Herzenin muistelmat

Lahjomattoman mietteitä

 

Aleksandr Herzen, Menneitä ja mietteitä. Suomentanut Esa Adrian. Gummerus 1981,334 s.

 

Aleksandr Herzeniä lienee tässä turhaa enemmälti esitellä. Jos mies on kokonaan tuntematon, voi vilkaista vaikkapa wikipediaa.

Joka tapauksessa Herzen oli intellektuaalisesti poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, zapadnikki, josta sittemmin tuli venäläisen narodnikkiläisyyden perustajaisiä ja vallankumouksellinen, jota suuri päämäärä ei sokaissut fanaatikoksi. Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin nostaa Herzenin todelliseksi vapauden esitaistelijaksi samalla kun hän osoittaa Bakuninin kapinallisen rabulismin perustuvan itse asiassa totalitaariseen ajatteluun.

Herzen teki suurimman osan työtään maanpaossa, Englannissa, josta käsin hänen julkaisemansa lehti Kolokol (kello) vaikutti suuresti venäläiseen intelligentsijaan. Kyseessä oli ilmiö, jota neuvostoaikana opittiin tuntemaan nimellä tamizdat, muualla painettu materiaali, jota tuohon aikaan myös neuvostoturistit Helsingistäkin himoitsivat.

Luin kirjan ensimmäisen kerran lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja muistan, että siinä tekivät vaikutuksen lähinnä keisari Nikolai I:n luonnekuva ja muutamat havainnot venäläisistä kansantyypeistä. Sen sijaan ne kuvaukset tsaristisesta byrokratiasta, jotka käsittävät puolet kirjasta, eivät tehneet erikoisempaa vaikutusta: kas, samanlaistahan se meno oli Neuvostoliitossakin.

Nyt Neuvostoliitto on jo historiaa ja nuo virkavaltaisuuden kuvaukset tuntuvat entistä kiinnostavammilta. Onko järjestelmän yleinen logiikka nyt sitten muuttunut ja missä määrin, on vaikea sanoa.

Selvää on, että tuota Venäjän kirouksena pidettyä käskyttämisen, lahjonnan ja silmänpalvonnan kulttuuria on taas voimallisesti yritetty juuria. Jopa sellaisessa konservatiivisessa ja uusslavofiilisessä teossarjassa kuin Projekt Rossija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=projekti+ven%C3%A4j%C3%A4 ), on tunnustettu, että uudenlaisen virkamiehistön luominen on yksi tärkeimpiä tehtäviä tiellä kukoistukseen.

Koska mikään ei ole ikuista, uskon, että tässäkin asiassa on ollut mahdollista saada aikaan muutoksia. Tässä luulossani minua rohkaisee se, että yleisönpalvelijoiden kulttuuri on Venäjällä täydellisesti mullistunut hyvin nopeassa ajassa. Toisaalta eräät pitkän keston elementit tuskin häviävät edes muutamassa vuosikymmenessä.

Joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja ei kuvaa nykyistä Venäjää, vaan Nikolai I:n aikoja, jolloin pahamaineinen byrokratia eli suuruudenaikaansa.

Asian taustalla oli ainakin osittain tuon itsevaltiaan persoona, jonka myrkyllinen kuvaaminen on antanut Herzenin kynälle arvoisensa tehtävän. Itsevaltiailla näyttää olevan yleensäkin taipumus megalomaaniseen narsismiin, johon samalla saattaa liittyä pikkumainen sadismi ja tunnekylmyys. Näin oli ainakin Herzenin kuvaaman Nikolain kohdalla.

Jos meillä Suomessa puhutaan ilmiöstä management by perkele, on kyseessä asia, joka on korkeintaan hyvin kaukaisesti sukua sille autoritäärisen käskyttämisen kulttuurille, joka aukenee eteemme Herzenin muistelmista. Herzenillä oli sitä paitsi todella myös hyvä näköala tämän ilmiön tarkkailemiseen, kun hän sai luvan suorittaa rangaistustaan palvelemalla Vjatkan kuvernöörin kansliassa.

Rangaistukset eivät siis aina olleet aivan hirvittäviä, ainakaan säätyhenkilöille ja Herzen sai pitää mukanaan myös kamaripalvelijaansa, joten hänen arvokkuuttaan ei samassa määrin loukattu kuin oli tapana seuraavalla vuosisadalla. Hän säilyttikin koko ajan ylpeän tietoisuuden itsestään vapaana ihmisenä. Syntyminen aviottomana poikana ei näytä tässä suhteessa olleen suuri onnettomuus, ainakaan siitä ei puhuta.

Kirjan toinen osa on täynnä kertomuksia toinen toistaan kehnommista hallintomiehistä, joiden lahjottavuus on synneistä pienimpiä. Katalaa on sen sijaan se, että oikeudenmukaisuutta loukataan aivan häpeämättömästi eikä köyhällä ole minkäänlaista turvaa.

Osittain tämä mielivaltaisuuden periaate koskee myös ylempiä kansaluokkia, kuten tuota samaa aikaa kuvaavassa, tunnetussa markiisi de Custinen aikalaiskuvauksessa myös esitetään. Kuka tahansa saattoi joutua koneiston uhriksi ja silloin oli viisasta madella kohtalonsa ratkaisijan edessä. Omanarvontunne puuttui tuon ajan Venäjän yläluokilta, kuten ajan intelligentsija totesi. Se itse koetti korjata asian käyttäytymällä sitäkin ylevämmin.

Alaluokkia kohdeltiin miten haluttiin ja virka-asteikon alapäätä lähestyttäessä tilanne vain paheni. Toki jokaisessa ryhmässä oli aina erilaisia ihmisiä ja Herzen korostaa voimakkaasti sitä, että hänen kohtaamansa santarmit olivat yleensä kelpo väkeä, joita hän ei voinut moittia mistään.

Joka tapauksessa tyypillinen venäläinen juttu sisältyi Herzenin mielestä siihen, että joitakin ruoskittiin, jotkut saivat lahjuksia ja kirjoitettiin raportti. Itse totuudesta ei välttämättä saatu mitään selvää. Tutkimuksiin tuskastuneena Nikolai saattoi vaatia, että juttu hoidetaan kolmessa päivässä ja sillä siisti…

Maaorjuus, johon sisältyi ihmisen alentaminen, turmeli joutilaan yläluokan, joka näyttää usein todistelleen itselleen omaa erinomaisuutta kiduttamalla vallassaan olevia. Toisaalta tietenkin oli myös jaloja luonteita, mutta itse koko systeemin sisältämä mielivalta turmeli molempia osapuolia.

Tuon ajan patriarkaalisissa kodeissa tapaamme myös tyranneja, joista kovin monet muistelmakirjat kertovat. Useassa tapauksessa talon isäntä katsoi itsellään olevan jumalallisen vallan omalla alueellaan, kuten eräät teoreetikotkin arvelivat. Toki on syytä muistaa myös äidinvalta, joka ei suinkaan ollut vähäinen.

Kun isännän mielivallan alaisilla perheenjäsenillä ei normaalisti ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tilanteensa perusteita, syntyi epäterveitä valtasuhteita, joissa huonot luonteet kasvoivat kieroon ja tekivät muiden elämän helvetiksi.

Mutta tässähän on jo kyseessä itse yhteiskunnan kehitysaste. Isäntävalta ja ulkoekonominen pakko olivat todellisuutta monilla seuduilla meilläkin vielä puoli vuosisataa sitten. Ehkäpä ne ovat sitä jossakin vielä tänä päivänä jopa Suomessa, ainakin tiettyjen yhteisöjen piirissä.

Niin, taisi unohtuakin sanomatta, mikä oli se rikos, josta Herzen tuomittiin. Hän kirjoittaa omassa asiassaan ja on ymmärrettävää, ettei hänen mielestään mitään rikosta ollutkaan. Tässä tapauksessa asia on myös täysin uskottava. Nikolain psykologiassa ja tuon ajan Venäjällä asia oli toisin.

Kaikenlainen hallitsijan pyhän tahdon tai jopa hänen persoonansa vähättely tai pilkkaaminen oli ankarasti rangaistava teko. Sitä paitsi Herzenin piiri oli kiinnostunut Saint Simonin ajatuksista (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yli-ihmisen+kasvot ).

Häntä kiehtoi ihmisten tasa-arvoisuuden ohella myös lihan rehabilitointi eli kulttuurin seksuaalikielteisyyden hävittäminen. Asiaa pilkattiin tuohon aikaan, mutta hän uskoi, että tulevaisuus kuului sille. Ainakin tässä hän taisi olla jollakin tavalla oikeassa.

Eurooppa on aina oikeassa

Euroopan näkökulma

Neuvostoliitossa oli aikoinaan muuan suosittu ja paljon viljelty pahe, joka tunnettiin nimellä tsitatnitšestvo –sitaattioppineisuus.

Kukapa vanhempi ihminen ei muistaisi niitä loputtomia viittauksia Leninin, Marxiin ja Engelsiin ja tarvittaessa  myös Brežneviin ja Gorbatšoviin ja aikoinaan tietenkin Staliniin, jotka täyttivät joka ainoan kirjan johdannon ja usein vielä osan itse tekstiäkin.

Tsitatnitšestvon huono puoli oli, että sillä yritettiin korvata ajattelu. Leninin koottujen teosten hakemistosta oli aina helppo napata teema ja sitten siirtyä hänen kirjoituksiinsa, joista suurin osa liittyi aivan konkreettisiin päivän kysymyksiin.

Jotta niistä olisi voitu löytää se ajatus, joka niihin joskus kytkeytyi, olisi ollut ensin rekonstruoitava se tilanne, jossa ne esitettiin.

Sellaiseen vaivauduttiin ani harvoin ja varovasti. Ensinnäkin se oli turhaa, koska Leniniä vastaan ei kukaan kuitenkaan uskaltaisi protestoida. Toiseksi oli riskialtista esittää oma tulkintansa siitä, missä asemassa Lenin aikoinaan oli ja mitä hän tarkoitti sanomisillaan.

Useinhan kyseessä oli pelkkä demagogia, kun johtaja joutui selittelemään tätä tai tuota edesottamustaan, kuten nyt vaikka Suomen vallankumouksen tapauksessa. Silloin oli parasta vain ihastella Leninin neroutta, jota joka tapauksessa oli jokaisen velvollisuus ihailla.

Kun nyt tässä hieman siteeraan Aleksandr Herzeniä, yritän välttää tsitatnitšestvon sudenkuoppia.

En siis tarkoita, että puolentoista sadan vuoden takaisessa tilanteessa sanotut asiat olisivat ilman muuta päteviä myös meidän aikanamme tai että historia aina toistaisi itseään.

Kirjoituksessaan Prolegomena, joka tarkoittaa johdantoa joidenkin asioiden tarkasteluun (vrt. Immanuel Kantin samanniminen teos), Herzen puuttuu lännen ja Venäjän suhteeseen.

Kirjoitus on muuten julkaistu suomeksi Vesa Oittisen verrattomassa kokoelmassa Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla. Vastapaino 2007, 291 s., joka jokaisen Venäjästä vakavasti kiinnostuneen on syytä lukea. Käännökset ovat sieltä otettuja.

Herzen kirjoitti tämän artikkelinsa vuonna 1867, jolloin Puolan kapinasta (1863-1865) oli kulunut vain pari vuotta.

Koko Eurooppa oli kuohuksissaan Puolan takia, kuten oli ollut myös edellisen kapinan aikaan vuonna 1831. Silloinhan Puškin oli kirjoittanut kuuluisan runonsa Venäjän parjaajille, jossa hän oli kehottanut eurooppalaisia pitämään näppinsä erossa ”slaavien perheasioista”.

Vuosina 1863-1864 tilanne oli samanlainen. Venäjän joukot murskasivat säälimättömästi puolalaisten vapaushaaveet ja myös Suomen kaarti varustautui matkalle kuria palauttamaan.

Tällä kertaa se ei ehtinyt mukaan, toisin kuin vuonna 1831, jolloin se sai toimistaan kiitosta –siis Venäjän taholta. Kiitosta tuli nytkin ja jopa ylenpalttisesti.

Suurena liberaalina valtaan noussut Aleksanteri II hävitti nyt koko Puolan lopullisesti maailman kartalta, mutta Suomelle se juuri samaan aikaan vahvisti vakituiset valtiopäivät ja teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin rinnalla.

Hän siis todella oli yhä se liberaali, joka oli vuonna 1861 lakkauttanut maaorjuuden. Alamaisten oli vain puolestaan osoitettava uskollisuutensa ja sehän meillä Suomessa osattiin. Snellman ymmärsi myös reaalipolitiikkaa, niin filosofi kuin olikin.

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys.

Nyt ei tainnut olla Zeus asialla?

 

What do you want to do ?

New mail

Euroopan ryöstö

 

Tunnettu venäläinen ohjaaja Konstantin Bogomolov julkaisi hiljattain Novaja Gazetassa manifestin, joka on herättänyt melkoista pöhinää intellektuellipiireissä (ks. https://novayagazeta.ru/articles/2021/02/10/89120-pohischenie-evropy-2-0?fbclid=IwAR0RgkSyDO94r-r2tMlwjH71aSPNIv9HW9LZI9l0S879UhTiykKA81f78ZY ).

Kuten Rutger Bregman naiivissa, mutta huomionarvoisessa kirjassaan esittää, länsimainen ihminen on luullut havainneensa, että ihminen on luontojaan paha. Tähän kuvitelmaan liittyy, että natsien tarvitsi vain vapauttaa tämä peto, kun se jo alkoi tehdä äärimmäisen barbaarisia tekoja.

Sen jälkeen on länsimaisen kulttuurin obsessiona ollut vangita tämä peto ja pitäen sitä tiukoissa pihdeissä valaa tai takoa se uudenlaiseksi (nämä ovat omia ilmaisujani, yritän kertoa ideasta sellaisena kuin sen itse ymmärrän).

Bogomolov ei toki viittaa Bregmaniin, vaan elokuvaan Clockwork Orange, joka hilpeän älyttömästi on suomennettu Kellopeliappelsiiniksi. Itse asiassahan clockworkilla ei ole mitään tekemistä kellopelin kanssa, vaan se tarkoittaa jousikoneistoa. Sellaisethan kellojakin käyttävät.

Joka tapauksessa tässä filmissä tapaamme rikollisen ja suorastaan sadistisen psyyken, joka kesytetään rankalla terapialla ja muuttuu mielisteleväksi lakeijaksi, joka nuolee kesyttäjänsä saappaita.

Ihmisen oletettua pahuutta kauhistunut länsi on vastaavalla tavalla halunnut kastraation ja lobotomian avulla muuttaa hänet uudeksi olennoksi. Näinhän kaikki totalitaariset virtaukset tekevät.

Niinpä lännestä onkin tullut uusi Reich, liberalismin nimiin vannovan totalitarismin tuhatvuotinen valtakunta, joka ei hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on, vaan käyttää raskaimpia aseitaan hänen luontonsa kukistamiseksi: konformistinen painostus ja sensuuri, johon osallistuvat sekä pikkunilkit että valtavat korporaatiot, taistelevat nyt normaalin ihmisyyden luonnollisia ilmauksia vastaan.

Suuri luovan energian lähde, seksuaalisuus pyritään tiukasti valjastamaan ja tukahduttamaan. Imelän kaiken sallivuuden naamion alla toteutetaan itse asiassa ankaraa sääntelyä: yksilön emootioita pyritään hallitsemaan.

Tämä on totalitarismin viimeinen rintama: hyökkäys ihmisen sisimpään, joka on siis julistettu politiikan alueeksi. (Muistattehan että henkilökohtainen on poliittista…). Toden totta, tulee mieleen, ettei edes Stalin ollut kyllin häpeämätön tehdäkseen tämän. Asian voi todeta vaikkapa hänen kirjallisesta maustaan.

Bogomolov ei juuri viittaa neuvostoliittolaiseen, vaan sen sijaan natsilaiseen totalitarismiin, jonka hän rinnastaa nykyiseen oikeaoppiseen läntiseen libertarismiin.

No, natsismissa valtio usutti yksilöä vihaamaan, nyt häntä yritetään puristaa haluttuun muottiin rakkaudeksi naamioidun ideologian avulla. Hän ei saa enää vapaasti vihata ja vastustaa sellaisia asioita kuin luonnostaan haluaisi.

Nyt on käytössä uusien yhteiskunnallisten arvojen koodeksi, uusi itkumuuri, jonka äärelle voivat kerääntyä kaikki sorretut ja solvaistut tai vain yksinkertaisesti kierot tyypit valittamaan kokemistaan vääryyksistä. Poliittisesta epäkorrektiudesta -jopa vähäisestä ja kauan sitten tapahtuneesta ajattelusta ja puheestakin- voidaan langettaa mikä tuomio tahansa. Ihminen voidaan yksinkertaisesti tuhota seremonioitta.

Pelko nousee siis aseeksi ja sitähän nimitetään myös terroriksi, voisi huomauttaa. Sitä eivät levitä vain satunnaiset aktivistit, vaan itse asiassa jo myös orwellilainen totuusministeriö.

Seksuaalisuus on uudelle totalitarismille liian laskematon luonnonvoima ja siksi se halutaan valjastaa. Sota seksiä vastaan on itse asiassa sota itse elämää vastaan. Ihminen on haluttu muuttaa pelkäksi lihaksi ja tehdä hänellä kokeita. Kristinusko halusi tehdä seksuaalisuudesta sakraalista, uusi queer-sosialismi haluaa tehdä siitä tuotantoa.

Myös tämä uusi totalitarismi haluaa laajentaa valtansa kaikkialle. Aikoinaan tällaisen laajenemisen perusteeksi otettiin rotu, nyt käytössä on uusi väline -totalitaarinen moraali.

Venäjä pysyi vuosikymmenet eristettynä tästä läntisestä maailmasta, mutta on yrittänyt 90-luvulta lähtien palata sen yhteyteen.

Nyt länsi ja Eurooppa eivät kuitenkaan ole enää samat kuin 90-luvulla, jolloin Venäjä halusi omaksua niiden arvot. Vanha Neuvostoliitto oli vartijoiden ja urkkijoiden yhteiskunta. Voisi sanoa, että poliittinen korrektius oli sielläkin kulttuurin keskiössä. Nyt se on sitä myös lännessä, eikä sellaiseen alistuminen innosta Bogomolovia yhtään enempää.

Nyt ihmiset pelkäävät lännessä sanoa mielipidettään, väittää Bogomolov ja puhuu totta. Toki ne eivät pelkää, joilla ei ole mitään sanottavaa sen lisäksi, mikä on sallittua. Ei sellaisilla ollut mitään pelättävää Neuvostoliitossakaan. Moraalinen terrori pitääkin sitten muut ruodussa.

Nyt liberaalit Venäjällä väittävät maan kulkevan jälkijunassa, mutta Bogomolov haluaa nähdä asian toisin: tuo juna on hullujen juna, joka vie Hieronymys Boschin irvokkaaseen helvettiin ja Venäjä on junan häntäpäässä sinne matkalla. Siitä junasta olisi irrottauduttava ja alettava rakentaa taas itselleen sitä vanhaa Eurooppaa, joka lännessä menetettiin, terveen ihmisen Eurooppaa…

Kuten arvata saattaa, monet tunnetut intellektuellit sekä lisäksi tietenkin kaikki tyhmimmät kylmän sodan soturit ovat kiirehtineet tulkitsemaan tämän ohjaajan skenaarion pelkäksi putinismin myötäilyksi. Mikäli ihmisen maailmankuvaan ei muuta mahdu, tämä onkin väistämätöntä.

Bogomolov tunnetaan kuitenkin ihan oikeana liberaalina, kuten myös hänen vaimonsa Ksenja Sobtšak. Tuskinpa hän mikään ostettu lakeija on.

Olipa asia niin tai näin, Bogomolov puuttuu varmasti ihan oikeaan ongelmaan. Venäjä on yhä säilynyt melkoisessa määrin läntisen maailman poliittiselta korrektiudelta syrjässä, mikä on merkinnyt myös huomattavan intellektuaalisen vapauden säilyttämistä.

Toki Venäjällä on varsin merkittäviäkin sananvapauden rajoituksia, mutta ne ovat koskeneet lähinnä politiikkaa, eivät sallitun ajattelun ja tuntemisen tapoja sinänsä.

Minusta tuntuu, että Bogomolov on nyt varsin huomattavasti samanlaisessa tilanteessa kuin aikoinaan Aleksandr Herzen. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=herzen ).

Herzen vihasi maansa autoritaarisuutta ja siirtyi länteen, jossa hän luuli löytävänsä todellisen henkisen vapauden.

Vapaus oli kuitenkin perin suhteellista ja hämmästyksekseen Herzen havaitsi, että esimerkiksi ranskalaiset, joiden vapaudenrakkautta ihailtiin, olivatkin itse henkisesti epävapaita pikkuporvarillisuuden (meštšanstvo) orjia. Paradoksaalisesti Nikolai I:n kasarmivaltio oli samaan aikaan arkielämän vapauden maa (strana bytovoi svobody).

Johtopäätöksenä ei sentään ollut paluu Venäjälle ja sikäläisen poliittisen systeemin ihannointi. Itsevaltiutta vastaan Herzen ei koskaan väsynyt taistelemasta.

Mutta todellisuus on monimutkaisempaa kuin sokeat kylmän sodan soturit haluaisivat ja luulevat sen olevan. Venäjällä ovat omat ongelmansa ja ne ovat suuret, mutta se ei millään tavalla muuksi muuta sitä tosiasiaa, että on niitä lännessäkin.

Ei Venäjää pelasteta saattamalla se sokeasti omaksumaan kaikki läntisen maailman typeryydet sen uustotalitaarista poliittista korrektiutta myöten.

Olen itse puolestani aina kuvitellut, että totalitaarisesta yhteiskunnasta päässeet venäläiset olisivat saaneet rokotuksen tuota ideologista sairautta vastaan. Ainakin Bogomolovilla näyttäisi olevan runsaasti vasta-aineita.