Vähän mystiikkaa

 

Yhteys

 

Tito Colliander, Ristisaatto. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. Weilin&Göös 1978 (1937), 334 s.

 

Tito Colliander oli suomenruotsalainen kirjailija ja ortodoksi, jonka muistelmateokset Kannakselta tunnetaan hyvin. Yllättäen tämä nyt käsillä oleva, sangen mainittava kirja, joka ilmestyi ruotsiksi jo ennen sotia, käännettiin suomeksi vasta vuonna 1978, taistolaisuuden ja kulttuurin murroksen Suomessa.

Venäläisyys oli tuohon aikaan toki suurta muotia, mutta se, mitä tämä kirja siitä kertoo, lienee ollut vain harvojen omaksuttavissa. Silti pidän mahdollisena, että taistolaisuuden muodikkuus saattoi edistää ajatusta tämän kirjan julkaisemisesta suomeksi -tavalla tai toisella.

Se omiin kokemuksiin perustuva kuva, jonka Colliander antaa Venäjän vallankumouksen jälkeisestä Pietarista on ilmeisen realistinen. Kyseessä oli nälän ja kurjuuden helvetti, johon liittyi rehottava mielivalta, oklokratia sanan aidoimmassa merkityksessä.

Onneksi bolševikkien Venäjältä saattoi hyvällä onnella päästä pujahtamaan pois. Siellä vietettyä aikaa kaikkine kauhuineen paluumuuttaja kuitenkin kantoi mukanaan. Tämän kirjan sankarin omaatuntoa painoi taakka, jota mikään oikeusistuin ei olisi noteerannut rangaistavaksi, mutta sen todellisuus oli sitäkin suurempi.

Suomessa ei tarvinnut nälkää nähdä ja rakastava vaimokin löytyi, mutta syyllisyyden taakka sen kuin lisääntyi. Kun tavallinen porvarillinen elämä tuntui sietämättömältä, sitä paettiin viinanhöyryiseen tekotaivaaseen. Sitä ei lopulta päässyt pakoon. Symbioottinen aviosuhde rappeutui ennen pitkää tietylle taudinkuvalle tyypilliseksi intohimodraamaksi, joka johti myös väkivaltaan.

Kyse ei ollut tai tuskin oli vain ns. biletyksen jostakin muodosta, joskin ilmiöt lienevät sukua. Paineet pakenemiseen synkästä arkitodellisuudesta iloon ja valoon olivat ennen pitkää vastustamattomia. Ei siinä enää mies tehnyt mitä halusi, vaan joutui tekemään sitä, mitä ei oikeastaan halunnut. Jälki alkoi näyttää pahalta.

Vanha Venäjä löytyi sitten Petšerin luostarista ja sen ympäristöstä, Virosta. Tuo alue kuului vielä itsenäiseen Viroon ja sinne saattoi matkustaa osallistumaan ristisaattoon, joka kiersi maakuntaa useita päiviä helatorstaista alkaen.

Olen käynyt Petšerissä ja vaikuttunut sen intiimistä kauneudesta ja luolahautojen juhlallisuudesta. Itse asiassa luostari teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse Kiovan luolaluostari.

Ristisaaton kuvaus on monessa suhteessa vaikuttava ja tuo mieleen Ilja Repinin kuuluisan maalauksen Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. Tuossa taulussahan näyttää vaeltavan koko oikeauskoinen Venäjä kaikkine tyyppeineen ja ilmiöineen. Itse ristisaaton hurskauteen keskittyvät vain muutamat. Lopuilla on kullakin omat huolensa ja askareensa, mutta kaikki he vaeltavat yhdessä eteenpäin yhtenä hyökynä.

Collianderin kuvaamassa ristisaatossa oli myös mukana koko arkielämä ja lisäksi prosessiin kuuluivat railakkaat juhlat, joita järjestettiin kaikkialla, minne ristisaatto saapui: siellä tietenkin syötiin, ryypättiin, tanssittiin ja soitettiin haitaria. Miksei olisi? Saattueessa puuhattiin ja juteltiin kaikkea mahdollista, mutta myös kannettiin ikonia ja laulettiin.

Koko arkielämä tuntui liikkuvan mukana tuhansien ihmisten kulkueessa, joka eteni hyökynä kylästä toiseen. Sen lisäksi siinä kuitenkin oli läsnä pyhyys, joka tunkeutui tajuntaan ilman mitään teennäisiä ponnisteluita tai tekopyhyyttä. Jotkut liittyivät aamulla kulkueeseen ankarassa krapulassa. Ei siinäkään ollut mitään erityistä.

”Tomasta sävähdytti huomio, ettei hän ollut kuullut yhtään ainokaista paheksumisen sanaa kenenkään suusta, ei yöllä eikä nyt aamulla…”.

Joukkotunne, sen oivaltaminen, että oli hyväksyttynä yhtä koko tuon vaeltavan massan kanssa, näyttää olleen päähenkilölle kaikkein vaikuttavin asia. Kyse tuskin oli varsinaisesti sovituksesta, saati anteeksiannosta sinänsä. Ehkäpä kyse oli pikemmin uskonnollisesta kokemuksesta, joka liittyi olemassaolon luonteen oivaltamiseen.

En lainkaan kuvittele ymmärtäväni, mitä kirjoittaja missäkin kohtaa haluaa sanoa. Eihän mystistä kokemusta edes voi pukea sanoihin, se on vain koettava. En myöskään pyri rienaamaan, kun itse rinnastan tuota kuvattua kokemusta joihinkin muihin.

Joukkotunne, se mitä ihmiset kokevat luopuessaan järjestään, näyttää yleensäkin aiheuttavan euforiaa ja tämä tunne näytti olleen myös ns. taistolaispiireille keskeisen tärkeä. Irtautuminen omasta erillisyydestä saattaa olla myös humalahakuisuuden taustalla. Bilettäminen, saavuttaessaan tuon niin sanoakseni korkeimman asteen, muuttuu kuitenkin helposti eläimelliseksi raakuudeksi -kuten myös tapahtuu aina kansanjoukon  muuttuessa roskajoukoksi.

Rukouksesta ei tässä kirjassa juuri puhuta. Muistaakseni William James (vai Aldous Huxley?) yritti selittää rukouksessa saavutettavaa mystistä kokemusta sillä, että kun lakkaamatta höpistään joitakin sanoja, saattaa hengitysilman hiilidioksiditasapaino muuttua ja tuottaa jonkinlaisen huumauksen.

Tässä ei siis siitä näköjään ollut kysymys eikä myöskään siitä pyhittymisen tunteesta, joka saavutetaan toistamalla lakkaamatta pyhien asioiden nimiä. Ehkä se sentään oli jollakin tavoin taustalla, kun kulkueessa lakkaamatta kaikui tuo Gospodi pomilui -herra armahda. Kuten itsensä lakkaamaton ravitseminen henkisellä saasteella ennen pitkää madaltaa ja tuhrii mielikuvituksen, auttaa sinänsä merkityksetön pyhyyteen liittyvien nimien toistaminen korottamaan sitä, opetti muistaakseni ns. Valamon vanhus.

En ryhdy esittämään alan asiantuntijaa, mutta totean, että kirja tekee vilpittömän ja itse eletyn vaikutelman. Ennen sotia julkaistuna se epäilemättä luokiteltiin vasemmalla ns. neuvostovastaisen propagandan ja pappispimityksen kategoriaan. Ainakin ruotsinkielisellä puolella sillä näyttää myös olleen vastaanottajakuntansa. Täytyneepä tarkistaa, millainen tuo vastaanotto oli.