Lapsuusmuistelmia

 

Kosmopoliittinen lapsuus

 

Tito Colliander, Lapsuuteni huvilat. Weilin+Göös 1967, 246 s.

 

Tito Collianderista (1904-1989) ja hänen kirjoistaan on tullut joskus kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun colliander tulokset).

Hänet mustetaan kai parhaiten ortodoksikäännynnäisenä, joka suoritti pappistutkinnon ja kirjoitti uskonnosta useita kirjoja, jotka lienevät innoittaneet lukuisia muitakin ns, kulttuurikäännynnäisiä.

Sotien välisenä aikana Collianderien huvila Villa Golicke kannaksella oli suomenruotsalaisen kulttuuriväen kohtauspaikka. Se on muuten yhä säilynyt, ainakin parikymmentä vuotta sitten oli pystyssä, kovin ränsistyneenä, mutta käytössä. Sitä saattoi vuokratakin.

Colliander kuului upseerisukuun, joka palveli keisaria uskossa ja totuudessa (верой и правдой), kuten sanonta kuului. Kohtalot olivat kirjavia, joku sai kunniamiekan Varsovan valloituksesta, toinen erehtyi miestappoon ja vietti loppuikänsä Sahalinin saarella. Yksi sukulainen, kenraalimajuri katosi mystisesti Helsingissä vuonna 1885.

Suomenruotsalaiset upseerit olivat oma kastinsa, jonka uskollisuus keisarille oli horjumaton silloinkin, kun tämä hyökkäsi Suomen oikeuksia vastaan. Ajatellaanpa nyt vain Mannerheimia. Titon isä, eversti, joka tapauksessa joutui eroamaan palveluksesta kadettikoulun tultua lakkautetuksi.

Upseerinura oli aikoinaan vienyt ”Transkaspian” ja Persian maille, Taškentiin ja Samarkandiin ja muistona siitä olivat kotona yhä itämaiset matot, aseet, korut ja muu tavara. Samanlaista saalista löytyi ympäri Suomea, myös Savon kartanoalueelta. Perheellä oli kosketuksia myös Furuhjelmeihin, joista Hampus oli palvellut Alaskan kuvernöörinä.

Muistona ajasta Venäjällä, jossa myös Tito oli syntynyt, kodissa puhuttiin venäjääkin, vaikka tärkein kieli oli ruotsi. Sen lisäksi käytettiin ainakin saksaa, joka oli myös äidin suvun kieli. Suomea osattiin huonommin ja kun kesällä oli joskus tarkoitus maaseudulla oppia suomea, tuli paikalle niin paljon ruotsinkielisiä, ettei siitä mitään tullut.

Toki suomi oli jo tärkeä kieli ja tulevaisuuden kieli, mikä ymmärrettiin ja sen takia saatettiin lapsi panna sumalaiseen kouluunkin. Ei kuitenkaan Collianderien perheessä.

Eron saanut eversti ei tieyenkään elänyt erityisen äveriäästi, mutta ei köyhästikään. Talvella Titon lapsuus sujui Oulunkylän huviloissa. Sehän oli ennen sotia todellinen huvilayhdyskunta.

Kun Tito vuonna 1963 kävi katsomassa vanhoja paikkoja, hän saattoi vain todeta kaiken rappeutuneen ja ”proletarisoituneen”. Enää ei ollut hoidettuja puutarhoja, ränsistyvät talot ja pihat sammaloituivat.

Sivumennen sanoen, tulin itse sinne omakotitalon yläkerran opiskelukämppään kaksi vuotta myöhemmin ja kauhistuin pelloille kyhättyjä ankeita laatikoita. Menneestä muistutti vain suljettu Seurahuone.

Oulunkylä oli kuitenkin kaupunkia ja perhe muutti kesäksi aina oikealle maaseudulle, joskus Sipoon saaristoon ja usein Hämeeseen, Mustilan tai Teiskolan kartanoon. Siellä oli säätyläistä vertaisryhmää, esimerkiksi Tigerstedtit.

Muuten lapsuus oli paljolta samanlaista kuin se yleensäkin siihen aikaan oli: leikittiin intiaania, uitiin, kiipeiltiin puissa. Aika kauas kodista sai hortoilla ihan yksikseen tai pikku porukalla.

Sisarusten ja serkkujen nokkimisjärjestys oli tärkeä ja ikähän siinä yleensä painoi eniten. Isä osallistui leikkeihin aika lailla ja oli muutenkin pehmeäluontoinen eikä koskaan fyysisesti rankaissut. Äidin taiteelliset lahjat herättivät ihastusta.

Seurapiiriin kuulu myös suuri joukko aikuisia sukulaisia ja myös tuttuja palvelijoita, mutta palvelusväen lasten kanssa ei leikitty, he ikään kuin kuuluivat jonnekin muualle.

Kaikkiaan lapsuus oli muistissa onnen aikana, jota hallitsi vanhempien rakkaus. Se mieletön väkivalta, jonka uhreiksi ja tekijöiksi ihmiset joutuivat vanhempina, ei vielä ollut saanut sijaansa heidän elämässään.

Tämä kirja on seitsenosaisten muistelmien ensimmäinen nide. Saatanpa lukea vielä jatkoakin. Kirja on varsin viehättävä, mutta maassamme ei kuitenkaan liene koskaan ilmestynyt samanveroisia lapsuusmuistelmia, kuin Kullervo Rainion, myöhemmän sosiaalipsykologian professorin.

Lapsuusmuistelmilla on omat ongelmansa ja yksi niistä on, että monet eivät muista lapsuudestaan oikeastaan mitään ja toiset taas lähinnä luulevat muistavansa. Lähdekritiikki on hyvin vaikeaa, mutta toki monessa asiassa voi muistoja ja muistelmia verrata ja kehitellä kuvaa eri aikakausien lapsuuskokemuksista.

Usein on todettu, että nykyajan lasten maailma on radikaalisti erilainen kuin heidän isovanhempiensa. Jopa omin vanhempiinsa verrattuna heidän kokemuksensa ovat usein toisenlaiset. Mitähän nuo meidänkin vunukkamme vielä kirjoittavat?

Vähän mystiikkaa

 

Yhteys

 

Tito Colliander, Ristisaatto. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. Weilin&Göös 1978 (1937), 334 s.

 

Tito Colliander oli suomenruotsalainen kirjailija ja ortodoksi, jonka muistelmateokset Kannakselta tunnetaan hyvin. Yllättäen tämä nyt käsillä oleva, sangen mainittava kirja, joka ilmestyi ruotsiksi jo ennen sotia, käännettiin suomeksi vasta vuonna 1978, taistolaisuuden ja kulttuurin murroksen Suomessa.

Venäläisyys oli tuohon aikaan toki suurta muotia, mutta se, mitä tämä kirja siitä kertoo, lienee ollut vain harvojen omaksuttavissa. Silti pidän mahdollisena, että taistolaisuuden muodikkuus saattoi edistää ajatusta tämän kirjan julkaisemisesta suomeksi -tavalla tai toisella.

Se omiin kokemuksiin perustuva kuva, jonka Colliander antaa Venäjän vallankumouksen jälkeisestä Pietarista on ilmeisen realistinen. Kyseessä oli nälän ja kurjuuden helvetti, johon liittyi rehottava mielivalta, oklokratia sanan aidoimmassa merkityksessä.

Onneksi bolševikkien Venäjältä saattoi hyvällä onnella päästä pujahtamaan pois. Siellä vietettyä aikaa kaikkine kauhuineen paluumuuttaja kuitenkin kantoi mukanaan. Tämän kirjan sankarin omaatuntoa painoi taakka, jota mikään oikeusistuin ei olisi noteerannut rangaistavaksi, mutta sen todellisuus oli sitäkin suurempi.

Suomessa ei tarvinnut nälkää nähdä ja rakastava vaimokin löytyi, mutta syyllisyyden taakka sen kuin lisääntyi. Kun tavallinen porvarillinen elämä tuntui sietämättömältä, sitä paettiin viinanhöyryiseen tekotaivaaseen. Sitä ei lopulta päässyt pakoon. Symbioottinen aviosuhde rappeutui ennen pitkää tietylle taudinkuvalle tyypilliseksi intohimodraamaksi, joka johti myös väkivaltaan.

Kyse ei ollut tai tuskin oli vain ns. biletyksen jostakin muodosta, joskin ilmiöt lienevät sukua. Paineet pakenemiseen synkästä arkitodellisuudesta iloon ja valoon olivat ennen pitkää vastustamattomia. Ei siinä enää mies tehnyt mitä halusi, vaan joutui tekemään sitä, mitä ei oikeastaan halunnut. Jälki alkoi näyttää pahalta.

Vanha Venäjä löytyi sitten Petšerin luostarista ja sen ympäristöstä, Virosta. Tuo alue kuului vielä itsenäiseen Viroon ja sinne saattoi matkustaa osallistumaan ristisaattoon, joka kiersi maakuntaa useita päiviä helatorstaista alkaen.

Olen käynyt Petšerissä ja vaikuttunut sen intiimistä kauneudesta ja luolahautojen juhlallisuudesta. Itse asiassa luostari teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse Kiovan luolaluostari.

Ristisaaton kuvaus on monessa suhteessa vaikuttava ja tuo mieleen Ilja Repinin kuuluisan maalauksen Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. Tuossa taulussahan näyttää vaeltavan koko oikeauskoinen Venäjä kaikkine tyyppeineen ja ilmiöineen. Itse ristisaaton hurskauteen keskittyvät vain muutamat. Lopuilla on kullakin omat huolensa ja askareensa, mutta kaikki he vaeltavat yhdessä eteenpäin yhtenä hyökynä.

Collianderin kuvaamassa ristisaatossa oli myös mukana koko arkielämä ja lisäksi prosessiin kuuluivat railakkaat juhlat, joita järjestettiin kaikkialla, minne ristisaatto saapui: siellä tietenkin syötiin, ryypättiin, tanssittiin ja soitettiin haitaria. Miksei olisi? Saattueessa puuhattiin ja juteltiin kaikkea mahdollista, mutta myös kannettiin ikonia ja laulettiin.

Koko arkielämä tuntui liikkuvan mukana tuhansien ihmisten kulkueessa, joka eteni hyökynä kylästä toiseen. Sen lisäksi siinä kuitenkin oli läsnä pyhyys, joka tunkeutui tajuntaan ilman mitään teennäisiä ponnisteluita tai tekopyhyyttä. Jotkut liittyivät aamulla kulkueeseen ankarassa krapulassa. Ei siinäkään ollut mitään erityistä.

”Tomasta sävähdytti huomio, ettei hän ollut kuullut yhtään ainokaista paheksumisen sanaa kenenkään suusta, ei yöllä eikä nyt aamulla…”.

Joukkotunne, sen oivaltaminen, että oli hyväksyttynä yhtä koko tuon vaeltavan massan kanssa, näyttää olleen päähenkilölle kaikkein vaikuttavin asia. Kyse tuskin oli varsinaisesti sovituksesta, saati anteeksiannosta sinänsä. Ehkäpä kyse oli pikemmin uskonnollisesta kokemuksesta, joka liittyi olemassaolon luonteen oivaltamiseen.

En lainkaan kuvittele ymmärtäväni, mitä kirjoittaja missäkin kohtaa haluaa sanoa. Eihän mystistä kokemusta edes voi pukea sanoihin, se on vain koettava. En myöskään pyri rienaamaan, kun itse rinnastan tuota kuvattua kokemusta joihinkin muihin.

Joukkotunne, se mitä ihmiset kokevat luopuessaan järjestään, näyttää yleensäkin aiheuttavan euforiaa ja tämä tunne näytti olleen myös ns. taistolaispiireille keskeisen tärkeä. Irtautuminen omasta erillisyydestä saattaa olla myös humalahakuisuuden taustalla. Bilettäminen, saavuttaessaan tuon niin sanoakseni korkeimman asteen, muuttuu kuitenkin helposti eläimelliseksi raakuudeksi -kuten myös tapahtuu aina kansanjoukon  muuttuessa roskajoukoksi.

Rukouksesta ei tässä kirjassa juuri puhuta. Muistaakseni William James (vai Aldous Huxley?) yritti selittää rukouksessa saavutettavaa mystistä kokemusta sillä, että kun lakkaamatta höpistään joitakin sanoja, saattaa hengitysilman hiilidioksiditasapaino muuttua ja tuottaa jonkinlaisen huumauksen.

Tässä ei siis siitä näköjään ollut kysymys eikä myöskään siitä pyhittymisen tunteesta, joka saavutetaan toistamalla lakkaamatta pyhien asioiden nimiä. Ehkä se sentään oli jollakin tavoin taustalla, kun kulkueessa lakkaamatta kaikui tuo Gospodi pomilui -herra armahda. Kuten itsensä lakkaamaton ravitseminen henkisellä saasteella ennen pitkää madaltaa ja tuhrii mielikuvituksen, auttaa sinänsä merkityksetön pyhyyteen liittyvien nimien toistaminen korottamaan sitä, opetti muistaakseni ns. Valamon vanhus.

En ryhdy esittämään alan asiantuntijaa, mutta totean, että kirja tekee vilpittömän ja itse eletyn vaikutelman. Ennen sotia julkaistuna se epäilemättä luokiteltiin vasemmalla ns. neuvostovastaisen propagandan ja pappispimityksen kategoriaan. Ainakin ruotsinkielisellä puolella sillä näyttää myös olleen vastaanottajakuntansa. Täytyneepä tarkistaa, millainen tuo vastaanotto oli.

 

 

Ristiinan poikia

 

Petetyn armeijan sankari

 

Tito Colliander, Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.

 

Oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

”…niin, herra, tunsin Dunckerin”.

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on myös Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti erityisesti sitä, että Runeberg oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin.

J.R. Danielson-Kalmari tutki aikoinaan Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen, joita tekijä on nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Sattuneesta syystä Collianderin kirja joka tapauksessa kiinnosti minua aivan erityisesti. Se on sentään julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se lienee myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Joka tapauksessa siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Joskus niissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma on falski. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

 

 

 

Urhoisin

 

Heinäkuun viides

 

Runebergin ”vänrikkien” eräs ydinkohta on hänen runonsa ”Heinäkuun viiden päivä”. Ajoitus liittyy Savon jääkärirykmentin Sulkavan komppanian päällikön, Suomen sodassa everstiluutnantiksi kohonneen Joachim Zachris Dunckerin kuolemaan Ruotsin Länsipohjassa.

Sinne joukot olivat perääntyneet urhoollisen ja erittäin katkeran marssin jälkeen. Sairaudet, nälkä ja vilu ahdistelivat vihollisen lisäksi Savon joukkojen rippeitä ja toivon kotikontujen valtaamisesta takaisin saattoi jo jokainen heittää: Viapori oli antautunut ja ne kymmenentuhatta brittiä, jotka oli jo tuotu Ruotsiin, olivat palanneet kotimaahansa.

Itse asiassa Dunckerin kuolema näyttää vahvasti itsemurhalta ja Suomen puolustamisen suhteen aivan irrelevantilta. Joka tapauksessa Runeberg on nostanut juuri hänet symboliseksi esimerkiksi siitä uhrautuvuudesta, johon rakkaus kotimaahan sen poikia velvoitti.

Itse asiassa ”Heinäkuun viides päivä” ei kerrokaan Dunckerista juuri mitään konkreettista ja keskittyy sen sijaan Suomen luonnon ihanuuden ja sen kansan urhoollisuuden ylistykseen ja sen sanoma kiteytyy nuorukaiselle osoitettuun retoriseen kysymykseen: ”Maan eestä kuolisitko tään?”

Kriittiset elämäkerrat Dunckerista antavat hänen vaiheistaan itse asiassa traagisemman kuvan. Hänen jäämistöäänkin eli kirjeitä vaimolle on säilynyt paljon.

”Vänrikkien” merkitystä suomalaiselle isänmaallisuudelle voi tuskin yliarvioida, eikä Dunckerinkaan persoonaa kannata vähätellä. Toki isänmaata voi palvella usein paljonkin paremmin työslkentelemällä sen hyväksi kuin kaatumalla rintamalla.

Kaatuminen yleensä ei ole kenenkään vapaaehtoinen valinta, vaikka se juuri Dunckerin kohdalla saattoi sitä kyllä ollakin. Kriittisesti arvioiden hänen sotaiset ansionsakin liittyivät aiempaan toimintaan kuin tuohon ainakin näennäisesti tarpeettomaan viimeiseen taistoonsa.

Runoilijalle tapahtuma antoi hyvän aiheen ja sen päähenkilöstä on parikin kirjaa kirjoitettu. Tässä yksi:

 

perjantai 31. joulukuuta 2021

Ristiinan poikia

 

Petetyn armeijan sankari

 

Tito Colliander, Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.

 

Oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

”…niin, herra, tunsin Dunckerin”.

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on myös Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti erityisesti sitä, että Runeberg oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin.

J.R. Danielson-Kalmari tutki aikoinaan Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen, joita tekijä on nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Sattuneesta syystä Collianderin kirja joka tapauksessa kiinnosti minua aivan erityisesti. Se on sentään julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se lienee myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Joka tapauksessa siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Joskus niissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma on falski. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

 

Ja tuo edellinen kirja on siis peräisin sota-ajalta. On kyllä molemass nykyisempikin ja sen löytää osoitteella   https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nelsson