Romantiikkaa?

 

Jalot rosvot

Peter Lamborn Wilson, Merirosvoutopiat. Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot. Suomennos Asmo Koste. Nastamuumio 2005, 224 s.

 

Merirosvot ovat olleet rehellisten merenkulkijoiden riesana iät ja ajat (ks. esim. Vihavainen: Haun störtebeker tulokset). Niitä oli kauan myös Itämerellä. Järjestäytyneen yhteiskunnan suhtautuminen tähän ainekseen oli aikoinaan hyvin suoraviivainen: hirteen vain.

Tässä takavuosina länsimaat yrittivät käsitellä Afrikan sarven merirosvoja poliittisesti korrektin ja ihmisoikeusajatteluun pohjautuvan hellyyden keinoin, mikä tietenkin innosti rosvoja vain laajentamaan toimintaansa. Venäläiset sen sijaan aseistivat laivojaan konetykein ja upottivat rosvojen veneet jo kaukaa.

Nykyistä tilannetta en tunne. Se näyttää menettäneen uutisarvonsa. Ainakin yksittäisille veneilijöille merirosvot ovat yhä pelon aihe.

Englantilainen sea shanty Hign Barbaree kertoo siitä, miten rosvotaikoinaan  hukutettiin armotta (ks. Vihavainen: Haun high barbaree tulokset).

Tieto siitä, että vain kuolemanrangaistus odotti kiinni jäänyttä raaisti myös rosvot ja pääkallolippu eli Jolly Roger ilmoitti karusti uhreille heidän kohtalonsa.

Merirosvoutta lähellä olivat myös valtioiden valtuuttamat kaapparit, joista usein tulikin varsinaisia rosvoja. Kummatkaan eivät kaihtaneet näyttää laivallaan väärää lippua, joka sitten yhtäkkiä vaihdettiin ja osoitettiin uhria ladatuilla tykeillä. Vielä toisessa maailmansodassa Saksalla oli ns. apuristeilijöitä eli naamioituneita kaapparilaivoja.

Yhdestä niistä, nimeltä Atlantis (germn auxiliary cruiser atlantis - Поиск) tehtiin 1950-luvlla elokuvakin ”Kymmenen lipun alla”. Mainittakoon että tämän laivan päällikkö nimeltään Bernhard Rogge tuli sittemmin korkeaksi Naton maavoimien komentajaksi.

Merirosvoja ja kaappareita oli kuitenkin monta sorttia. Hyvin pitkään vaikutti tämä instituutio ns. barbareskivaltioissa eli Afrikan luoteisosassa, etenkin Algerissa ja Tunisiassa sekä Marokossa. Selkänojanaan sillä oli Osmanien valtakunnan tuki, jonka merkitys normaalisti oli kuitenkin lähinnä nimellinen.

Barbareskien kanssa solmi Ruotsikin 1700-luvulla sopimuksen ja maksoi niille säännöllisesti suojelurahaa. Sen merkitys näyttää vaihdelleen. Yrittäjä oli rosvojenkin joukossa erilaisia.

Hämmästyttävää kyllä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset sotalaivatkaan eivät kyenneet lopettamaan rosvousta. Se tapahtui vasta Ranskan valloitettua Algerian vuonna 1830.

Elämä laivoissa oli kurjaa ja sille olivat ominaisia raakalaismainen kurinpito ja surkeat elinolot. Työ oli vaarallista ja usein epämiellyttävää, vilu ja nälkä olivat ainaisia vieraita ja lohtua sai vain päivittäisestä rommiannoksesta. Ylikansoitetuissa sotalaivoissa tilanne oli pahin, mutta myös kauppalaivat saivat niistä mallinsa.

Samuel Johnson (1709-1784) ei suotta sanonut, että Englannin vankilassa miehellä oli parempi asunto, parempaa ruokaa ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa.

Pappi ja kirjailija Charles Kingsley (1819-1875)  kirjoitti merkittävässä runossaan ”The Last Buccaneer" (ks. Vihavainen: Haun kingsley tulokset) merimiehestä, joka löytää apokryfiseltä Avés’n saarelta  ihanneyhteiskunnan, jossa miehet itse säätävät ”vapaat ja reilut lait” ja tottelivat mukisematta niitä rohkeimpia miehiä, jotka olivat nousseet kapteeneiksi.

Kingsleyn ”Avés” on todellinen utopia, jossa vietetään ihanaa elämää yhdessä orjuudesta karanneiden neekereiden kanssa:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Merirosvojen ihannointi ja tarinat utopiasta sopivat sinänsä ajan henkeen (1857). Jo aiemmin (1814) oli lordi Byron julkaissut runonsa ”The Corsair”, jonka sankari hyökkäsi barbaarisia turkkilaisia vastaan.

Kingsleyn bukanierit sen sijaan muodostivat oman ihanneyhteiskuntansa, joka oli selvästi oikeudenmukaisempi kuin itse Englanti, vaikka he elivätkin rosvoamalla sitä samaa kultaa, jonka espanjalaiset ovat rosvonneet intiaaneilta. Tässä siis tavallaan toteutui Leninin kehotus ryöstää rosvottu takaisin (grab nagrablennoje).

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

Wilson käsittelee rosvojaan samasta näkökulmasta kuin Kingsley. Rosvot, tai ainakin nyt monet heistä ovat kapinallisia, jotka haluavat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja myös toteuttavat sen.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia barbarskimerirosvoja tai edes enemmistöä, mutta kyllä niitä tuhansia renegaatteja eli uskonluopioita, jotka olivat tulleet kaapatuiksi Pohjois Afrikkaan ja ryhtyneet muslimeiksi päästäkseen orjuudesta. Muslimilla ei olut oikeutta orjuuttaa toista muslimia.

Pohjois-Afrikkaan ja erityisesti Salén kaupunkiin joka on vastapäätä Rabatia (huomaa nimen yhtäläisyys Kingsleyn Avés’n kanssa) muutti myös muutama tuhat moriskoa Espanjaasta, josta heidät karkotettiin 1600-luvun akussa.

Salé muistutti eniten vapaata merirosvojen ihanneyhteiskuntaa ja näyttää olleen sangen tasa-arvoinenkin. Kapteenit eivät ottaneet saaliista kohtuutonta osaa. Valitettavasti käytettävissä olevia dokumentteja ei juuri ole, kuten kirjoittaja alinomaa valittaa.

Joka tapauksessa Salén rosvot eivät tyytyneet vain toimimaan lähivesillään vaan ulottivat kerran toimintansa peräti Islantiin saakka, josta otettiin suuri määrä orjia. Myös Baltimoren paikkakunta Irlannissa ryöstettiin.

Kiinnostavaa on, että tunnetuimmat merirosvokapteenit näyttävät yhä uudelleen olleen eurooppalaisia ja että kaapattujen panttivankien lunastamiseksi barbareskikaupungeissa oli myös ulkomaiden konsuleita.

Muhamettilainen Osmanien valtakunta edusti toisenlaista sivilisaatiota ja sitä tietenkin mustamaalattiin. Itse asiassa kaapattujen orjien elämä ei tainnut useinaan olla hullumpaa.

Isännät eivät yleensä kohdelleet orjiaan raa’asti. Kauppatavara oli pidettävä kunnossa. Monet naiset pääsivät haaremiin tai muuhun seksisuhteeseen, jossa heillä monesti ei ollut mitään valittamista.

Suomalaisethan tuntevat tämä kuvion Mika Waltarin Mikael Hakimista, (entinen Karvajalka) (Pelzfuss), joka ryhtyy renegaatiksi eli omaksuu islamin. Ei ole tietoa siitä, oliko renegaattien joukossa suomalaisia, mutta se on luultavaa. Paljon venäläisiäkin oli mukana.

Kaapattujen kohtalo tuskin sentään oli keskimäärin kadehdittava, mutta vieraassa kulttuurissa oli piirteitä, jotka saattoivat myös houkutella: seksuaalisuus oli paljon hyväksytympää kuin kristityissä maissa, eritoten nyt puritaanisessa Englannissa.

Jopa pederastiaa suvaittiin, mutta varsinaista aikuisten välistä homoseksuaalista suhdetta ei niinkään.

Tunnetusti profeetta oli kieltänyt viinin, mutta suufilaisilla virtauksilla oli omat tulkintansa. Ilmeisesti hasista käytettiin yleisesti ja monin paikoin myös viiniä ja väkevämpää. Saattoivatpa jotkut uskossaan heikot olla päissään lähes jatkuvasti.

Wilsonin kirja on hieman sekava eikä muodosta selkeää tutkimusta barbareskivaltioiden elämästä. Kuitenkin se sisältää monia kiintoisia tietoja ja tarjoaa lisää aineksia etenkin 1600-luvun merirosvouksen ymmärtämiselle.

 

Kuvitellut sankarit

 

Hurskaiden rosvojen maa

 

Nuorempana ihastuin Charles Kingsleyn runoon Viimeinen merirosvo, The Last Buccaneer, jonka Yrjö Jylhä oli taidokkaasti kääntänyt ennen sotia ilmestyneessä käännösvalikoimassa Hallitse Britannia.

Maanmainio internet on tehnyt mahdolliseksi klassikoiden pitämisen aina mukana ja sieltähän tämäkin runo löytyy. Uskon sen olevan julkista tietoa, kun se kerran on siellä luettavissa ilman mitään muureja, kuten hyvä kirjallisuus yleensäkin.

Roskan alkaakin tunnistaa jo siitä, että sen kopioimista vahditaan mustasukkaisesti ja yritetään rahastaa siitä edes tällä tavalla. Klassikot ovat kaikille avoinna.

Kingsleyn runo tuli itse asiassa mieleeni siksi, että viime kerralla oli tässä bogissa puhetta Espanjan siirtomaahistoriasta ja siihen protestanttisella puolella rakennetusta mustasta legendasta, kuten patrioottinen espanjalainen asian ilmaisee.

Merirosvot olivat aikoinaan kaikkea muuta kuin pittoreski kokoelma jaloja Robinhoodeja. Yleensä he olivat tunnottomia ryöstömurhaajia, jotka tiesivät kiinni joutumisen merkitsevän armotonta kuolemaa ja käyttäytyivät sen mukaisesti eli täysin moraalittomasti. He olivat desperadoja eli epätoivoisia.

Itse asiassa Englanti valtionakin tuki kauan merirosvousta kaapparisodan muodossa ja harjoitti sitä parhaansa mukaan. Englantilainen ja merirosvo olivat monen silmissä vähitellen yhä enemmän sama asia ja vielä Oswald Spengler kertoi, että kun englantilaista vähän raaputtaa, löytää merirosvon.

Tietenkin rosvot saivat myös romanttista hohdetta. Köyhien ystävän, Robin Hoodin jälkeen suurimpia symbolisia jaloja rosvoja oli Schillerin Karl Moor, joka kuvataan armottomaksi ryöstömurhaajaksi, mutta samalla myös suureksi vapauden sankariksi.

Lordi Byronin Viimeinen merirosvo (corsair) kunnostautui niin ikään kapinallisella uhmallaan. Merirosvoista tai ainakin joistakin tuon joukon kuvitelluista edustajista tehtiin kunnioitettuja sankareita. Aarresaaren John Silverin tuntee tai ainakin tunsi jokainen koulupoika vielä muutama vuosikymmen sitten.

Charles Kingsleyn runossa bukanieri edustaa englannin köyhää ja sorrettua rahvasta, joka löytää vapautensa vasta kukistettuaan valtion komennon niskoiltaan ja asettauduttuaan paratiisimaiselle saarelle, jolla vallitsevat vapaat ja reilut lait, Jylhä suomennosta lainatakseni.

Näin runoelma alkaa:

The Last Buccaneer

Charles Kingsley

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

 

Rosvousta pidetään yleensä kunniattomana tapana elannon hankkimiseksi, mutta bukaniereilla oli oma puolustuksensa: kunniattomasti oli espanjalainenkin tavaransa hankkinut. Ne oli nimenomaan kiristetty julmasti intiaaneilta. Mitä tulee ryöstettyihin kauppalaivoihin, niiden kapteenit olivat raakoja lurjuksia, jotka hallitsivat raa’alla väkivallalla. Nyt heille maksettiin omalla valuutallaan:

 

Thence we sail’d against the Spaniard with his hoards of plate and gold, 
Which he wrung by cruel tortures from the Indian folk of old;
Likewise the merchant captains, with hearts as hard as stone, 
Which flog men and keelhaul them and starve them to the bone. 

 

Ja neekeriorjatkin, etenkin tytöt, karkasivat merirosvojen uljaaseen ja vapaaseen seuraan:
 
Oh, the palms grew high in Avès and fruits that shone like gold, 
And the colibris and parrots they were gorgeous to behold; 
And the negro maids to Avès from bondage fast did flee,
To welcome gallant sailors a sweeping in from sea. 

Maanpäällinen paratiisi oli toteutunut:
 
Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Mutta sitten rosvot saivat vieraaksi kuninkaan, kuten Jylhän suomennos Asian ilmaisee. Sankarin oli haavoittuneena paettava soutaen neekerityttönsä kanssa:
 
But Scripture saith, an ending to all fine things must be, 
So the King’s ships sail’d on Avès and quite put down were we. 
All day we fought like bulldogs, but they burst the booms at night; 
And I fled in a piragua sore wounded from the fight. 
 
Nine days I floated starving, and a negro lass beside,
Till for all I tried to cheer her, the poor young thing she died; 
But as I lay a gasping a Bristol sail came by, 
And brought me home to England here to beg until I die. 

Viimeinen bukanieri pääsi Englantiin elämään almuilla ja säästyi siis hirttämiseltä, koska ilmeisesti oli onnistunut kätkemään todellisen identiteettinsä. Ymmärrettävästi mennet ilon päivät siinä usein palasivat mieleen:
 
And now I ’m old and going I ’m sure I can’t tell where; 
One comfort is, this world’s so hard I can’t be worse off there: 
If I might but be a sea-dove I ’d fly across the main, 
To the pleasant Isle of Avès, to look at it once again.

 

Tästä kenties opimme sen, ettei oikeutta maassa saa, ken ei itse sitä hanki, kuten Kaarlo Kramsu omassa, kapinalisia ihailevassa runossaan kertoi.

Samalla opimme myös sen, että onnen maa on jossakin merten tuolla puolen ja että vastarinta kuningasta ja hänen lakejaan vastaan voi olla myös sankarillista, mutta ainakin pitemmän päälle toivotonta.

Joka tapauksessa merirosvoilla oli tietty oikeutus toiminnalleen ainakin silloin, kun he hyökkäsivät espanjalaisten julmaa komentoa vastaan. Tosin omatkaan kapteenit eivät olleet juuri kehumisen arvoisia moraaliltaan, ainakaan miehistön näkökulmasta.

Charles Kingsley (1819-1875) ei muuten ollut itse kapinallinen, vaan anglikaaninen pappi. Kristlilistä sosialismia hän kyllä edusti.