Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Pimeyden ytimestä?

Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

Totean heti, että yllä oleva on irvikuva Alkiosta, mutta kylläkin sellainen, joka saattaa syntyä muuten asioista varsin hyvin perillä olevalle historian harrastajalle. Ei Alkiosta varmaan pystykään tekemään mitään nykynormit täyttävää eurosuomalaista, vaikka hän innokkaasti matkusteli pohjoismaissa uusia kansanvalistuksen ja maanviljelyn vaikutteita hankkimassa. Ei Alkio myöskään ollut suuri ruotsalaisuuden tai venäläisyyden ystävä, vaikka kapinaviikoilla innostuikin opiskelemaan ruotsia ja aina pahoitteli sitä, ettei ollut saanut mahdollisuutta opetella vieraita kieliä. Suomalaiset käytännön miehet hän joka tapauksessa halusi lähettää ulkomaille oppiin. ”Siinä ei saa säästää varoja”!

Joka tapauksessa se kuva, joka Alkiosta julkisten dokumenttien valossa syntyy, on varsin yksipuolinen. Hänen nyt julkaistut päiväkirjansa avaavat aivan uuden perspektiivin.

Kaiken takaa toki yhä paljastuu se suuri moralisti, joka vaati olemaan ”köyhän asialla” ja paheksui oman edun tavoittelua ja itsekkyyttä, kuten hänen oppilaansa ovat aina sanoneetkin.

Moralistina Alkio oli koko modernin kulttuurin kriitikko. Onnen tavoittelu helpon elämän ja ansaitsemattomien voittojen muodossa oli hänelle paholaisen viettelys. Ihmisen todellinen määrä oli löytää onnensa työstä ja kieltäymyksestä. Ihmisen persoonallisuuden kehitys kohti yhä korkeampaa siveellisyyttä oli se asia, jonka vuoksi koko maailmanhistorialla saattoi kuvitella olevan mieltä.

Työn ja velvollisuuden profeettana Alkio muistuttaa Chelsean profeettaa, Thomas Carlylea. Heitä yhdistää myös ajatus totuudellisuuden ehdottomasta arvosta ja kirkon harhautumisesta kristillisyyden todellisesta ytimestä.

Carlylea oli jossain määrin käännetty myös suomeksi ja Alkio on hyvinkin saattanut häntä lukea. Tunnetusti Alkion suuri ”siveellinen” ihanne oli kuitenkin Leo Tolstoi. Ei hän tähänkään profeettaan kritiikittömästí suhtautunut, mutta kaikkia näitä kolmea yhdisti uskonnollisuus ja ruumiillisen työn lähes mystinen kunnioitus.

Maailmansota oli asia, joka järkytti koko länsimaisen sivistyksen perusteita. Suomessa sitä täydensi vielä punakapina ja sen reaktiona syntynyt verilöyly. Alkion päiväkirjasta käy hyvin ilmi, miten syvä kriisi oli myös hänelle henkilökohtaisesti. Ihmiskunnan kehitys kohti yhä korkeampaa sivistyksen tasoa tuntui vielä äsken olleen suorastaan luonnontieteellinen ja siis horjumattoman absoluuttinen totuus.

Koko historian mielekkyys näytti nyt kyseenalaiselta, kun länsimainen kulttuuri muuttui irvikuvakseen. Alkio seurasi inhoten, miten papit siunasivat aseet ja sosialistit kävivät toistensa kimppuun kaikkia nykytekniikan tuottamia aseita käyttäen. Hirvittävää moraalista alennustilaa merkitsi se, kun sosiaalidemokraatit seurasivat tahdottomasti kadun huligaaneja ja venäläisiä anarkisteja ja nousivat kansan vaaleissa ilmoittamaa enemmistön tahtoa vastaan.

Alkio ei ollut varsinainen pasifisti, vaan ymmärsi mainiosti, että kivääri oli tuon ajan oloissa myös ”siveellisyyden” välttämätön tuki ja turva. Sellaisen hän hankki itselleenkin. Ehkä tässä voi muistaa, että myös Tolstoi, entinen sotilas, joutui aikoinaan kiusaukseen arvostella venäläisiä joukkoja huonosta sodankäynnistä eikä siitä, etteivät nämä hänen opetustensa mukaisesti heittäneet kivääreitään menemään. Aikakauden ankarat realiteetit toivat vammaa sieluun.

Alkio vaati joka tapauksessa, ettei punaisille saanut kostaa. Mitä sitten oli tehtävä? Anarkismi ei Alkion mietteen mukaan ollut muuta kuin ”ihmiskunnan nykyisen kehityksen synnin summa”. Kapitalismi oli luonut sotarosvot, gulassit, ”ilkiänvoiton pyytäjät”, kirkko siunannut. Armeijaa kuitenkin tarvittiin ”pitämään kurissa meitä itseämme”.

Koska armeijalla nyt oli niinkin ylevä tehtävä, oli sen oltava moraalisesti puhdas. Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

Bolsevikkivaltaa ei Alkio, kuten ei moni muukaan pitänyt pysyvänä ja tuskin edes todellisena. Tälle oli runsaasti perusteita, sillä Leninin kintereille kertynyt kansankomissaarien neuvostoksi itseään kutsuva joukko ei osoittanut kykyä valtakunnan hallitsemiseen tai edes sen koossa pitämiseen. Alkio ei ollut ainoa, joka uskoi, että lähitulevaisuudessa saattaisi Venäjän asema suuresti muuttua, Pietari menettäisi asemansa pääkaupunkina ja muuttuisi ehkä kansainvälisesti hallituksi kauppakaupungiksi. Saksalaisillakin oli tällaisia ajatuksia ja ”ihmeellistä oli”, että Alkio oli saanut tämän idean jo Suurlakon aikoihin.

Sosiaalidemokraatteihin Alkio oli ennen kapinaa suhtautunut asiallisesti ja ilmeisellä arvostuksellakin. Kapina oli hänestä ”venäläisen mädännyksen kuonaa” ja sen jälkeen oli koko sosialidemokratia hänen mielestään julistettava kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi. Sen takana oli materialismi ja viime kädessä pahe: laiskuus ja ahneus. Samat paheet tietenkin kukoistivat myös porvaristossa.

Terve maalaiskansa saattoi muodostaa näille vastavoiman ja sen kansallisen kovan ytimen, jolle Suomen tulevaisuus voitiin rakentaa. Todellinen luokkaero oli itsekkäiden ja epäitsekkäiden ihmisten välillä ja edellisiä kyllä löytyi talonpojistakin.

Ihmiskunnan kasvatus korkeammalle siveelliselle tasolle oli joka tapauksessa yhä kannattamisen arvoinen päämäärä ja Suomella saattoi tässä olla osansa annettavana koko maailmalle, kunhan sen aito kansallinen olemus pääsisi toteutumaan. Kansanvalistus ja aito usko to sulautuisivat toisiinsa ja loisivat elämisen arvoisen yhteiskunnan.

Alkio vastusti periaatteessa kuolemantuomiota ja rankaisuperiaatetta yleensä, vaikka saattoi toisinaan päiväkirjassaan kannattaa hyvinkin kovia toimia kapinoineita syntisiä vastaan. Ystävällisiä ajatuksia hänellä ei liiennyt myöskään ruotsikkojen kaappauspuuhille. Nämä näyttivät tässä mielessä olleen lähellä bolsevikkeja. Kuninkuus oli profeetalle punainen vaate, perinnöllisen ”paremmuuden” symboli, joka ikuistaisi säätyvallan.

Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

Tämä näyttää sinänsä pitävän paikkansa kapinan jälkeen. Vielä vuonna 1917 puhutaan päiväkirjoissa venäläisistä täysin asialliseen ja kunnioittavaan sävyyn. Sen jälkeen kun Venäjän valtio romahti, ansaitsi se itse kunnioituksen lakkaamisen.

Voidaanko Alkion russofobiaa nimittää ”vihaksi”? Näyttää ilmeiseltä, että hän samaisti venäläisyyden erinäisiin paheisiin ja synteihin, mikä tuli todistetuksi niin vanhan Venäjän korkean virkavallan kuin rikollisen bolsevikkivallankin toimesta.

 Puhe ”rasistisesta venäläisvihasta” näyttää sentään Alkion kohdalla katteettomalta. Sikäli kuin hänen päiväkirjastaan voi päätellä, ei kukaan ainakaan periaatteessa hänen mielestään ansainnut arvostusta tai paheksuntaa minkään synnynnäisen ominaisuutensa, saati kansalaisuutensa, vaan hyveensä tai sen puutteen perusteella. Ajan hengessä varmaankin kyllä ajateltiin, että joillakin kansoilla hyvettäkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka rasismiin ja sen pseudoluonnontieteelliseen barbariaan, jonka pohjalle tuhoamisleirit aikoinaan syntyivät. Alkion tolstoilaisuus sai maailmansodassa ja kapinassa kovan iskun, mutta kyllä sen perusteet siellä yhä säilyivät.

Alkiota voi pitää naiiviuden ja provinsiaalisuuden esimerkkinä. Hänen ajattelustaan näyttää myös usein puuttuvan suhteellisuudentaju. Yhteiskunnallisen kehityksen suunta ja sen todelliset vaikuttavat voimat näyttävät olleen hänen ymmärryksensä yläpuolella.

Mutta aivan samoin ne olivat bolsevikkien ja Tolstoin ymmärryksen yläpuolella. Suomalaiset sosialidemokraatit, jotka seurasivat sadan vuoden takaisiin houreisiin uskovaa Leniniä tekivät todella rikoksen ryhtyessään kapinaan. Tolstoi puolestaan meni tolkuttomuuksiin kieltäessään valtion ja kirkon arvon.

Näihin molempiin verrattuna Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan. Hän ei mennyt Jean Boldtin tai Arvid Järnefeltin tapaan saarnaamaan Nikolainkirkon portaille. Hän ei myöskään ihannoinut saksalaisuutta enempää kuin ruotsalaisuutta tai venäläisyyttä, päinvastoin. Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittana ei estänyt häntä kannattamasta realistista –jos joskus epärealististakin- politiikkaa. Se maailmankatsomus oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi ollut parempi paikka, jos useammat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.

Vapaus!

Vapaus, mi meitä viet

Kävin Tampereella Vapauden museossa. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli sen niminen näyttely työväenmuseo Verstaassa. Myös Lenin-museossa kävin, se kannattaa aina.

En ryhdy tässä taas puimaan sitä eroa, joka on eri venäläisten vapautta tarkoittavien sanojen välillä, kun olen sitä jo aiemmin eri yhteydessä harrastanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volja ).

Totean vain, että sanojen erilainen käyttö osoittaa havainnollisesti tuon käsitteen monimielisyyden. Etenkin suomalaista vapaus-sanaa voi käyttää melkein mihin vain.

Suomalaisille tai ainakin osalle heistä on läheinen ollut myös Hiski Salomaan ylistys vapaudelle, joka sisältyy hänen lauluunsa Vapaa Venäjä. Sehän tunnetusti on syntynyt venäläisen sotilasmarssin Proštšanije slavjanki -pohjalle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vapaa+ven%C3%A4j%C3%A4 ).

No, mutta mitäs vapauden puutetta sitten muka oli siinä Hiski Salomaan ajan Suomessa, joka nimenomaan oli juuri hiljattain saanut vapautensa eli itsenäistynyt? Millä tavalla venäläinen vapaus tänne kuului ja eikös juuri se nitistetty kohtuunsa jo tammikuussa 1918, kun Perustava kokous hajotettiin?

Tässäkin kannattaa ehkä hetkeksi pysähtyä miettimään Marie Antoinetten sanoja mestauslavalla: Oi vapaus, mitä rikoksia nimessäsi tehdäänkään!

Kyynikko saattaa tähän vielä huudahtaa: Vapaus, mitä rikoksia nimissäsi onkaan vielä tekemättä! Varmaahan on, että ne, jotka vastedeskin turvautuvat väkivaltaan omaa etuaan ajaakseen, tekevät sen hyvin usein juuri vapauden nimissä, sillä se kuulostaa hyvältä. Se ei myöskään oikeastaan velvoita mihinkään, vaan ainoastaan antaa luvan.
Hiskillä joka tapauksessa oli toinenkin laulu vapauden teemasta: Vapauden kaiho. Se ilmeisesrti liittyi juuri ajankohtaiseen tilanteeseen Suomessa, eli Luumäellä, kuten Amerikassa sanottiin.

Voimme kaiketi siis joka tapauksessa ottaa vakavasti myös tämän Työväenmuseon näyttelyn nimen. Suuri osa siitä kuvaa juuri työväenluokan vapautumista. Sana viittaa tässä ihan todellisena pidettyyn ongelmaan.

Vapauden maanahan vanhaa Ruotsia (Du gamla, du fria) ja sen myötä Suomeakin oli toisaalta aina pidetty. Meillä tilanne sentään oli se, ettei kansamme koskaan kärsinyt feodaalisesta komennosta samassa mielessä kuin monet muut kansat. Siitä huolimatta vapaus sanan monessa mielessä toki oli hyvin epätasaisesti jakaantunut menneinä aikoina.

Vanhaa Ruotsin valtakuntaa on nimitetty mahtivaltioksi ja se tarkoitti muun muassa sitä, että alamaisen vapausasteet olivat usein vähissä ja aivan erityisesti asia koski vähäosaisia.

Vielä 1800-luvulla vallitsi palveluspakko, mikä tarkoitti sitä, ettei irtolaisia suvaittu, vaan pakotettiin heidät töihin, mikäli mahdollista. Kun sahat tuohon aikaan talvella usein pitkään seisoivat, saattoivat toki nokkelat sahatyöläiset olla nimellisesti jollakin pienellä tilallisella palveluksessa, vaikka tosiasiassa viettivät luppoaikaa ansaitsemiensa rahojen turvin. Asiaa tietenkin paheksuttiin… Eikä tällaistakaan vapautta monelle riittänyt.

Mutta se vapaus oli tuohon aikaan ihan jokaisella hyvin suhteellista ja se johtui ennen muuta työn kehnosta tuottavuudesta.

Eipä lähtenyt vähäväkinen talonpoika töllistään emäntänsä kanssa lomailemaan, vaikka talvisin töiden määrä ei olisikaan asiaa estänyt. Huvitteluun ei ollut varaa ja tuskin intoakaan. Nimenomaan maalla elettiin kitkuttelemalla, vaikka jokunen prosentti sielläkin toki nautti melkoista elintasoa suhteellisesti ottaen.

Nykyään on jo hyvän aikaa puhuttu tehtaan valosta, sen varjon (Ks. Toivo Pekkanen) tuntuu jo lähes unohtuneen. Tosiasiassahan se kauhuromantiikan maalaama tehdas, jonne maaseudun väestöä alkoi siirtyä, takasi huomattavasti paremman toimeentulon kuin kotipuolen vähäiset peltotilkut.

Tämän edistyksen hintana oli kuitenkin sellainen työmäärä, ettei sitä ollut ennen nähty. Paradoksaalisesti työtä säästävät koneet eivät vapauttaneet ihmistä työtä tekemästä vaan tekemään sitä lisää.

Mutta millä tavalla vapaus sitten ylipäätään voitiin saavuttaa?

Marxin ja Engelsin mukaan ihmisen historia oli hänen vapautumisensa historiaa ja viimeisten 100-150 vuoden kokemus tarjoaa siitä nykyäänkin meidänkin maassamme vakuuttavan pikakurssin.

Ihmisten juridinen samanarvoisuus, joka meillä on vanhaa perua, oli hyvä pohja vapauden lisääntymiselle. Meillä ei tarvittu maaorjien vapauttamista eikä feodalismin hävittämistä. Niitä ei ollut.

Vaihtoehdottomuudesta oli kuitenkin yhteiskunnassa usein kysymys vielä kauan. Vasta kasvavien kaupunkien ja maastamuuton tarjoamat mahdollisuudet auttoivat liikaväestöä pääsemään pois nälkärajalta, vailla vaihtoehtoa elää kituuttamisesta.

Suomen kielen oikeudet ja yleinen kansanopetus merkitsivät myös vapauden oleellista lisääntymistä. Mikään ei olisi voinut niitä korvata.

Vapauden lisääntyminen oli 1900-luvulla päätähuimaavan nopeaa millä mittarilla tahansa mitattuna.

Kyse oli laadullisesta muutoksesta, johon liittyi tavaton määrä asioita, uskonvapaudesta seksuaaliseen suvaitsevaisuuteen. Olisi typerää nähdä kaikki tämä vain yhdestä näkökulmasta. Yhtä perusteetonta lienee kuvitella, että kehitys oli ennalta määrättyä.

Ei koko maailma ole kulkenut sanoja jälkiä ja tuskin kulkeekaan, vaikka World Values Survey haluaakin nähdä asiat siten.

Vapaus-näyttely oli joka tapauksessa aika hauska kokemus ja täytyy sanoa, että eniten pidin siellä esitetyistä pikku filminpätkistä. Kunnallisten työntekijäin ammattiyhdistyksen mainosfilmi panee miettimään paralleeleja tähän päivään ja Lahden BI-pilsnerin mainosflmi on nostalginen.

Sivumennen sanoen, olen siinä käsityksessä, ettei tuossa pilsnerissä oikeasti ollutkaan merkittävää määrää mainostettua vitamiinia. Lienenkö oikeassa? Joka tapauksessa join sitä aikoinaan osuuskaupan baarissa ahkerasti, usein kermaleivoksen kera.

Mutta tuossa näyttelyn tarinassa, jossa sama teema esitetään yhtenä jatkumona yleisestä äänioikeudesta marginaaliryhmien oikeuksiin saakka, näkee kyllä keinotekoista asioiden prokrustisointia.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli epäilemättä jonkinmoinen askel myös vapauksien lisääntymisen tiellä. Enemmän kyse kuitenkin oli oikeuksista ja tasa-arvosta, jotka ovat eri asioita.

Sitä paitsi herää kysymys, saatiinko tuo YYÄ meillä liian varhain.

Sinänsähän se tietenkin oli askel eteenpäin sillä tasa-arvoistumisen tiellä, johon kehitys oli kulkemassa luultavasti väistämättömästi. Ehkä se kuitenkin oli omiaan saattamaan pään sekaisin kansalta, joka alkoi kuvitella, että kaikki on mahdollista, jos vain päätetään, että se on mahdollista.

Vuoden 1917 erittäin epänormaalissa tilanteessa aseisiin tarttumisesta vapauden nimissä tuli sitten monen mielestä se looginen askel, joka vielä oli otettava. Se kuuluisa viimeinen taisto ja yksi kauhea puhdistustyö tarvittaisiin ja paratiisin portit olisivat auki. Kukapa ei moista kauppaa hyväksyisi, jos sitä kerran tarjottiin.

No, näitä vapauden irvikuvia sitten ovat jälkipolvet saaneet ihailla.

Tuhansia tapettiin ensin Suomessa, sitten paettiin vapaalle Venäjälle, jossa tapettiin vielä useampia ja noiden Hiskin laulussa mainittujen itkevien orpojen määrä ja ahdistus eivät vain ottaneet loppuakseen, päin vastoin.

Mutta muistetaan nyt myös ne vapauden todelliset sankarit. Niitä olivat he, jotka kieltäytyivät helppohintaisista patenttiratkaisuista ja pitivät demokraattisen järjestelmän puolta silloinkin, kun kiusaaja korviin kuiskutteli suurista pikavoitoista.

Se tiukka linja toimi ja toimii, vaikka monen mielestä kiusallisen hitaasti ja epätäydellisesti. Silti kukaan, joka katsoo niitä tuloksia, joita viimeisten sadan vuoden aikana on syntynyt, ei voi väittää, ettei se toimisi.

Juuri tuon hitaan ja maltillisen kehitystyön ansiosta ja demokraattisen järjestelmän turvissa se vapaus on muiden hyvien asioiden ohella huimasti lisääntynyt.  

Näyttelyssä tuntui kuitenkin tuo vuoden 1918 säälittävä ja turmiollinen harharetki saaneen jokseenkin kritiikittömän käsittelyn. Hyväänhän siinäkin pyrittiin, eikös vaan?

Olihan se kauhea juttu tuo kapina, myönnetään, ja sellaisethan ne ihmisiä aina jaksavat kiinnostaa. Mutta ei nyt nimenomaan sitä pidä ymmärtää jonkinlaisena urotyönä, joka melkein toi kansan joukoille vapauden.

Kyllä ne olivat nimenomaan ne muut, usein halveksitut asiat, jotka saivat suurimmat tulokset aikaan, siis ne myönteiset tulokset.

Itse usein kaipailen noista kapinakronikoista hurmahenkien esittelemisen ohella Juhani Ahon ja etenkin Santeri Alkion aikalaismuistiinpanoja. Niissä ei ole jälkiviisautta. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ksenofobi ).