Lapsuusmuistelmia

 

Kosmopoliittinen lapsuus

 

Tito Colliander, Lapsuuteni huvilat. Weilin+Göös 1967, 246 s.

 

Tito Collianderista (1904-1989) ja hänen kirjoistaan on tullut joskus kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun colliander tulokset).

Hänet mustetaan kai parhaiten ortodoksikäännynnäisenä, joka suoritti pappistutkinnon ja kirjoitti uskonnosta useita kirjoja, jotka lienevät innoittaneet lukuisia muitakin ns, kulttuurikäännynnäisiä.

Sotien välisenä aikana Collianderien huvila Villa Golicke kannaksella oli suomenruotsalaisen kulttuuriväen kohtauspaikka. Se on muuten yhä säilynyt, ainakin parikymmentä vuotta sitten oli pystyssä, kovin ränsistyneenä, mutta käytössä. Sitä saattoi vuokratakin.

Colliander kuului upseerisukuun, joka palveli keisaria uskossa ja totuudessa (верой и правдой), kuten sanonta kuului. Kohtalot olivat kirjavia, joku sai kunniamiekan Varsovan valloituksesta, toinen erehtyi miestappoon ja vietti loppuikänsä Sahalinin saarella. Yksi sukulainen, kenraalimajuri katosi mystisesti Helsingissä vuonna 1885.

Suomenruotsalaiset upseerit olivat oma kastinsa, jonka uskollisuus keisarille oli horjumaton silloinkin, kun tämä hyökkäsi Suomen oikeuksia vastaan. Ajatellaanpa nyt vain Mannerheimia. Titon isä, eversti, joka tapauksessa joutui eroamaan palveluksesta kadettikoulun tultua lakkautetuksi.

Upseerinura oli aikoinaan vienyt ”Transkaspian” ja Persian maille, Taškentiin ja Samarkandiin ja muistona siitä olivat kotona yhä itämaiset matot, aseet, korut ja muu tavara. Samanlaista saalista löytyi ympäri Suomea, myös Savon kartanoalueelta. Perheellä oli kosketuksia myös Furuhjelmeihin, joista Hampus oli palvellut Alaskan kuvernöörinä.

Muistona ajasta Venäjällä, jossa myös Tito oli syntynyt, kodissa puhuttiin venäjääkin, vaikka tärkein kieli oli ruotsi. Sen lisäksi käytettiin ainakin saksaa, joka oli myös äidin suvun kieli. Suomea osattiin huonommin ja kun kesällä oli joskus tarkoitus maaseudulla oppia suomea, tuli paikalle niin paljon ruotsinkielisiä, ettei siitä mitään tullut.

Toki suomi oli jo tärkeä kieli ja tulevaisuuden kieli, mikä ymmärrettiin ja sen takia saatettiin lapsi panna sumalaiseen kouluunkin. Ei kuitenkaan Collianderien perheessä.

Eron saanut eversti ei tieyenkään elänyt erityisen äveriäästi, mutta ei köyhästikään. Talvella Titon lapsuus sujui Oulunkylän huviloissa. Sehän oli ennen sotia todellinen huvilayhdyskunta.

Kun Tito vuonna 1963 kävi katsomassa vanhoja paikkoja, hän saattoi vain todeta kaiken rappeutuneen ja ”proletarisoituneen”. Enää ei ollut hoidettuja puutarhoja, ränsistyvät talot ja pihat sammaloituivat.

Sivumennen sanoen, tulin itse sinne omakotitalon yläkerran opiskelukämppään kaksi vuotta myöhemmin ja kauhistuin pelloille kyhättyjä ankeita laatikoita. Menneestä muistutti vain suljettu Seurahuone.

Oulunkylä oli kuitenkin kaupunkia ja perhe muutti kesäksi aina oikealle maaseudulle, joskus Sipoon saaristoon ja usein Hämeeseen, Mustilan tai Teiskolan kartanoon. Siellä oli säätyläistä vertaisryhmää, esimerkiksi Tigerstedtit.

Muuten lapsuus oli paljolta samanlaista kuin se yleensäkin siihen aikaan oli: leikittiin intiaania, uitiin, kiipeiltiin puissa. Aika kauas kodista sai hortoilla ihan yksikseen tai pikku porukalla.

Sisarusten ja serkkujen nokkimisjärjestys oli tärkeä ja ikähän siinä yleensä painoi eniten. Isä osallistui leikkeihin aika lailla ja oli muutenkin pehmeäluontoinen eikä koskaan fyysisesti rankaissut. Äidin taiteelliset lahjat herättivät ihastusta.

Seurapiiriin kuulu myös suuri joukko aikuisia sukulaisia ja myös tuttuja palvelijoita, mutta palvelusväen lasten kanssa ei leikitty, he ikään kuin kuuluivat jonnekin muualle.

Kaikkiaan lapsuus oli muistissa onnen aikana, jota hallitsi vanhempien rakkaus. Se mieletön väkivalta, jonka uhreiksi ja tekijöiksi ihmiset joutuivat vanhempina, ei vielä ollut saanut sijaansa heidän elämässään.

Tämä kirja on seitsenosaisten muistelmien ensimmäinen nide. Saatanpa lukea vielä jatkoakin. Kirja on varsin viehättävä, mutta maassamme ei kuitenkaan liene koskaan ilmestynyt samanveroisia lapsuusmuistelmia, kuin Kullervo Rainion, myöhemmän sosiaalipsykologian professorin.

Lapsuusmuistelmilla on omat ongelmansa ja yksi niistä on, että monet eivät muista lapsuudestaan oikeastaan mitään ja toiset taas lähinnä luulevat muistavansa. Lähdekritiikki on hyvin vaikeaa, mutta toki monessa asiassa voi muistoja ja muistelmia verrata ja kehitellä kuvaa eri aikakausien lapsuuskokemuksista.

Usein on todettu, että nykyajan lasten maailma on radikaalisti erilainen kuin heidän isovanhempiensa. Jopa omin vanhempiinsa verrattuna heidän kokemuksensa ovat usein toisenlaiset. Mitähän nuo meidänkin vunukkamme vielä kirjoittavat?