Eurooppa on aina oikeassa

Euroopan näkökulma

Neuvostoliitossa oli aikoinaan muuan suosittu ja paljon viljelty pahe, joka tunnettiin nimellä tsitatnitšestvo –sitaattioppineisuus.

Kukapa vanhempi ihminen ei muistaisi niitä loputtomia viittauksia Leninin, Marxiin ja Engelsiin ja tarvittaessa  myös Brežneviin ja Gorbatšoviin ja aikoinaan tietenkin Staliniin, jotka täyttivät joka ainoan kirjan johdannon ja usein vielä osan itse tekstiäkin.

Tsitatnitšestvon huono puoli oli, että sillä yritettiin korvata ajattelu. Leninin koottujen teosten hakemistosta oli aina helppo napata teema ja sitten siirtyä hänen kirjoituksiinsa, joista suurin osa liittyi aivan konkreettisiin päivän kysymyksiin.

Jotta niistä olisi voitu löytää se ajatus, joka niihin joskus kytkeytyi, olisi ollut ensin rekonstruoitava se tilanne, jossa ne esitettiin.

Sellaiseen vaivauduttiin ani harvoin ja varovasti. Ensinnäkin se oli turhaa, koska Leniniä vastaan ei kukaan kuitenkaan uskaltaisi protestoida. Toiseksi oli riskialtista esittää oma tulkintansa siitä, missä asemassa Lenin aikoinaan oli ja mitä hän tarkoitti sanomisillaan.

Useinhan kyseessä oli pelkkä demagogia, kun johtaja joutui selittelemään tätä tai tuota edesottamustaan, kuten nyt vaikka Suomen vallankumouksen tapauksessa. Silloin oli parasta vain ihastella Leninin neroutta, jota joka tapauksessa oli jokaisen velvollisuus ihailla.

Kun nyt tässä hieman siteeraan Aleksandr Herzeniä, yritän välttää tsitatnitšestvon sudenkuoppia.

En siis tarkoita, että puolentoista sadan vuoden takaisessa tilanteessa sanotut asiat olisivat ilman muuta päteviä myös meidän aikanamme tai että historia aina toistaisi itseään.

Kirjoituksessaan Prolegomena, joka tarkoittaa johdantoa joidenkin asioiden tarkasteluun (vrt. Immanuel Kantin samanniminen teos), Herzen puuttuu lännen ja Venäjän suhteeseen.

Kirjoitus on muuten julkaistu suomeksi Vesa Oittisen verrattomassa kokoelmassa Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla. Vastapaino 2007, 291 s., joka jokaisen Venäjästä vakavasti kiinnostuneen on syytä lukea. Käännökset ovat sieltä otettuja.

Herzen kirjoitti tämän artikkelinsa vuonna 1867, jolloin Puolan kapinasta (1863-1865) oli kulunut vain pari vuotta.

Koko Eurooppa oli kuohuksissaan Puolan takia, kuten oli ollut myös edellisen kapinan aikaan vuonna 1831. Silloinhan Puškin oli kirjoittanut kuuluisan runonsa Venäjän parjaajille, jossa hän oli kehottanut eurooppalaisia pitämään näppinsä erossa ”slaavien perheasioista”.

Vuosina 1863-1864 tilanne oli samanlainen. Venäjän joukot murskasivat säälimättömästi puolalaisten vapaushaaveet ja myös Suomen kaarti varustautui matkalle kuria palauttamaan.

Tällä kertaa se ei ehtinyt mukaan, toisin kuin vuonna 1831, jolloin se sai toimistaan kiitosta –siis Venäjän taholta. Kiitosta tuli nytkin ja jopa ylenpalttisesti.

Suurena liberaalina valtaan noussut Aleksanteri II hävitti nyt koko Puolan lopullisesti maailman kartalta, mutta Suomelle se juuri samaan aikaan vahvisti vakituiset valtiopäivät ja teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin rinnalla.

Hän siis todella oli yhä se liberaali, joka oli vuonna 1861 lakkauttanut maaorjuuden. Alamaisten oli vain puolestaan osoitettava uskollisuutensa ja sehän meillä Suomessa osattiin. Snellman ymmärsi myös reaalipolitiikkaa, niin filosofi kuin olikin.

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys.