Merkittävä mies

 

Hilpeä Englanti ja sen suuri valtiomies

 

Tykkään englantilaisesta huumorista ja sympatisoin muutenkin, toki kohtuuden rajoissa, Englantia, joka on aivan toista maata kuin Amerikka, siis tuo Yhdysvallat, jolla varmasti on myös omat ansionsa, joita en kuitenkaan tunne.

Toki myös Amerikka tarkoittaa miljoonaa asiaa ja paljon enemmänkin, mutta kaukaisen ulkomaalaisen savanniaivoille se käytännössä helposti muuttuu näkyvimpien poliitikkojensa synonyymiksi ja niistä nyt en viitsi sanoa tässä sen enempää, kun tarkoituksena on kerrankin sanoa jotakin hyvää jostakin.

Englannin kieli on aika vaikeaa sikäli kuin kyse ei ole aivan simppeleistä asioista. Kiinalaisittain puhuttu englanti eli pidgin-englanti lienee kuitenkin jopa maailman helpoin kieli.

Kuitenkin sen oikean englannin kielen idiomaattisuus on yksi niitä asioita, jotka usein vaikeuttavat sen kunnollista ymmärtämistä. Ymmärtämisen sijaan liian itsevarma kääntäjä helposti suoltaa idioottimaisuuksia.

Jopa sellainenkin käsite kuin Merry Old England on hiukan problemaattinen käännettäväksi. Sehän on sananmukaisesti vanha iloinen Englanti, mutta tuo old-sana ei ehkä ihan kun nolla käänny suomeksi, jos se korvataan sanalla vanha. Meneehän se niinkin, toki.

Muuan tuntemani shanty sisältää kertosäkeen, jossa toistuu riimi it’s a windy old weather, stormy old weather. Sitä ei ainakaan kannata kääntää sanoilla on tuulinen ja myrskyinen vanha ilma. Kyllä kyseessä on ihan kelpo myrsky, josta reipas meripoika kehuu tykkäävänsä.

Englanti oli se maa, jota Tornin pidoissa vuonna 1937 suositeltiin Suomellekin kulttuuriseksi esikuvaksi. Siellä oli kunniassa reilu peli ja reipas urheiluhenki, jotka meitä miellyttivät. Sen sijaan sen yhteiskunnallinen hierarkioiden ja perityn aseman takapajuisuus voitiin kuitata maan omalaatuisella historialla.

Joka tapauksessa englantilainen huumori, joka suuresti muistuttaa hämäläistä, vetoaa myös suomalaisiin. Sen suuria mestareita oli aikoinaan Winston Churchill, jonka tekstejä kannattaa aina lukea, olihan hän myös kirjallisuuden nobelisti eikä ihan kurjimmasta päästä.

Churchillia on tullut silloin tällöin siteerattua (ks. Vihavainen: Haun churchill tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tiedossa on, että hän ihaili Hitleriä niin kauan, kuin tämä vielä pysyi tietyissä rajoissa. Sen jälkeen kun ne ylitettiin, hän totesi, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän ainakin sanoisi muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Putin on mitä ilmeisimmin aikamme Hitler, mies, jolle historia oli jo antanut suuren nykyisyyden ja lupasi ehkä jopa suurempaa tulevaisuutta. Hän sitten meni ja tuhlasi kaiken nokittamalla väärään aikaan ja vastustajan kortteja lainkaan ymmärtämättä.

Hitlerillä, jonka huumorintaju muuten näyttää olleen lähellä nollatasoa, sattui olemaan vastassaan parikin suurta huumorimiestä, sekä aitoon pirullisuuteen saakka yltävä Stalin että nopeaälyinen Churchill. Roosevelt taisi valitettavasti olla melkoinen tosikko, en tunne häntä paremmin.

Kun tässä taas nyt joka tapauksessa ollaan aikamme Hitlerin kanssa tekemisissä, tuntuu aiheelliselta palauttaa mieleen nuo liki sadan vuoden takaiset tilanteet, joissa Englantia johti muuan omapäinen persoona, joka ymmärsi myös huumorin päälle:

 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Koiranleuka?

 

Häijy herrasmies

 

The Wicked Wit of Winston Churchill. Compiled by Dominique Enright. Michael O’Mara Books Ltd. 2001, 160 s.

 

Churchillin lentäviä lauseita on koottu useaksikin kirjaksi, joista on tainnut itsekin tulla kirjoitettua.

Mutta tässä vielä yksi, joka muuten kuuluu ilkeyksien sarjaan (Wicked Wit). Siinä esiintyvät myös Jane Austen ja Naiset (siis yleensä).

Oliko Churchill enemmänkin vastuuton ja vaarallinen, juoppo koheltaja vaiko sittenkin jämerä maan isä, Britannian bulldoggi, jonka vankka harkitsevaisuus ja lujuus pelastivat maan ellei koko maailman?

Siinäpä kysymys, jonka uusi elokuva Darkest Hour on jälleen tehnyt ajankohtaiseksi. Elokuvassa sankari on oikeastaan molempia, mutta edellinen rooli on vain pintaa eikä koskaan todella ole vaarassa toteutua. Viinaa saattaa mennä, mutta vakaa ja terve harkinta säilyy. Toivotaan, että asia oli siten.

Joka tapauksessa Churchill oli, noin suomalaisittain sanoen, hyvä suustaan. Hänestä voisi myös käyttää sanaa koiranleuka, ellei sana tuntuisi jotenkin sopimattomalta. Älyniekka on toinen  kandidaatti. Adjektiivina kai hieman vanhentuneeksi koettu sukkela voisi olla hyvä. Nokkela lienee nykykielessä käypäisin.

 Meillä ei kirjakielessä –vaikka kyllä murteissa-  oikein ole noita huumormiehiä kuvaavia sanoja, joita vaikkapa venäjässä on koko valikoima: šutnik, umnitsa, ostrjak. Viimemainittu, johon sisältyy harrastetun sanailun kirpeys, voisi kuvata Churchillia parhaiten. Englanniksi oikea adjektiivi voisi olla witty.

Joskus maailmassa meillä oli tapana sanoa, että sitä tai tätä nimitettiin hyväntahtoisesti sillä ja sillä nimellä, missä korostui se, ettei nokkeluuksien varsinainen tarkoitus ole kenenkään loukkaaminen. Tässäkin muuten kuvastuu aikakausien vaihtuminen. Nykyäänhän loukkaantuminen on pyhä asia ja syntyy tarvittaessa vain yhdestä ainoasta sanasta, lähes mistä tahansa.

Joka tapauksessa Churchillin nokkeluus oli usein hyvinkin terävää tai häijyä, mutta ei yleensä tyhjänpäiväistä. Hyvän sukkeluuden ominaisuutena onkin, että se kestää vakavan tarkastelun. Parhaimmillaan siinä ilmenee syvällisyyttä, joka panee ajattelemaan ja mieleen tulee, että sen, johon sutkaus kohdistuu, olisi myös pitänyt ajatella ja ottaa huomioon se, miten asia voidaan ymmärtää.

Hyvä sutkaus on siis itse asiassa parhaimmillaan filosofiaa ja nostaa esille ajattelematta jääneitä konteksteja ja torjuttuja mahdollisuuksia. Reaktiona on vapauttava nauru, joka ei ole pahantahtoinen, huolimatta näennäisestä ilkeydestä.

Vaikka onhan niitä muunkinlaisia vitsejä ja sutkauksia. Ajatellaanpa nyt sitäkin, kun Churchill kertoi, miten Downing Street 10:n kohdalla pysähtyi tyhjä taksi ja siitä astui ulos Clement Attlee… Tai sitä, miten hän tokaisi Attleen olevan hyvin vaatimaton ihminen, jolla on monia päteviä syitä vaatimattomuuteensa…

Todellisena patrioottina Churchill puhui kehnoa ranskaa ja näyttää tunteneen sen isänmaalliseksi velvollisuudekseen. Casblancan neuvotteluissa hän hämmästytti de Gaullea omatekoisella ranskallaan sanoen Si vous m’obstaclerez, je vous liquderai!

Kuitenkin hän osasi mielestään kylliksi ranskaa ollakseen tyytymätön tulkkeihin, jotka sivumennen sanoen eivät ymmärtäneet hänen ranskaansa. Kahdenkeskiset neuvottelut ranskalaisten kollegojen kanssa kuitenkin sujuivat ainakin joskus. Luoja tietää, mitä keskustelijat lienevät kuvitelleet toisen osapuolen sanoneen.

Turhaa kunnioitusta poliitikkokollegoitaan kohtaan Churchillilla ei ollut. Liian usein hiljaiset, vahvat miehet ovat hiljaa vain siksi, etteivät tiedä, mitä sanoa ja heitä pidetään vahvoina, koska he vaikenevat, tokaisi hän joskus.

Yleinen mielipide ei erityisemmin kiinnostanut Churhillia, mutta pakkohan se oli huomioida. Maailmalla liikkuu valtava määrä valheita, hän sanoi, ja pahinta on, että puolet niistä on totta.

Siitä huolimatta: perille ei pääse koskaan, jos heittää kivellä jokaista koiraa, joka haukkuu.

Jokaiselta lipsahtaa joskus epämiellyttävä totuus väärässä paikassa. Halpoja ja kurjia, sanoi Churchill katsoessaan amerikkalaisia lend-lease hävittäjiä. Anteeksi kuinka, kysyi vieressä kuunnellut Roosevelt. Ne ovat halpoja meille ja kurjia saksalaisille, vastasi Winston häkeltymättä.

Ja joskushan sitä kuulee omasta itsestäänkin ikäviä totuuksia tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja arvioita. Kerran Churchill istui klubilla, syvällä nojatuolissa ja kuuli, miten nuoret ja eteenpäin pyrkivät poliitikot juttelivat entisestä pääministeristä: Niin, tiedättekö, että sanotaan hänen olevan jo aika lailla hei-hei…

Niin, ja sanotaan, että on alkanut jo tulla ihan kuuroksikin, murahti Churchill nojatuolin uumenista.

Churchill itse sanoi, ettei vihannut ketään muuta kuin Hitleriä –ja sekin kuului ammattiin. Itse asiassa hän oli hyvissä väleissä monien sellaisten ihmisten kanssa, joista hän sanoi tunnetuimmat ilkeytensä, jotka siis eivät olleet ilkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Churchillia voidaan siis pitää humoristina par excellence. Sanoakseni parhaan tietämäni kohteliaisuuden, totean, että hän olisi hyvin voinut olla savolainen.

Valtiomiehissä huumori ei ole kovin yleinen piirre. Mieleen tulee ensimmäisenä Stalin, jonka huumori oli sinänsä tasokasta, mutta saattoi olla aika raakaakin. Kekkonen taas vaikuttaa usein aidosti ilkeältä, vaikka nokkelahan hänkin oli.

Marsalkka Alanbrookea, joka piti Churchilliä vaarallisena sekoilijana ja pysyi usein tiukkana, kun neuvoteltiin, Churchill näyttää arvostaneen. Montgomeryn omahyväisyyttä hän ei sen sijaan voinut sietää. Asiaa kuvannee hänen sutkauksensa: In defeat, unbeatable, in victory, unbearable.

Kun Afrika Korpsin komentaja, kenraali von Thoma jäi Montgomeryn vangiksi, tämä tarjosi hänelle päivällisen. Churchill tokaisi: Minun käy sääliksi Thoma-parkaa. Voitettu, häväisty ja vangittu ja sitten vielä tämä… päivällinen Montgomeryn kanssa.

Joka tapauksessa Churchill kuului ns. suuriin persoonallisuuksiin. Kun sellaisista lukee, tulee aina mieleen, mahtaako niitä vielä olla tämän päivän politiikassa. Putinia tai edes Trumpia en niihin laskisi, vaikka he ovatkin molemmat omalla tavallaan erikoisia ja heiluttelevat tätä maapallo-parkaa aika lailla.

Euroopassa taas tuntuu olevan pelkkiä nollia eikä omastakaan maasta nouse yhtään maininnan arvoista hahmoa. Vai olenko väärässä?