tiistai 28. tammikuuta 2020

Mikko Saksalainen


Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.
Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?
Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:
Nuo samat pedanttiset pökkelöt
yhä vaan sama suora kulma
joka käännöksessä ja kasvoilla
sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,
sama asento seivässojo,
kuin kitaansa kepin he nielleet ois,
josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.
No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.
Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.
Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.
Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.
Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.
Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.
Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.
1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“
Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).
Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.
Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.
Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.
Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.
Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.
Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.
Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.
Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.
Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:
Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.

Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.



22 kommenttia:

  1. Eihan Preussista maantieteellisessakaan mielessa paljoa ole jaljella. Siita liittoutuneet pitivat huolen, joten preussilaisuuden uusi tuleminen Saksassa olisi jarin vaikeata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Missa Preussi,Pommeri, Sleesia tai Posen, Brandenburgistakin Neumark poissa. Amputoitu ja rampa Saksa, ei enaa Elben itapuolen junkkereita.

      Poista
  2. Voisiko olla niin, että vielä elää heineja keskuudessamme, mutta heidät tunnistetaan vasta jälkeen päin, kuten usein on. Keitä he sitten olisivat? Kaiketi niitä, jotka ajetaan maanpakoon tai muuten vaiennetaan ja joiden sanomiset kelpaavat vain roviolle, mutta kaikki kuitenkin puhuvat niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thilo Sarrazinin ajattelusta löytyy juttua esim. https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/saksan-menestyskirjailija-thilo-sarrazin-maahanmuuttopolitiikassa-ei-ole-mitaan-linjaa/

      Poista
  3. Löytyy ainakin saksankielisenä netistä:

    https://archive.org/search.php?query=heinrich+heine+Deutschland+Winterm%C3%A4hrchen

    VastaaPoista
  4. Minulla on hyllyssäni tuo "Saksanmaa" ja "Laulujen kirja" myös. Yksi Mikko, joka hieman toisaalta assosioituu tähän samaan henkilökuvaan, on Heinrich von Kleistin Mikael Koolhaas. Sen tyypin historiallinen esikuva ei ollut Mikko, mutta jostain syystä Kleist nimesi hahmonsa Mikoksi. Tarina kertoo väärin kohdellun miehen elämänmittaisesta käpertymisestä saadakseen oikaisun ja hyvitystä -- eli siitä miten oikeudentunto muuttuu tragediaksi.

    Mikä on se sukulaissieluisuus, joka monissa historiallisissa siteissäkin saa ilmennyksen, akseli saksalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Täältähän on jo ammoin lähdetty oppiin saksanmaalle, ja viimeisimmät veljeilyt lienevät yhteinen sota N-liittoa vastaan, ja vielä viimeisin tuo hengenheimolaisten "punavihreä" veljeily DDR:n kanssa. Sen perujahan nämä "demlalaiset" juristeritkin meillä ovat -- ja saman "antifasistisen" hengen palon täyttämiä yhäkin.

    Ehkä sukulaissieluisuuden siältö on jonkinlainen kansallinen repressio, alamaisasenne, altavastaajan rooli. Se on psykoanalyyttisesti aika vahva juttu. Meistä jokaisen tajuntaanhan syntyy varhaisessa lapsuudessa ensin meitä hoitavan ihmisen hahmo, "sinä", ja vasta paljon myöhemmin muodostuu se, jonka sitten koemme olemassaolomme keskuksena, eli "minä". Koska objektina -- kohteena, "uhrina" -- olemiseen liittyy paljon enemmän symbioottisen kaikkiallisuuden ja kaiivoipaisuuden kokemusta, tuo altavastaajan rooli on läpi koko elämän se eniten voimaannuttava ja vahvistusta antava. Ja kun kokonainen kansa ja yhteiskunta virittyy tällaisille aallonpituuksille, silloin kansanpsyykestä tulee juuri niin kipeä kuin se sekä saksalaisilla että suomalaisilla on.

    Molemmat kansat ikään kuin kaipaavat antagonistista asetelmaa, ja siinä nimenomaan altavastaajan roolia. Molemmilla kansoilla on taipumusta kurittaa itseään, syyllistää itseään -- ja palvoa auktoriteetteja, olivatpa nämä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä tai "tieteen" tai muun asiantuntemuksen edustajia.

    Taipumus totalitarismiin, jossa ihmisidentiteetit muodostetaan "kielteisestä käsin" -- eli vastustamalla jotakin leimattua kohdetta -- on ominaista niin saksalaisille kuin suomalaisille. Nythän meillä poltellaan "rasisteja" käräjäsalien tabutulissa.

    Heine oli todella kaukaa viisas kun lausui, että "siellä missä tänään poltetaan kirjoja, siellä poltetaan huomenna ihmisiä". Niin totalitarismit syntyvät, nollatoleranssien vaatimukset kasvavat kuin huomaamatta lopullisen ratkaisun etsimiseksi. Kukaan ei vihellä peliä poikki. Kukaan ei "kunnon ihmisille" pysty kertomaan, että hyvissä tarkoituksissaan he ajautuvat itseään ruokkivan tuhoamistarpeen valtaan.

    VastaaPoista
  5. "Molemmat kansat ikään kuin kaipaavat antagonistista asetelmaa, ja siinä nimenomaan altavastaajan roolia. Molemmilla kansoilla on taipumusta kurittaa itseään, syyllistää itseään -- ja palvoa auktoriteetteja, olivatpa nämä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä tai "tieteen" tai muun asiantuntemuksen edustajia."
    Kuuluneeko ylipäätään ihmisluontoon - tarvitsemmeko jonkun, jota pelätä ja jonka edessä madella ja liehakoida samalla kun ylistämme ja vannomme rakkauttamme? Hitler, Stalin ja Herra Sebaoth - ja me kurjat madot matkamiehet maan...

    VastaaPoista
  6. Jotain merkillistä tässä ajassa on, kuten on ollut kaikissa ajoissa tätä ennen. Ei suomalainen nuori törmää koskaan Runebergiin eikä tiedä tästä mitään. Siis esimerkkinä. Eikä törmää mihinkään sellaiseen, mikä joskus on ollut oman kulttuurin ylimpiä saavutuksia ja kestää edelleen aikaa. Eikä törmää saksalainen nuori Heineen ja oivalla, miten poikkeuksellisia teoksia tämä on aikaansaanut.

    Mutta syntyykö nyt todella jotain vastaavaa, joka käsitetään neron tuotokseksi vielä satojen vuosien päästä ainakin pienen joukon keskuudessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No itse asiassa nuo Heinen runokuvat esittävät ihan pirullisen tarkasti ketä tahansa nykypäivän suomalaista tv-draamasarjan yksi-ilmeistä näyttelijää, joka osaa vain tuijottaa tuiman totisesti eteensä, pudottelee töksähtäviä repliikkejä suorassa kulmassa, ja kun uskottavuus uhkaa kokonaan lopahtaa, osaa kääntää aggressionappulaa rajusti kaakkoon. Kyllä ne elävät nuo koskaan kehittymättömät ihmisyyden ilme-elementit yhä edelleen suomalaiskansan korkeimpien kulttuurisaavutusten seremoniallisissa itsepalvontamenoissa.

      Ihmisyys on kumma juttu. Ihmis- ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä tosiaankin seuraa tuo universaalinen moraalin "kultainen sääntö" -- eli elämme aina ikään kuin toinen toistemme sielussa, ja kaiken mitä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. -- Mutta tästä säännöstä ei sitten seuraa mitään kulttuurisia sisältöjä moraalin suhteen. Ne ovat kullekin kulttuurille ominaisia, ja ne välittyvät siis sukupolvelta toiselle huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa kuin mitään "minää" on yksilölle vielä muodostunut, saati sitten että mitään käsitteellistä saati tiedollista ajattelua olisi vielä olemassa.

      Toitottelen näillä palstoilla tosiasiaa, että kulttuurit ovat paljon kovempia kognitiivisia tosiasioita kuin mitä ikinä pystymme edes kuvittelemaan. Ne eivät vaikuta tietoisuuden tai käsitteellisen, tiedollisen ajattelun maailmassa, vaan jossain paljon syvemmällä -- ja ne tulevat näkyviin esimerkiksi tilastoissa, sikäli kun tilastot on osattu laatia oikein. Esimerkiksi siis kulttuurista rikollisuutta osoittavissa tilastoissa, joita kuitenkin jostain syystä yritetään laatia niin että kulttuuriset erot saataisin jotenkin häivytetyiksi.

      Oma käsitykseni on että eurooppalainen ajattelu on individualisaation seurauksena "ylikasvamassa" sokean individualismin asteelle. Se merkitsee sitä, että edellytykset tajuta ihmisyyden sosiaalisia perusteita käyvät sukupolvi sukupolvelta vähemmiksi. Meillä on kohta vain juurettomia identiteettiongelmaisia joukossamme. Niistä narsistisimmat päätyvät poliittisille tai muuten julkisuutta hallitseville valtapaikoille.

      Vaikka blogisti ei erityisemmin taida elokuvasuosituksista välittääkään, toteaisin, että ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin elokuvaa "Play" -- jonka arvioon pääsee nimeäni klikkaamalla -- pitäsi näyttää YLE:n kanavilla joka viikko tai joka päivä. Kyseessä on raadollinen dokumentaarityyliin tehty kuvaus siitä mihin Suomikin on menossa.

      Poista
    2. "Mutta syntyykö nyt todella jotain vastaavaa, joka käsitetään neron tuotokseksi vielä satojen vuosien päästä ainakin pienen joukon keskuudessa?"

      En tiiä siitä, mutta tämän Saksan Saraseenin ehdottaminen tuonne pallille on lähinnä surkea vitsi. (Luin tuon yllä linkatun SK:n jutun.)

      Aikamme lienee vaikea dekoodattaviksi siksikin, koska eurooppalainen kulttuuri perustui vuosisatojen ajan kristinuskoon, ja ihan liikennemerkkien semiotiikasta alkaen kaikkeen on vielä kovakoodattu sen kulttuurikauden signaalistoa, kun taas nyt vallitseva sosiaalinen todellisuus - tuo huvittavimmissa yhteyksissä "meritokraattiseksi" kuviteltu peli - perustuu jo kasvu-uskontoon.

      Tämä tarkoittaa, että surua aiheuttavat uhrit poistuvat, kun taas aiemmasta rampauttavasta seksuaalihäpeästä jää jäljelle konkreettisten estojen sijaan jokin formaali jako "ahdisteltuun" ja "ahdistelijaan". Näissä raameissa ahdistetun statuksesta käydään kovaa kisaa, oikeastaan jopa kovempaa kuin itse nautinnosta. - Runkkarius on ehdottomasti yksi tämän ajan ydinjuttu.

      Surun tunne tai ainakaan sen julkituonti taas ei ole uusille ikäpolville kovin tyypillinen juttu, koska ensinnäkin sillä antaa itsestään huonon kuvan (mm. "asiakaspalvelijana"), ja toisekseen siihen on keksitty jo hyvät lääkkeet. Iloa monta kiloa on sitten semmoinen toinen ydinjuttu tässä.
      Konkretia saa ylipäätään väistyä kokemuksellisuuden alta, ja kokemuksellisuutta jopa suojellaan yhteiskunnan eri kuplissa todellisuutta aktiivisesti torjumalla.

      Ja tämän aasinsillan kautta päästään niille lahjattomien yön spesifeille aallonpituuksille, joilla Sarrazinin tyyppiset ympäristöään tilastoista ja virkavinkkeleistään "ymmärtävät" dinosaurukset hiihtävät. He ovat ensinnäkin liian sisällä valtarakenteissa nähdäkseen, että hiljaisuus heidän ympärillään on vallan, ei sorrettuuden hiljaisuutta, ja kohina ("punavihreys") on taasen nimenomaan keskiluokan kitumisen saundimaisemaa.

      Valta on oikeistoliberaaleilla. Sen päälle tulee sitten keskiluokan kaappikatkera idealismi, ja näiden suhteen hajajakautuvana kolmantena aineksena tulee uskonnon muuttumista tyhmyyttään tai vakaumuksellisuuttaan hahmottamaton aines, joka luulee itseään "kansaksi". Ylpeilee esim., että on "oikea duunari", kun ei harrasta kulttuuria - aivan kuin kirjastoja ei olisi keksitty (ja Suomessa myös, enemmän kuin suurin piirtein missään muualla, julkisvaroin toteutettu).

      Nämä viimemainitut saavat sitten näiltä kaiken maailman puusilmäinsinööreiltä, vieläpä insinööreiltä sanan pejoratiivisimmissa merkityksessä, näennäisälyllistä ravintoa, jota saamme sitten nykyään ihailla päivät pääksytysten sosiaalisessa mediassa ja väliin jo muuallakin.

      Sanoisin, että tässä mielessä kaksikin uuskonservatiivista perusteesiä osoittautuvat ongelmalliksi: a) totalitarismi ei nouse yksin punavihreästä hihhuliudesta, vaan siitä kokonaiskuviosta, jossa uusi uskonnollisuus - ja: myöskin sen varainen orastava rationaliteetti! - jää epäterveesti puristuksiin tosiasiallisen taloudellisessa mielessä äärioikeistolaisen talousvallan sekä toisaalta Trumpin ja Putinin tyyppisten hahmojen kanavoiman absoluuttisen moukkuuden väliin. b) Nämä huolestuneet buumer-ukot eivät ole uusia rohkeita edelläkävijäajattelijoita, vaan kallistuvasta kaapista kaatuvia luurankoja, joiden etsikkoaika tulee olemaan aika varmasti lyhyt. Senkin aikaa he tosin pystyvät virittämillään "keskusteluilla" viivästyttämään todellisiin ongelmiin tarttumista, kenties ihan tuhoisuuksiin asti. Mutta sen näemme sitten.

      Poista
    3. SO: "...nykypäivän suomalaista tv-draamasarjan yksi-ilmeistä näyttelijää, joka osaa vain tuijottaa tuiman totisesti eteensä, pudottelee töksähtäviä repliikkejä suorassa kulmassa..."

      Kyllä minä panisin tämän Joukon Turkan piikkiin (ks tämän Seitsemän veljestä Yle Areenasta). Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa ennen tätä osattiin vielä kaikki näyttämötaiteen keinot. 

      Poista
    4. SO: "eurooppalainen ajattelu on individualisaation seurauksena "ylikasvamassa" sokean individualismin asteelle. Se merkitsee sitä, että edellytykset tajuta ihmisyyden sosiaalisia perusteita käyvät sukupolvi sukupolvelta vähemmiksi. Meillä on kohta vain juurettomia identiteettiongelmaisia joukossamme."

      Luulen, että tässä asiassa Seppo O. iski asian ytimeen: kulttuurimme on nykyisin korostetun yksilökeskeinen ja siitä syystä ihmiset täällä keskittyvät entistä enemmän erilaisiin identtiteettikysymyksiin kollektiivisten intressikysymysten sijasta. Samasta syystä meidän on vaikea ymmärtää erilaisia yhteisöllisistä kulttuureista tulleita maahanmuuttajia.

      Tämä kehitys on nuorta: sanoisin, että 1950-60-luvuille saakka läntinen kulttuurikin oli paljon yhteisökeskeisempää. Suomen ns sotasukupolvi oli hyvä esimerkki: itsenäisyys ja Isänmaan hyvä asetettiin oman onnen ja joskus jopa elämän edelle.

      Poista
  7. pitäisi vahvistaa edunvalvonnan vastuullisuuden tarjontaa vahvistamalla vaikuttajaviestinnän palveluja vastuullisosaamisella., jos kysytään Miltton Groupilta termejä, vaikuttajakiihdyttämöjen äidiltä.

    Ennen ilmiötä kutsuttiin lastenuskoisten parissa Jumalaksi, kaikkivaltiaaksi, suojelijaksi; Staliniksi ja vaikka miksi. Marx puhui oopiumista kansan keskuudessa.

    VastaaPoista
  8. "Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla?" 

    Todennäköisesti juuri näin. Tietenkin vastakysymys kuuluu, olisiko yhdistyminen onnistunut etelä-saksalaisten tai baijerilaisten johdolla.

    Mielenkiintoinen kysymys on, voiko preussilainen henki aikaa voittaen palata yhdistyneeseen, Berliinin pääkaupungin, Saksaan vai juurittiinko se Itä-Saksasta.

    VastaaPoista
  9. Tämän esseen tarkoituksena lienee mitata kilometrin mittaisia asioita Ångströmeillä. Eikö takana olekin Putin, jonka etuihin kuuluu atomisaatio, ettei isompia asioita yleisö pystyisi havaitsemaankaan. Venäjän televisiossa tissit yms. ovat nykyään pääsankareita. Pismarkki on suomalaisille pienempi kuin tissi.

    VastaaPoista
  10. Gyergyóditróssa vaaditaan kansanäänestystä kahden srilankalaisen leipurimestarin nostattaman siirtolaispaniikin vuoksi 28.01.2020 16:45
    [suomentajan lisäykset hakasuluissa]
    [Pitkälti romanian unkarilaisten asuttamassa] Hargitan läänissä sijaitsevan Gyergyóditrón [rom. Harghita, Ditrău] kunnan väki on noussut kapinaan kahden srilankalaisen leipurimestarin saapumisen vuoksi, [Maszol-lehden] uutisportaali maszol.ro tiedotti maanantaina. Leipurit ovat töissä paikallisessa leipomossa, jossa he eivät ole ensimmäisiä vierastyöläisiä. Tällä kertaa tunteet pääsivät kuitenkin valloilleen siinä määrin, että alle viidentuhannen asukkaan paikkakunnalla on luotu oma Facebook-ryhmä nimeltä ”Haluamme kansainvaeltajattoman Ditrón”, johon on liittynyt jo 2 500 henkilöä. Ryhmässä puhutaan jo fyysisestä väkivallasta, ja lehden tiistaisen artikkelin mukaan paikkakunnalla ollaan ehdotettu kansanäänestystä leipurikaksikon pois ajamiseksi.

    Pävitys: Lehden tuoreimman raportin mukaan leipurit ovat uhkailun seurauksena muuttaneet väliaikaisesti Gyergyószárhegyiin [Lăzarea].
    Miehet ovat työskennelleet Gyergyóditróssa kaksi viikkoa, ja heidän toistuva näkymisensä katukuvassa on antanut aihetta ”kauhuhuhuille”, joiden mukaan paikkakunnalle aiotaan sijoittaa siirtolaisia. Leipomon omistaja Csaba Köllő kertoi unkarinkieliselle lehdelle, että hänen mukaansa jännitteen taustalla on jokin henkilökohtainen konflikti.

    ”He eivät ole saapuneet asettuakseen tänne, he ovat tulleet ilman perhettä, he ovat koulutettuja ja ensimmäisten kokemustemme mukaan luotettavia. He voivat auttaa paikallista työvoimaa asianmukaisen laadun ylläpidossa. He ovat meillä töissä virallisesti, ja kaikki heidän paperinsa ovat kunnossa”, omistaja kertoi lisäten, että monet ditrólaisetkin ovat olleet ja ovat yhä töissä ulkomailla. ”Jos olisimme itse saaneet tällaisen vastaanoton ulkomailla, olisimme nyt suurissa vaikeuksissa.”

    Hän lisäsi myös, että laadun ylläpito edellyttää työvoiman tuontia ulkomailta. ”Tämä koskee erityisesti mestareita. Emme haluaisi purkaa kymmenen vuoden aikana rakentamaamme brändiä. Jos pystymme parantamaan laatua ulkomaisten ammattilaisten työllä, niin otamme töihin heitä”, hän sanoi.

    Gyergyóditrón pormestari Elemér Puskás kertoi lehdelle, että kuntaneuvosto kokoontuu keskiviikkona. Vaikkei aihe ole lähtökohtaisesti käsiteltävänä, hän tietää, että monet haluavat paikalle, joten aihe nousee esiin varmasti. Puskásin mielestä on ikävää, että ”on ihmisiä, jotka usuttavat”. Hän lisäsi, että olisi lähtökohtaisesti hyvä käyttää paikan päällä paikallista työvoimaa, mutta he taas menevät ulkomaille, koska he eivät saa riittävää palkkaa.

    Lehden tiistain numerossa kerrotaan jo, että keskiviikkoisessa neuvoston kokouksessa on tarkoitus saada paikkakunnan johto kansanäänestyksen taakse. Paikallisen lähteen mukaan protestoijat haluavat pyytää pormestaria ”tekemään aloitteen kansanäänestyksestä, tai mistä tahansa, millä vierastyöläisten käyttö alueella voidaan estää”.

    VastaaPoista
  11. (Nappasin uutisen siis merkittävimmän jäljelle jääneen hallituksesta riippumattoman median index.hu:n sivuilta, ja käänsin silmänräpäyksessä, kun ei taas ole ollut muutakaan duunia tänään. Mielestäni toiseksi viimeisen kappaleen loppu on se mikä teidän hiippakunnassa olisi hyvä huomata. Hipeille alleviivailen muuta.)

    VastaaPoista
  12. Perkula, heti hirvee virhe: Maszol on tietysti akronyymi lehden nimestä, minkä tajusin kyllä lennosta, mutta tuohan jo sisältää (ol -> online) verkkoversioon viittaamisen. Eli ei tuon nimistä paperilehteä ole kai edes akronyymisenä.

    Tämä on se oikee kuvotus tässä systeemissä. Mitä väliä, kuinka harvalle tilille kaikki rahat kasautuu näillä nykyisillä paska-algoritmeillä, ja joku voi vaikka särvintä leivän päälle tai koksua horatsun pyllylle saadakseen tehdä tutkimuksen, jonka mukaan näin pitää ollakin. Mitä väliä silläkään lopulta, saatana, sinänsä.

    Mutta tuo on kyllä oikeasti huono, että työn laadusta tinkiminen inkorporoituu perusasetuksena jokaisen perimmälti parempaankin kykenevän ihmisen sieluun.

    VastaaPoista
  13. Näin suomalais-baltialaisittain voisi saksalaisen perikuva olla Hermanni. Tuo Herman/Hermann on aikoinaan rautakaudenajan sotilasta ja ristiretkiajan Itämerelle suoritettujen miekkalähetysten sotilaan nimitys. Alkuperäiseltä muodoltaan ilmeisesti Hariman. Esimerkiksi Tallinnan Pikk Hermann on saanut nimensä urhoollisesta ja sitä myötä lyhytikäiseksi jääneestä pitkästä ristiritarista kansankielessä pitkästä Hermannista, jonka legenda tunnetaan myös Latviassa.

    Eiköhän se Hermanni tarkoita mielikuvana saksalaista myös venäjässä ja jopa espanjassa. Eli haarniskaan pukeutunut ristiretkiritari = Hermanni = saksalaisen wanha olemus Itämerenalueella 1000-700-vuotta sitten.

    Viimeisin tunnettu ja olemukseltaan varttunut Hermanni taisi pukeutua mielellään tirolilaisasuun ja uniformuun, sekä harrastaa metsästystä, kulttuuria ja olla itsekin ensimmäisen maailmansodan ilmojen ritari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikäpä ettei. Muistan, että meillä aina kukko oli nimeltään Hermanni. Jotenkin se tuntui sopivalta myös siinä.

      Poista

Kirjoita nimellä.