Kuvitellut sankarit

 

Hurskaiden rosvojen maa

 

Nuorempana ihastuin Charles Kingsleyn runoon Viimeinen merirosvo, The Last Buccaneer, jonka Yrjö Jylhä oli taidokkaasti kääntänyt ennen sotia ilmestyneessä käännösvalikoimassa Hallitse Britannia.

Maanmainio internet on tehnyt mahdolliseksi klassikoiden pitämisen aina mukana ja sieltähän tämäkin runo löytyy. Uskon sen olevan julkista tietoa, kun se kerran on siellä luettavissa ilman mitään muureja, kuten hyvä kirjallisuus yleensäkin.

Roskan alkaakin tunnistaa jo siitä, että sen kopioimista vahditaan mustasukkaisesti ja yritetään rahastaa siitä edes tällä tavalla. Klassikot ovat kaikille avoinna.

Kingsleyn runo tuli itse asiassa mieleeni siksi, että viime kerralla oli tässä bogissa puhetta Espanjan siirtomaahistoriasta ja siihen protestanttisella puolella rakennetusta mustasta legendasta, kuten patrioottinen espanjalainen asian ilmaisee.

Merirosvot olivat aikoinaan kaikkea muuta kuin pittoreski kokoelma jaloja Robinhoodeja. Yleensä he olivat tunnottomia ryöstömurhaajia, jotka tiesivät kiinni joutumisen merkitsevän armotonta kuolemaa ja käyttäytyivät sen mukaisesti eli täysin moraalittomasti. He olivat desperadoja eli epätoivoisia.

Itse asiassa Englanti valtionakin tuki kauan merirosvousta kaapparisodan muodossa ja harjoitti sitä parhaansa mukaan. Englantilainen ja merirosvo olivat monen silmissä vähitellen yhä enemmän sama asia ja vielä Oswald Spengler kertoi, että kun englantilaista vähän raaputtaa, löytää merirosvon.

Tietenkin rosvot saivat myös romanttista hohdetta. Köyhien ystävän, Robin Hoodin jälkeen suurimpia symbolisia jaloja rosvoja oli Schillerin Karl Moor, joka kuvataan armottomaksi ryöstömurhaajaksi, mutta samalla myös suureksi vapauden sankariksi.

Lordi Byronin Viimeinen merirosvo (corsair) kunnostautui niin ikään kapinallisella uhmallaan. Merirosvoista tai ainakin joistakin tuon joukon kuvitelluista edustajista tehtiin kunnioitettuja sankareita. Aarresaaren John Silverin tuntee tai ainakin tunsi jokainen koulupoika vielä muutama vuosikymmen sitten.

Charles Kingsleyn runossa bukanieri edustaa englannin köyhää ja sorrettua rahvasta, joka löytää vapautensa vasta kukistettuaan valtion komennon niskoiltaan ja asettauduttuaan paratiisimaiselle saarelle, jolla vallitsevat vapaat ja reilut lait, Jylhä suomennosta lainatakseni.

Näin runoelma alkaa:

The Last Buccaneer

Charles Kingsley

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

 

Rosvousta pidetään yleensä kunniattomana tapana elannon hankkimiseksi, mutta bukaniereilla oli oma puolustuksensa: kunniattomasti oli espanjalainenkin tavaransa hankkinut. Ne oli nimenomaan kiristetty julmasti intiaaneilta. Mitä tulee ryöstettyihin kauppalaivoihin, niiden kapteenit olivat raakoja lurjuksia, jotka hallitsivat raa’alla väkivallalla. Nyt heille maksettiin omalla valuutallaan:

 

Thence we sail’d against the Spaniard with his hoards of plate and gold, 
Which he wrung by cruel tortures from the Indian folk of old;
Likewise the merchant captains, with hearts as hard as stone, 
Which flog men and keelhaul them and starve them to the bone. 

 

Ja neekeriorjatkin, etenkin tytöt, karkasivat merirosvojen uljaaseen ja vapaaseen seuraan:
 
Oh, the palms grew high in Avès and fruits that shone like gold, 
And the colibris and parrots they were gorgeous to behold; 
And the negro maids to Avès from bondage fast did flee,
To welcome gallant sailors a sweeping in from sea. 

Maanpäällinen paratiisi oli toteutunut:
 
Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Mutta sitten rosvot saivat vieraaksi kuninkaan, kuten Jylhän suomennos Asian ilmaisee. Sankarin oli haavoittuneena paettava soutaen neekerityttönsä kanssa:
 
But Scripture saith, an ending to all fine things must be, 
So the King’s ships sail’d on Avès and quite put down were we. 
All day we fought like bulldogs, but they burst the booms at night; 
And I fled in a piragua sore wounded from the fight. 
 
Nine days I floated starving, and a negro lass beside,
Till for all I tried to cheer her, the poor young thing she died; 
But as I lay a gasping a Bristol sail came by, 
And brought me home to England here to beg until I die. 

Viimeinen bukanieri pääsi Englantiin elämään almuilla ja säästyi siis hirttämiseltä, koska ilmeisesti oli onnistunut kätkemään todellisen identiteettinsä. Ymmärrettävästi mennet ilon päivät siinä usein palasivat mieleen:
 
And now I ’m old and going I ’m sure I can’t tell where; 
One comfort is, this world’s so hard I can’t be worse off there: 
If I might but be a sea-dove I ’d fly across the main, 
To the pleasant Isle of Avès, to look at it once again.

 

Tästä kenties opimme sen, ettei oikeutta maassa saa, ken ei itse sitä hanki, kuten Kaarlo Kramsu omassa, kapinalisia ihailevassa runossaan kertoi.

Samalla opimme myös sen, että onnen maa on jossakin merten tuolla puolen ja että vastarinta kuningasta ja hänen lakejaan vastaan voi olla myös sankarillista, mutta ainakin pitemmän päälle toivotonta.

Joka tapauksessa merirosvoilla oli tietty oikeutus toiminnalleen ainakin silloin, kun he hyökkäsivät espanjalaisten julmaa komentoa vastaan. Tosin omatkaan kapteenit eivät olleet juuri kehumisen arvoisia moraaliltaan, ainakaan miehistön näkökulmasta.

Charles Kingsley (1819-1875) ei muuten ollut itse kapinallinen, vaan anglikaaninen pappi. Kristlilistä sosialismia hän kyllä edusti.