Heinen juttuja

 

Irvileukaisen kaunosielun tarinoita

 

Heinrich Heine, Firenzen öitä. Sisältää myös kertomuksen Bacherachin rabbi. Suomentanut ja selityksen varustanut Amira Al Bayary. Esipuhe H.K. Riikonen. Faros 2006, 175 s.

 

Heinrich Heinestä on tullut silloin tällöin kirjoitettuakin (vet. Vihavainen: Haun heine tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hän kuuluu historian voittajiin, mikä ilmenee konkreettisesti hänen patsaastaan, joka sijaitsee Humboldt-yliopiston liepeillä, lähes vastapäätä sitä paikkaa, jossa hänenkin teoksiaan poltettiin 30-luvulla.

Heinen patsas esittää runoilijaa istumassa rennosti tuolilla pilkallinen ilme kasvoillaan, katse suunnattuna ooppera-aukiolle, entiselle kirjarovioiden paikalle.

Hän muuten oli se, joka varoitti, että kun kirjoja aletaan polttaa, siirrytään vielä kerran ihmisiin. Heinen aikana oli Saksassa myös opiskelijoiden mellakoita, joissa vastustettiin mm juutlaisia ja poltettiin epäisänmaallisia kirjoja (Hep-Hep riots - Wikipedia).

Heine oli romanttisen runouden mestari, mutta myös pirullinen ironikko, joka ruoti aikansa ilmiöitä terävästi myös runoissaan.

Suomeksi käännettynä Heineltä on jo kauan sitten ilmestynyt sekä useimpien tuntema Laulujen kirja (Buch der Lieder) että Saksanmaa (Deutschland. Ein Wintermärchen). Lorelei ja Kaksi krenatööriä ovat meilläkin kuuluneet yleissivistykseen. Jälkimmäisestä on tehty komea laulu, jonka sanomasta on vaikea sanoa, onko se ironinen vai ei (Видео Bing).

Heine inhosi preussilaisuutta ja näyttää jopa tunteneen sympatiaa Ranskan 1800-luvun alussa esittämälle vaatimukselle liittää itseensä myös Saksan Reininmaa. Siitä reaktiona syntyi Saksassa laulu Die Wacht am Rhein (Видео Bing ), joka itse asiassa toimi varsinaisena kansallislauluna vuosikymmenet.

 Tuo Hoffman von Fallerslebenin Deutschland über alles on sanomaltaan paljon rauhanomaisempi ja herttaisempi ja sitä halukkaat voivat paheksua vain siinä esitettyjen saksalaisen maailman rajojen takia (Etsch/Adige, Belt, Maas/Meuse, Memel/Klaipeda…) (vrt. Vihavainen: Haun deutschland tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mutta onhan sitä siinäkin epäluulon aihetta. Vertaa Russki mir… Niinpä kyseinen säkeistö on poistettu Saksan virallisesta kansallislaulusta.

Loppuikänsä Heine asui Pariisissa ja lämpeni saintsimonilaisen sosialismin ideoille, mutta hylkäsi sitten nekin. Aito kosmopoliitti hän näyttää olleen, vaikka syntymäpaikka Düsseldorf jakaa hänelle nimettyä palkintoa. Suuri saksan kielen taitaja hän ainakin oli.

Tässä valikoimassa julkaistut tarinat ovat aikansa muodin mukaisia. Niissä romanttinen rakkaus ja aistillisuus kohtaa makaaberin kuoleman varjon.

Firenzen öissä kertoja viihdyttää keuhkotautiin kuolevaa neitosta tarinoilla, joissa yhdistyvät aistillisuus ja goottilainen kauhu.

Tarinoissa on muutamia hillittömän hauskoja kohtia ja ne liittyvät englannin kielelle ominaiseen rumuuteen, Vincenzo Bellinin kammottavaan ranskan kieleen ja Niccolo Paganinin ulkoiseen olemukseen. Kaikkihan nämä ovat asioita, joista ei nykyään saisi tehdä pilkkaa, mutta Heine tekee sen ja tekeepä vielä aivan hävyttömän mestarillisesti. Tässä pieni pätkä, joka koskee Bellinin ranskankieltä:

Minun ei pitäisi kuvata tätä kielenkäyttöä laatusanalla ”huono”. Huono on tässä aivan liian hyvää. On sanottava kauhistuttavaa, sukurutsaista, maailmanloppua enteilevää. Niinpä, kun oli hänen seurassaan hänen mongertaessaan ranskakielisiä sanapoloisia kuin pyöveli ja lörpötellessään järkkymättä mielettömiä coq-á-l’ânejaan, ajatteli toisinaan, että maailma tuhoutuisi ukkosenjyrähdyksen myötä… Silloin koko salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikkien kasvoille piirtyi kuolemanpelko joko liidunvalkeana tai sinooperinpunaisena. Naiset eivät tienneet, tulisiko heidän pyörtyä vai paeta. Miehet katselivat tyrmistyneinä housujaan vakuuttuakseen, että heillä todellakin oli sellaiset yllään ja mikä hirveintä, tämä kauhu aiheutti samalla kouristuksenomaisen naurun, jota hädin tuskin saattoi pidättää…

Tarinat jäävät keskeneräisiksi kuten myös Bacherachin rabbi, josta kyllä oli tarkoitus tulla suuremman teoksen osa. Se on kyllä kiinnostava sellaisenaankin. Käsikirjoituskin ilmeisesti oli olemassa, mutta tuhoutui Hampurin tulipalossa vuonna 1833.

Kertomuksessa Heine kuvaa juutalaisten onnettomuuksia Reinimaalla. Pyhään pesah-juhlaan eli pääsiäiseen on saapunut vieraiksi kaksi valepukeutunutta miestä, jotka teeskentelevät olevansa myös juutalaisia, mutta salakuljettavat asuntoon kuolleen lapsen. Tarkoitus on syyttää juutalaisia rituaalimurhasta ja aloittaa sen johdosta joukkoteurastus.

Tällaiset syytökset olivat historiassa yleisiä ja muuan väitetty lapsiuhri, Werner nimeltään korotettiin jopa pyhimykseksi ja hänelle pystytettiin Rein laaksoon kirkko. Viimeinen tunnettu vastaava syytös oli ns. Beilisin juttu Venäjällä. Bing kieltäytyy antamasta linkkiä siihen.

Kirjassa Bacherachin rabbi pääsee kylä vaimoineen pakoon, mutta heidän sukulaisensa ilmeisesti jäävät pogromin uhreiksi.

Juutalaisten vuosituhantinen vaino ja onnettomuudet kuvataan kertomuksessa sydämeen käyvästi, mutta samalla piirretään juutalaisten elämästä ja etenkin synagogassa vietetystä pesah-juhlasta hyvin tarkkapiirteinen ja elävä kuvaus, jossa on myös huumoria.

Kirja ei sinänsä ole erityisen merkittävä, mutta tapainkuvauksena ja aikansa tuotteena kiinnostava. Käännös on yleensä asiantuntevaa hyvin tarpeellisine selityksineen. Muuan seikka kuitenkin jää hämmästyttämään.

Kyseessä on sana Landsknecht, joka on sanatarkasti käännetty maarengiksi ja lukija varmaan kummastelee, miksi maarengeillä kerrottiin ollen vahtikoppi.

Sana kuitenkin tarkoittaa uuden ajan alun palkkasotureita, joiden laulujakin on säilynyt useita (esim. Видео Bing). Muuan heidän päälliköistään, Florian Geyer oli raakuutensa takia myös natsien suosiossa, eikä sosiaalisen paatoksensa takia ollut vieras kommunisteillekaan.

Aika aikaa kutakin.

Kosmopoliittisia runoilijoita

Kosmopoliittisia runoilijoita

Heinrich Heine, Deutschland. Ein Wintermärchen, 1844 (Projekt Gutenberg)

Роберт Винонен, Разлука берегов. Книга стихов. Ингерманландия, 2017, 203 с.

Heinrich Heine kuuluu lempirunoilijoihini. En tarkoita niinkään Laulujen kirjaa, joka lienee meillä tunnetuin, kuin Saksanmaata (Deutschland. Ein Wintermärchen). Sehän on vallan mainiota poliittista satiiria, jonka kaikkia viittauksia tuskin oikein käsittää, mutta jota siitä huolimatta on nautinto lukea. Rytmi toimii ja loppusoinnut pelaavat.

Ajatellaan nyt vaikka tätäkin:

 Zu Aachen, im alten Dome, liegt
Carolus Magnus begraben.
(Man muß ihn nicht verwechseln mit Karl
Mayer, der lebt in Schwaben.)

Ich möchte nicht tot und begraben sein
Als Kaiser zu Aachen im Dome;
Weit lieber lebt ich als kleinster Poet
Zu Stukkert am Neckarstrome.

Kuka mahtoi olla Karl Mayer, en tiedä. Luulen että runoilija yksinkertaisesti loi tyhjästä tämän herran, jota tarvittiin kertakäyttöiseksi statistiksi runoon.

Saksanmaan käänsi suomeksi Otto Manninen ja muistan, että käännös oli erinomainen, vaikka värssyt alkavat muistissani jo hapertua. Joka tapauksessa Heinen hilpeä pilkanteko preussilaisesta byrokratiasta, joka oli tunkeutunut hänen kotiseudulleen Reininmaalle, jäi mieleen.

Välillä suorastaan ihmettelin sitä kirpeyttä jota runoilija osoitti kuvitellessaan höyhentävänsä Preussin kotkan ja pistävänsä sen reininmaalaisen metsästäjäseuran maalitauluksi:

Du häßlicher Vogel, wirst du einst
Mir in die Hände fallen,
So rupfe ich dir die Federn aus
Und hacke dir ab die Krallen.
Du sollst mir dann, in luft'ger Höh',
Auf einer Stange sitzen,
Und ich rufe zum lustigen Schießen herbei
Die rheinischen Vogelschützen.

Mutta kysehän oli läntisestä vapaudesta, jota susirajan takaiset berliiniläiset tulivat kuristamaan. Heistä runoilija antoi aika ilkeän kuvan:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.

Alkusanoissa Heine vakuutteli olevansa yhtä hyvä patriootti kuin kuka tahansa. Kuitenkin hänen Ranskan-ihailunsa on läpitunkevaa ja sille näyttäisi olevan myös selkeä selitys: Napoleonin aikana tuli myös Düsseldorfin seudulla voimaan Code civil, joka antoi myös juutalaisille täydet kansalaisoikeudet.

Toisaalta Preussiakaan ei kannata kovin suvaitsemattomaksi luokitella, ottihan juuri se avosylin vastaan Ranskan karkottamia hugenotteja.

Joka tapauksessa Heinen preussilaisvastaisuus oli läpitunkevaa ja metsä vastasi samalla mitalla. Preussin johdolla yhdistetyssä Saksassa Heinellä oli aina paljon vihamiehiä. Hän oli sellainen epäsaksalainen kosmopoliitti

Tämän kun muistaa, tuntuu suorastaan oudolta nähdä Heinen rienaavaa olemusta kuvaava rennosssa asennossa istuva patsas Berliinissä Humboldt-yliopiston vieressä. Patsas tehtiin DDR:ssä, mutta tuotiin paikalleen vasta Saksojen yhdistyttyä.

Helpompaa oli ymmärtää, että tuolla vastapäätä 1930-luvulla poltettiin aikoinaan kirjarovioita, joissa myös Heinen kirjat paloivat. Kyseessähän sinänsä oli jo vanha saksalainen tapa, jota oli käytetty juuri 1800-luvun alussa.

Heine sattumoisin oli se, joka lausui lentävän lauseen siitä, että kirjojen polttaminen on vain esileikkiä, jonka jälkeen siirrytään polttamaan ihmisiä. Hänellä saattoi olla mielessään vuoden 1817 Wartbugin kirjarovio, vaikka itse tuo kuuluisa sitaatti sijoittuu Espanjan reconquistan aikaan.

Mutta Heinen politikointiin en ota kantaa. Preussilaisvastaisuudessaan runoilija muistutti aika lailla esimerkiksi Mihail Bakuninia, joka kirjoitti kirjan ”ruoskasaksalaisesta imperiumista” (Кнуто-германская империя). Runoilijana hän joka tapauksessa oli kepeän ja vailla kaikkea pateettisuutta olevan, uuden saksalaisen tyylin luoja.

Syystä tai toisesta Heine tuo elävästi mieleeni erään suuren suomalaisen runoilijan, nimittäin Robert Vinosen.

Vinonen on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, joka toimi aikoinaan Moskovassa Maailmankirjallisuuden instituutin professorina. Hän on julkaissut kolmattakymmentä nidettä venäjänkielistä runoutta.

Vinosen runous on Heinen tavoin kepeää ja tyylillisesti mestarillista puhetta. Hän käyttää sidottua mittaa ja liikkuu suvereenisti eri runomitoissa ja tyylilajeissa. Aihepiirit vaihtelevat ikuisista kysymyksistä ajan politiikkaan ja erotiikasta ja viinasta rehevään seksiin.

Omar Haijjamin tyylisiä runoja Vinonen on julkaissut kokonaisen kirjan ja myös Francois Villon on hänen muuan alter egonsa.

Vinosen uusin kokoelma Разлука берегов on samaa taattua työtä kuin muutkin lukemani Vinosen kirjat. Ikuisuuskysymyksiä pohdiskellaan itseironisesti ja miehekkäästi, ilman pateettisuuden häivää.

En yritäkään kääntää runoutta, ymmärrän jo, että se vaatii erityislahjakkuutta. Tässä joka tapauksessa pätkä kokoelman ensimmäisestä runosta translitteroituna, jotta kirjoittajan sanataituruudesta voi saada käsityksen:

Tverdili mne: utšenje -svet…

No kak otjavlennyj oboltus

Ja poljubil so školnyh let

Ne debri algebri, a globus.

Tai vaikkapa tämä:

Прощай, человек вчерашний

Спасибо, что был ты мной!

Меня ты не понимаешь-

Еще бы! Ведь я другой.

Kokoelmassa on osia, jotka perustuvat kaikkien tuntemien riimien jatkamiseen toisella tavalla ja toisesta näkökulmasta ja siellä on myös ajankohtaiseen politiikkaan ja menneisyyteen kantaa ottavia runoja. Kaikkia ei voi ymmärtää tuntematta lukuisia intertekstuaalisia viittauksia, vai mitenkä se pitäisi ilmaista?

Tässä malliksi pätkä Lermontoviin viittaavasta runosta:

Недаром ведь, скажи-ка дядя

К вождю шагая от вождя,

Узнали мы, какие б…ди

Имели нас, руководя

Historiallisessa osastossa kirjailija muun muassa näkee unessa muuttuneensa Leniniksi, toisissa runoissa hän keskustelee ystäviensä, klassikkojen kanssa. Kaikki nerot kelpaavat ystäviksi, paitsi Majakovski ja siihen on syynsä. Juuri hän näyttää edustavan sitä samaa prinsiippiä, joka on venäläisyydessä vihattava, kuten Heine vihasi preussilaisuutta.

Turhan vaatimaton ei ole runo siitä, miksi Vinоnen kirjoittaa runoja:

От Бога, может быть, порой

Иной судьбы ты ждал

Но приходилось брать перо

Поскольку -Божий дар.

Jumalan lahja se on. Lukija kyllä vakuuttuu asiasta, mikäli Vinosen toinen toistaan vaikuttavampia kirjoja lukee.

Ammattilaisten asiaksi jääköön kirjojen arvosteleminen, itse voin vain sanoa nauttivani niistä paljon enemmän kuin suomalaisesta ns. nykyrunoudesta, joka niin kovin usein on joko sentimentaalista parkumista tai muuten perin vaikeasti avautuvaa, minkä vuoksi sen mieluummin jättää rauhaan.

Mutta Vinosen kirjaoja pitäisi kääntää suomeksi. Kukahan sen pystyisi tekemään? Ei taida olla uusia Otto Mannisia tarjolla?

Mikko Saksalainen

Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.

Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?

Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:

Nuo samat pedanttiset pökkelöt

yhä vaan sama suora kulma

joka käännöksessä ja kasvoilla

sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,

sama asento seivässojo,

kuin kitaansa kepin he nielleet ois,

josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.

No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.

Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.

Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.

Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.

Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.

Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.

Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.

1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).

Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.

Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.

Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.

Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.

Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.

Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.

Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.

Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.

Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.