Herzenin muistelmat

Lahjomattoman mietteitä

 

Aleksandr Herzen, Menneitä ja mietteitä. Suomentanut Esa Adrian. Gummerus 1981,334 s.

 

Aleksandr Herzeniä lienee tässä turhaa enemmälti esitellä. Jos mies on kokonaan tuntematon, voi vilkaista vaikkapa wikipediaa.

Joka tapauksessa Herzen oli intellektuaalisesti poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, zapadnikki, josta sittemmin tuli venäläisen narodnikkiläisyyden perustajaisiä ja vallankumouksellinen, jota suuri päämäärä ei sokaissut fanaatikoksi. Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin nostaa Herzenin todelliseksi vapauden esitaistelijaksi samalla kun hän osoittaa Bakuninin kapinallisen rabulismin perustuvan itse asiassa totalitaariseen ajatteluun.

Herzen teki suurimman osan työtään maanpaossa, Englannissa, josta käsin hänen julkaisemansa lehti Kolokol (kello) vaikutti suuresti venäläiseen intelligentsijaan. Kyseessä oli ilmiö, jota neuvostoaikana opittiin tuntemaan nimellä tamizdat, muualla painettu materiaali, jota tuohon aikaan myös neuvostoturistit Helsingistäkin himoitsivat.

Luin kirjan ensimmäisen kerran lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja muistan, että siinä tekivät vaikutuksen lähinnä keisari Nikolai I:n luonnekuva ja muutamat havainnot venäläisistä kansantyypeistä. Sen sijaan ne kuvaukset tsaristisesta byrokratiasta, jotka käsittävät puolet kirjasta, eivät tehneet erikoisempaa vaikutusta: kas, samanlaistahan se meno oli Neuvostoliitossakin.

Nyt Neuvostoliitto on jo historiaa ja nuo virkavaltaisuuden kuvaukset tuntuvat entistä kiinnostavammilta. Onko järjestelmän yleinen logiikka nyt sitten muuttunut ja missä määrin, on vaikea sanoa.

Selvää on, että tuota Venäjän kirouksena pidettyä käskyttämisen, lahjonnan ja silmänpalvonnan kulttuuria on taas voimallisesti yritetty juuria. Jopa sellaisessa konservatiivisessa ja uusslavofiilisessä teossarjassa kuin Projekt Rossija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=projekti+ven%C3%A4j%C3%A4 ), on tunnustettu, että uudenlaisen virkamiehistön luominen on yksi tärkeimpiä tehtäviä tiellä kukoistukseen.

Koska mikään ei ole ikuista, uskon, että tässäkin asiassa on ollut mahdollista saada aikaan muutoksia. Tässä luulossani minua rohkaisee se, että yleisönpalvelijoiden kulttuuri on Venäjällä täydellisesti mullistunut hyvin nopeassa ajassa. Toisaalta eräät pitkän keston elementit tuskin häviävät edes muutamassa vuosikymmenessä.

Joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja ei kuvaa nykyistä Venäjää, vaan Nikolai I:n aikoja, jolloin pahamaineinen byrokratia eli suuruudenaikaansa.

Asian taustalla oli ainakin osittain tuon itsevaltiaan persoona, jonka myrkyllinen kuvaaminen on antanut Herzenin kynälle arvoisensa tehtävän. Itsevaltiailla näyttää olevan yleensäkin taipumus megalomaaniseen narsismiin, johon samalla saattaa liittyä pikkumainen sadismi ja tunnekylmyys. Näin oli ainakin Herzenin kuvaaman Nikolain kohdalla.

Jos meillä Suomessa puhutaan ilmiöstä management by perkele, on kyseessä asia, joka on korkeintaan hyvin kaukaisesti sukua sille autoritäärisen käskyttämisen kulttuurille, joka aukenee eteemme Herzenin muistelmista. Herzenillä oli sitä paitsi todella myös hyvä näköala tämän ilmiön tarkkailemiseen, kun hän sai luvan suorittaa rangaistustaan palvelemalla Vjatkan kuvernöörin kansliassa.

Rangaistukset eivät siis aina olleet aivan hirvittäviä, ainakaan säätyhenkilöille ja Herzen sai pitää mukanaan myös kamaripalvelijaansa, joten hänen arvokkuuttaan ei samassa määrin loukattu kuin oli tapana seuraavalla vuosisadalla. Hän säilyttikin koko ajan ylpeän tietoisuuden itsestään vapaana ihmisenä. Syntyminen aviottomana poikana ei näytä tässä suhteessa olleen suuri onnettomuus, ainakaan siitä ei puhuta.

Kirjan toinen osa on täynnä kertomuksia toinen toistaan kehnommista hallintomiehistä, joiden lahjottavuus on synneistä pienimpiä. Katalaa on sen sijaan se, että oikeudenmukaisuutta loukataan aivan häpeämättömästi eikä köyhällä ole minkäänlaista turvaa.

Osittain tämä mielivaltaisuuden periaate koskee myös ylempiä kansaluokkia, kuten tuota samaa aikaa kuvaavassa, tunnetussa markiisi de Custinen aikalaiskuvauksessa myös esitetään. Kuka tahansa saattoi joutua koneiston uhriksi ja silloin oli viisasta madella kohtalonsa ratkaisijan edessä. Omanarvontunne puuttui tuon ajan Venäjän yläluokilta, kuten ajan intelligentsija totesi. Se itse koetti korjata asian käyttäytymällä sitäkin ylevämmin.

Alaluokkia kohdeltiin miten haluttiin ja virka-asteikon alapäätä lähestyttäessä tilanne vain paheni. Toki jokaisessa ryhmässä oli aina erilaisia ihmisiä ja Herzen korostaa voimakkaasti sitä, että hänen kohtaamansa santarmit olivat yleensä kelpo väkeä, joita hän ei voinut moittia mistään.

Joka tapauksessa tyypillinen venäläinen juttu sisältyi Herzenin mielestä siihen, että joitakin ruoskittiin, jotkut saivat lahjuksia ja kirjoitettiin raportti. Itse totuudesta ei välttämättä saatu mitään selvää. Tutkimuksiin tuskastuneena Nikolai saattoi vaatia, että juttu hoidetaan kolmessa päivässä ja sillä siisti…

Maaorjuus, johon sisältyi ihmisen alentaminen, turmeli joutilaan yläluokan, joka näyttää usein todistelleen itselleen omaa erinomaisuutta kiduttamalla vallassaan olevia. Toisaalta tietenkin oli myös jaloja luonteita, mutta itse koko systeemin sisältämä mielivalta turmeli molempia osapuolia.

Tuon ajan patriarkaalisissa kodeissa tapaamme myös tyranneja, joista kovin monet muistelmakirjat kertovat. Useassa tapauksessa talon isäntä katsoi itsellään olevan jumalallisen vallan omalla alueellaan, kuten eräät teoreetikotkin arvelivat. Toki on syytä muistaa myös äidinvalta, joka ei suinkaan ollut vähäinen.

Kun isännän mielivallan alaisilla perheenjäsenillä ei normaalisti ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tilanteensa perusteita, syntyi epäterveitä valtasuhteita, joissa huonot luonteet kasvoivat kieroon ja tekivät muiden elämän helvetiksi.

Mutta tässähän on jo kyseessä itse yhteiskunnan kehitysaste. Isäntävalta ja ulkoekonominen pakko olivat todellisuutta monilla seuduilla meilläkin vielä puoli vuosisataa sitten. Ehkäpä ne ovat sitä jossakin vielä tänä päivänä jopa Suomessa, ainakin tiettyjen yhteisöjen piirissä.

Niin, taisi unohtuakin sanomatta, mikä oli se rikos, josta Herzen tuomittiin. Hän kirjoittaa omassa asiassaan ja on ymmärrettävää, ettei hänen mielestään mitään rikosta ollutkaan. Tässä tapauksessa asia on myös täysin uskottava. Nikolain psykologiassa ja tuon ajan Venäjällä asia oli toisin.

Kaikenlainen hallitsijan pyhän tahdon tai jopa hänen persoonansa vähättely tai pilkkaaminen oli ankarasti rangaistava teko. Sitä paitsi Herzenin piiri oli kiinnostunut Saint Simonin ajatuksista (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yli-ihmisen+kasvot ).

Häntä kiehtoi ihmisten tasa-arvoisuuden ohella myös lihan rehabilitointi eli kulttuurin seksuaalikielteisyyden hävittäminen. Asiaa pilkattiin tuohon aikaan, mutta hän uskoi, että tulevaisuus kuului sille. Ainakin tässä hän taisi olla jollakin tavalla oikeassa.