Vapaus!

Vapaus, mi meitä viet

Kävin Tampereella Vapauden museossa. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli sen niminen näyttely työväenmuseo Verstaassa. Myös Lenin-museossa kävin, se kannattaa aina.

En ryhdy tässä taas puimaan sitä eroa, joka on eri venäläisten vapautta tarkoittavien sanojen välillä, kun olen sitä jo aiemmin eri yhteydessä harrastanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volja ).

Totean vain, että sanojen erilainen käyttö osoittaa havainnollisesti tuon käsitteen monimielisyyden. Etenkin suomalaista vapaus-sanaa voi käyttää melkein mihin vain.

Suomalaisille tai ainakin osalle heistä on läheinen ollut myös Hiski Salomaan ylistys vapaudelle, joka sisältyy hänen lauluunsa Vapaa Venäjä. Sehän tunnetusti on syntynyt venäläisen sotilasmarssin Proštšanije slavjanki -pohjalle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vapaa+ven%C3%A4j%C3%A4 ).

No, mutta mitäs vapauden puutetta sitten muka oli siinä Hiski Salomaan ajan Suomessa, joka nimenomaan oli juuri hiljattain saanut vapautensa eli itsenäistynyt? Millä tavalla venäläinen vapaus tänne kuului ja eikös juuri se nitistetty kohtuunsa jo tammikuussa 1918, kun Perustava kokous hajotettiin?

Tässäkin kannattaa ehkä hetkeksi pysähtyä miettimään Marie Antoinetten sanoja mestauslavalla: Oi vapaus, mitä rikoksia nimessäsi tehdäänkään!

Kyynikko saattaa tähän vielä huudahtaa: Vapaus, mitä rikoksia nimissäsi onkaan vielä tekemättä! Varmaahan on, että ne, jotka vastedeskin turvautuvat väkivaltaan omaa etuaan ajaakseen, tekevät sen hyvin usein juuri vapauden nimissä, sillä se kuulostaa hyvältä. Se ei myöskään oikeastaan velvoita mihinkään, vaan ainoastaan antaa luvan.
Hiskillä joka tapauksessa oli toinenkin laulu vapauden teemasta: Vapauden kaiho. Se ilmeisesrti liittyi juuri ajankohtaiseen tilanteeseen Suomessa, eli Luumäellä, kuten Amerikassa sanottiin.

Voimme kaiketi siis joka tapauksessa ottaa vakavasti myös tämän Työväenmuseon näyttelyn nimen. Suuri osa siitä kuvaa juuri työväenluokan vapautumista. Sana viittaa tässä ihan todellisena pidettyyn ongelmaan.

Vapauden maanahan vanhaa Ruotsia (Du gamla, du fria) ja sen myötä Suomeakin oli toisaalta aina pidetty. Meillä tilanne sentään oli se, ettei kansamme koskaan kärsinyt feodaalisesta komennosta samassa mielessä kuin monet muut kansat. Siitä huolimatta vapaus sanan monessa mielessä toki oli hyvin epätasaisesti jakaantunut menneinä aikoina.

Vanhaa Ruotsin valtakuntaa on nimitetty mahtivaltioksi ja se tarkoitti muun muassa sitä, että alamaisen vapausasteet olivat usein vähissä ja aivan erityisesti asia koski vähäosaisia.

Vielä 1800-luvulla vallitsi palveluspakko, mikä tarkoitti sitä, ettei irtolaisia suvaittu, vaan pakotettiin heidät töihin, mikäli mahdollista. Kun sahat tuohon aikaan talvella usein pitkään seisoivat, saattoivat toki nokkelat sahatyöläiset olla nimellisesti jollakin pienellä tilallisella palveluksessa, vaikka tosiasiassa viettivät luppoaikaa ansaitsemiensa rahojen turvin. Asiaa tietenkin paheksuttiin… Eikä tällaistakaan vapautta monelle riittänyt.

Mutta se vapaus oli tuohon aikaan ihan jokaisella hyvin suhteellista ja se johtui ennen muuta työn kehnosta tuottavuudesta.

Eipä lähtenyt vähäväkinen talonpoika töllistään emäntänsä kanssa lomailemaan, vaikka talvisin töiden määrä ei olisikaan asiaa estänyt. Huvitteluun ei ollut varaa ja tuskin intoakaan. Nimenomaan maalla elettiin kitkuttelemalla, vaikka jokunen prosentti sielläkin toki nautti melkoista elintasoa suhteellisesti ottaen.

Nykyään on jo hyvän aikaa puhuttu tehtaan valosta, sen varjon (Ks. Toivo Pekkanen) tuntuu jo lähes unohtuneen. Tosiasiassahan se kauhuromantiikan maalaama tehdas, jonne maaseudun väestöä alkoi siirtyä, takasi huomattavasti paremman toimeentulon kuin kotipuolen vähäiset peltotilkut.

Tämän edistyksen hintana oli kuitenkin sellainen työmäärä, ettei sitä ollut ennen nähty. Paradoksaalisesti työtä säästävät koneet eivät vapauttaneet ihmistä työtä tekemästä vaan tekemään sitä lisää.

Mutta millä tavalla vapaus sitten ylipäätään voitiin saavuttaa?

Marxin ja Engelsin mukaan ihmisen historia oli hänen vapautumisensa historiaa ja viimeisten 100-150 vuoden kokemus tarjoaa siitä nykyäänkin meidänkin maassamme vakuuttavan pikakurssin.

Ihmisten juridinen samanarvoisuus, joka meillä on vanhaa perua, oli hyvä pohja vapauden lisääntymiselle. Meillä ei tarvittu maaorjien vapauttamista eikä feodalismin hävittämistä. Niitä ei ollut.

Vaihtoehdottomuudesta oli kuitenkin yhteiskunnassa usein kysymys vielä kauan. Vasta kasvavien kaupunkien ja maastamuuton tarjoamat mahdollisuudet auttoivat liikaväestöä pääsemään pois nälkärajalta, vailla vaihtoehtoa elää kituuttamisesta.

Suomen kielen oikeudet ja yleinen kansanopetus merkitsivät myös vapauden oleellista lisääntymistä. Mikään ei olisi voinut niitä korvata.

Vapauden lisääntyminen oli 1900-luvulla päätähuimaavan nopeaa millä mittarilla tahansa mitattuna.

Kyse oli laadullisesta muutoksesta, johon liittyi tavaton määrä asioita, uskonvapaudesta seksuaaliseen suvaitsevaisuuteen. Olisi typerää nähdä kaikki tämä vain yhdestä näkökulmasta. Yhtä perusteetonta lienee kuvitella, että kehitys oli ennalta määrättyä.

Ei koko maailma ole kulkenut sanoja jälkiä ja tuskin kulkeekaan, vaikka World Values Survey haluaakin nähdä asiat siten.

Vapaus-näyttely oli joka tapauksessa aika hauska kokemus ja täytyy sanoa, että eniten pidin siellä esitetyistä pikku filminpätkistä. Kunnallisten työntekijäin ammattiyhdistyksen mainosfilmi panee miettimään paralleeleja tähän päivään ja Lahden BI-pilsnerin mainosflmi on nostalginen.

Sivumennen sanoen, olen siinä käsityksessä, ettei tuossa pilsnerissä oikeasti ollutkaan merkittävää määrää mainostettua vitamiinia. Lienenkö oikeassa? Joka tapauksessa join sitä aikoinaan osuuskaupan baarissa ahkerasti, usein kermaleivoksen kera.

Mutta tuossa näyttelyn tarinassa, jossa sama teema esitetään yhtenä jatkumona yleisestä äänioikeudesta marginaaliryhmien oikeuksiin saakka, näkee kyllä keinotekoista asioiden prokrustisointia.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli epäilemättä jonkinmoinen askel myös vapauksien lisääntymisen tiellä. Enemmän kyse kuitenkin oli oikeuksista ja tasa-arvosta, jotka ovat eri asioita.

Sitä paitsi herää kysymys, saatiinko tuo YYÄ meillä liian varhain.

Sinänsähän se tietenkin oli askel eteenpäin sillä tasa-arvoistumisen tiellä, johon kehitys oli kulkemassa luultavasti väistämättömästi. Ehkä se kuitenkin oli omiaan saattamaan pään sekaisin kansalta, joka alkoi kuvitella, että kaikki on mahdollista, jos vain päätetään, että se on mahdollista.

Vuoden 1917 erittäin epänormaalissa tilanteessa aseisiin tarttumisesta vapauden nimissä tuli sitten monen mielestä se looginen askel, joka vielä oli otettava. Se kuuluisa viimeinen taisto ja yksi kauhea puhdistustyö tarvittaisiin ja paratiisin portit olisivat auki. Kukapa ei moista kauppaa hyväksyisi, jos sitä kerran tarjottiin.

No, näitä vapauden irvikuvia sitten ovat jälkipolvet saaneet ihailla.

Tuhansia tapettiin ensin Suomessa, sitten paettiin vapaalle Venäjälle, jossa tapettiin vielä useampia ja noiden Hiskin laulussa mainittujen itkevien orpojen määrä ja ahdistus eivät vain ottaneet loppuakseen, päin vastoin.

Mutta muistetaan nyt myös ne vapauden todelliset sankarit. Niitä olivat he, jotka kieltäytyivät helppohintaisista patenttiratkaisuista ja pitivät demokraattisen järjestelmän puolta silloinkin, kun kiusaaja korviin kuiskutteli suurista pikavoitoista.

Se tiukka linja toimi ja toimii, vaikka monen mielestä kiusallisen hitaasti ja epätäydellisesti. Silti kukaan, joka katsoo niitä tuloksia, joita viimeisten sadan vuoden aikana on syntynyt, ei voi väittää, ettei se toimisi.

Juuri tuon hitaan ja maltillisen kehitystyön ansiosta ja demokraattisen järjestelmän turvissa se vapaus on muiden hyvien asioiden ohella huimasti lisääntynyt.  

Näyttelyssä tuntui kuitenkin tuo vuoden 1918 säälittävä ja turmiollinen harharetki saaneen jokseenkin kritiikittömän käsittelyn. Hyväänhän siinäkin pyrittiin, eikös vaan?

Olihan se kauhea juttu tuo kapina, myönnetään, ja sellaisethan ne ihmisiä aina jaksavat kiinnostaa. Mutta ei nyt nimenomaan sitä pidä ymmärtää jonkinlaisena urotyönä, joka melkein toi kansan joukoille vapauden.

Kyllä ne olivat nimenomaan ne muut, usein halveksitut asiat, jotka saivat suurimmat tulokset aikaan, siis ne myönteiset tulokset.

Itse usein kaipailen noista kapinakronikoista hurmahenkien esittelemisen ohella Juhani Ahon ja etenkin Santeri Alkion aikalaismuistiinpanoja. Niissä ei ole jälkiviisautta. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ksenofobi ).