Eläinten aikakausi?

 

Miltä ”ihminen” kuulostaa?

 

Venäjällä vanhempi polvi vielä tunnistaa ilman muuta, ketä siteerataan, kun sanotaan: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!”.

Sehän oli Maksim Gorki, joka niin sanoi eikä kyseessä ollut mikään ohimenevä henkevyys, vaan koko hänen ajattelunsa kulmakivi.

Gorki ei ollut mikään varsinainen marxilainen, mutta tunnusti sen sijaan omaa uskoaan, joka käytännössä oli varsin hyvin yhteensopiva myös Stalinin politiikan kanssa, kunhan nyt käsitteitä tarpeeksi venytettiin.

Gorkille kollektivisointi oli valtava kulttuurityö, jonka avulla nostettiin miltei elukan tasolla ollut talonpoikaisto ”idiotismistaan” sivistyneen ja tietoisen elämän korkeuksiin. Omissa oloissaan elävän talonpoikaiston onnettomuutena oli se luonnollinen pikkuporvarillisuus -meštšanstvo- joka heitä hallitsi.

Kyseessä ei siis ollut mikään oikea marxilainen analyysi tuotantovoimista ja -suhteista ja niiden kehittymisen lainomaisuuksista, vaan ihmisen, yksilön henkisestä kehityksestä.

Toisaalla Gorki näki ihanteellisen, täysin kehittyneen Ihmisen isolla alkukirjaimella, jonka nerous oli tehnyt hänestä luonnon hallitsijan ja antanut maailmalle kaikki kulttuurin aarteet. Niiden vastakohtana, jatkumon toisessa päässä oli tuo kurja pikkuporvari, jota hallitsi vain egoistinen vaistonsa ja pyrkimys älyttömästi hankkia itselleen yhä lisää mammonaa ja valtaa.

Niinpä kollektivisointikin oli suuri vapausliike, se tuotti uuden ihmisen, jota vanha pikkuporvarillinen psykologia ei enää kahlehtinut. Yhä suurempi joukko saattoi nyt kantaa ylpeästi Ihmisen nimeä. Olihan Ihminen, käytännössä siis valkoinen mies, luonut kaiken sen hyvän, joka oli tehnyt ihmiskunnalle mahdolliseksi nousta primitiivisen vegetoinnin idiotismista aivan uudelle, tavallaan jumalalliselle tasolle.

Gorki on tietenkin esimerkki aikansa huuhaasta. Herkkä taitelijaluonne eksyi helposti pitämään totena sitä, mitä halusi kuvitella todeksi. Kun koko maailman mullistaminen uudeksi ja uljaaksi onnelaksi oli tekeillä, halusi myös runoilija edes pienellä panoksella olla mukana asiaa auttamassa.

Mutta tästähän on jo kohta sata vuotta aikaa. Vastaavia intoilijoita on maailma sen jälkeen nähnyt pilvin pimein. Yleensä he ovat kannattaneet täysin katteettomia, mutta sitäkin enemmän lupaavia ohjelmia koko yhteiskunnan radikaaliksi muuttamiseksi mahdollisimman nopeassa ajassa. Maailmaa voi myös pelastaa  makailemalla kadulla.

Nykyajan perspektiivistä kiinnittää joka tapauksessa huomiota Gorkin harras ja suorastaan palvova suhde ihmiseen. Ihminen oli eräänlainen jumaluus tämän vanhan jumalanrakentajan mielestä ja toden totta, käsittämättömiä ovatkin hänen ansionsa siinä, miten paljon onnettomuutta on kyetty torjumaan ja vaivaa säästämään ihmisneron aikaansaannosten avulla!

Toki Gorkista tehtiin myös pilkkaa. ”Ihminen -se kuulostaa epäilyttävältä!” kuiskailivat vitsiniekat suuren terrorin aikoina. Tosiaan, vain eläimet olivat jokseenkin varmassa turvassa poliittisilta epäilyksiltä ja tuomioilta silloin, kun hysteria oli pahimmillaan.

Tässä vain, kun ajan muuttumista tarkkailee, tulee mieleen, että yhä harvemmin saa kuulla Gorkin lausuman tapaisia ylistyksiä niille, jotka ovat sen ansainneet, siis Ihmiselle.

Kiittämättömät tomppelit hyökkäävät kaikkia Ihmisen ja erityisesti siis tietenkin valkoisen miehen aikaansaannoksia vastaan. Primitiivisen kulttuurin idiotismi näyttää heille olevan jonkinlainen menetetty onnela, josta valkoinen mies riisti heidät pois kuin Mooses Egyptin lihapatojen ääreltä.

”Ihminen” ei yleensäkään enää kuulosta muuta kuin pahaenteiseltä ja rikolliselta. Vain siinä tapauksessa, että kyseessä on perverssi ja marto muunnelma ideaalisesta ihmisestä, voidaan häneen liittää ylpeyden käsite (pride).

Ehkäpä nykyajan gorkin tunnus voitaisiinkin ilmaista muodossa ”Ihminen -se kuulostaa häpeälliseltä/nololta/vaaralliselta”.

Jo 1960luvulla muuan Nalle Valtiala julkaisi kirjan Varokaa ihmistä, jonka huipentumana oli teesi: ”Ihminen on mielisairas eläin”.

Valtialalla oli kyllä asiaa. Hän oli yksi niitä, jotka ensimmäisinä hälyttivät ympäristövaurioista, joita sen jälkeen onkin korjattu melkoisesti. Jotenkin sentään ainakin minun korvaani särähti koko lajin syyttäminen siitä, mitä eräät sen edustajat olivat tehneet ja tekivät.

Ehkäpä sentään Gorkin ajatus siitä, että Ihminen suurella alkukirjaimella on ylivertainen ideaalityyppi, joka ansaitsee kaikkein suurimman kunnioituksemme heti Jumalan jälkeen. Jumala on syytä ottaa mukaan, koska olemassa olevan asettaminen muun olemassa olevan mittapuuksi tuottaa suurella varmuudela barbariaa.

Sen sijaan saattaisi kyllä olla kohtuullista ottaa kritiikin kohteeksi niitä järjettömän kahmimisvaiston riivaamia joukkoja, jotka täyttävät tätä maailmaa tarpeettomalla moskalla. Aivan erityisesti kritiikin tulisi kohdistua siihen porukkaan, joka täysin tahallisesti ja vakain tuumin nyt lisääntyy yli kaiken kohtuuden. Ehkäpä se homoilu tosiaan voisi olla suositeltavampaa.

Mutta ettäkö ihminen sellaisenaan ansaitsi vihaa ja halveksuntaa ja vain sen perverssit muodot olisivat oikeutettuja ylpeyteen ja ylistykseen. No, no, lapset, lapset!

Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Vallankumousta katsellessa

Kriittisin silmin

И. Бунин, Окаянные дни; М. Горький, Несвоевременные мысли. Москва, Айрис пресс, 2004, 400 с.

Meillä ei suomeksi taida olla yhtään kriittistä yleiskuvausta ns. lokakuun vallankumouksesta ja sitä seuranneesta ajasta, eipä oikein sitä edeltävästäkään.

Yritin joskus ehdottaa kustantajille Orlando Figesin kirjaa A People’s Tragedy, joka kertoo Venäjän vallankumoukseen vieneistä vuosista 1897-1924, mutta eipä ole mennyt läpi. Ehkäpä aihe on liian vähäpätöinen tai kirja vain muuten liian paksu.

Muuten, itse vallankumous oli vielä kesken vuonna 1924, vasta kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana rakennettiin se systeemi, jota Stalin ja häntä seuraten monet muut nimittivät sosialistiseksi, oikein tieteelliseksikin.

No, vuonna 1967 se taisi olla, kun Isaac Deutscher kirjoitti kirjansa The Unfinished Revolution, joka ilmestyi suomeksikin: Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Nyt painajainen on sentään päättynyt.

Uskaltaisin epäillä, että tämä aukko kirjallisuudessamme johtuu ns. suomettuneisuuden kaudesta. Inhoan tuota sanaa, mutta se kertonee, mistä tämä asia kai kiikastaa. Ajat ovat muuttuneet, mutta puoli vuosisataa tiettyä suuntausta on puoli vuosisataa. Se on meidän historiaamme ja sen jäljet vaikuttavat ajasta aikaan.

Meillä saa kyllä jokaisessa kirjastossa luettavakseen John Reedin pyhiinvaeltajakuvauksia ja muuta vastaavaa, mutta harva lienee edes havainnut esimerkiksi Maksim Gorkin ”epäajankohtaisia ajatuksia”. Ne onneksi saatiin myös suomeksi sitten, kun ne oli ruotsiksikin julkaistu.

Gorkillahan oli tuo tunnettu kriittinen vaiheensa, ennen kuin hän teki älyllis-moraalisen kuperkeikkansa, jota konkurssiksikin voi sanoa ja päätyi viimein Stalinin hovikirjailijaksi. Hänen aikalaiskirjoituksensa ovat ehdottoman kiinnostavia.

Gorkin stalinistinen tuotanto ansaitsisi ihan oman kokoomateoksensa. Se on niin järkyttävää kuolausta stalinismin edessä. Samaan aikaan se oli kovin aidosti sen intelligentsijan hengen mukaista, joka myös Venäjällä ryhtyi kunnostautumaan kuvitellulla moraalisella ylemmyydellään ja oli helppo saalis kaiken maailman totalitaarisille virtauksille. Tämä ilmiöhän jatkuu yhä, meilläkin.

Gorkin ohella moskovalainen kustantamo on valinnut niteeseensä Ivan Buninin ajatuksia ja päiväkirjoja Venäjän suuren vallankumouksen, kuten nykyään sanotaan, ajoilta.

Bunin, joka emigraatiossa sai kirjallisuuden nobelin, on asenteiltaan aristokraattinen tyyliniekka ja, kuten Nina Berberova muistelmissaan kertoo, paljon kiinnostavampi persoona, kuin tyylin aristokraatilta voisi odottaa.

Bunin piti vallankumousvuosien aikana päiväkirjaa ja se kuvaa tekijänsä mielialoja ja ajan kaoottisia tapahtumia yhtä lahjomattomasti kuin Juhani Ahon tai Santeri Alkion päiväkirjat omaa kapinaamme.

Bunin sattui olemaan Venäjän kirjallisuuden sisäpiirissä ja sekä Gorkin että monen muunkin tuttava ja ystävä. Hänen vihamielisyydessään vallankumousta kohtaan ei ollut mitään poikkeuksellista. Vastaavia päiväkirjoja on Venäjällä julkaistu perestroikasta lähtien useita. Esimerkiksi käy vaikkapa Rumjantsevin museon (myöhempi Leninin/Valtiolllinen kirjasto) johtaja Juri Gotje (Gautier).

Noiden päiväkirjojen kuvaukset vallankumousta kannattaneista intellektuelleista (venäjäksi intelligent) tuntuvat varsin todistusvoimaisilta.

Kyseessä oli juuri se moraalisesti ja intellektuaalisesti kyseenalainen aines, jolta -nykyaikaisesti sanoen- gutmensch-vaistot- sumensivat korkeamman henkisen aktiivisuuden. ”Katuvaiset” proselyytit tuijottivat ihastuneina aitoja proletaareja kuin jaloja villejä ja halveksivat omaa sivistystään. Ehkäpä tuo vallankumous sitten oli yhden aikakauden ihan itse ansaittu loppu.

Koska uskon, että jokainen lukija on ainakin jossakin määrin tutustunut Gorkin ”epäajankohtaisiin ajatuksiin” (Väärään aikaan ajateltua) en viitsi niitä enää tässä referoida. Lyhyesti sanoen Gorki vihasi ja halveksi vanhan ystävänsä Leninin uskomatonta kevytmielisyyttä, joka ilmeni villiintyneen rahvaan yllyttämisenä ja tolkuttomana kokeena, joka tehtiin satamiljoonaisen kansan selkänahalla.

Se oli Gorkin mielestä aidosti venäläisen aatelimiehen -jollainen Lenin oli- psykologian mukaista. Kulttuurin ja ihmiskohtaloiden kannalta se oli hirvittävää uhkapeliä, jonka lopputulos oli jokaisen normaalijärjellä varustetun ja henkisen tasapainonsa säilyttäneen ihmisen arvattavissa. Sellaiset kuitenkin tuntuivat hävinneen näyttämöltä hulluna vuotena.

Kun tuo arvaus -pikainen reaktio ja verinen vastavallankumous- jäikin toteutumatta, Gorki käänsi kelkkansa. Paljon pahaa oli tapahtunut, sen hän tunnusti, mutta syyllinenkin löytyi: Ei Lenin, vaan Venäjän talonpoikaisto…

Mutta eipä tässä Gorkista sen enempää. Bunin on unohdetumpi kuin Gorki, mutta muistamisen arvoinen myös tässä yhteydessä.

Vuoden 1917 keväällä Bunin käsittelee myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen kuvataiteilijoiden näyttelyn avajaisia Pietarissa. Tästä on Ben Hellman kirjoittanut mainion artikkelin, joka löytyy Idäntutkimuksesta 4/2002.

Itse tyydyn vain viittaamaan muutamaan seikkaan. Päiväkirjassaan vuodelta 1918 Bunin itse asiassa muistelee edellisen vuoden tapahtumia Pietarissa, jossa jostakin kumman syytä nyt juuri sillä hetkellä piti olla kiinnostunut tauluista ja vieläpä suomalaisista.

Tuolloinhan elettiin suomalais-venäläisen ystävyyden korkeita hetkiä, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1905 vallankumouksen jälleen, mutta vielä intensiivisemmin.

Niinpä suomalaisten taitelijoiden näyttelyyn oli saatava paljon ja hienoa yleisöä. Ja sitähän tuli, ulkoministeriä myöten. Sitä, paitsi paikalla oli myös Ranskan, suuren liittolaismaan, suurlähettiläs. Siitäpä ei joukko enää hienommaksi muuttunut!

Mutta olipa skandaalikin sitä mehevämpi, kun muuan herra Majakovski ryhtyi sikailemaan oikein kunnolla. Ensin hän lupaa kysymättä tuli istumaan Buninin, Gorkin ja Gallen-Kallelan viereen ja söi näiden lautasilta ja joi näiden laseista.

Kun ulkoministeri yritti puhua, Majakovski alkoi mölistä niin, ettei puheesta saanut selvää. Sama kohtalo tuli Ranskan suurlähettilään osaksi ja lopulta koko arvokas tilaisuus oli yhtä hässäkkää. Kaikki yrittivät tehdä jotakin, kuka tömisti kengillään, kuka hakkasi pöytää nyrkillään. Viimein muuan mursun näköinen suomalainen alkoi huutaa yhtä niistä harvoista venäläisistä sanoista, jotka osasi: Mnogo! Mnogoo! Mnogoo!

Siis paljon ja tässä tapauksessa: liikaa, liikaa!

Juuri tuohon aikaan tuli Pietariin myös Lenin, joka otettiin komeasti vastaan ja vietiin asumaan yhteen parhaista taloista, joka ei tietenkään ollut hänen omansa…

Sekä Majakovski että Lenin näyttivät jonkin aikaa vain katuilveilijöiltä, mutta Majakovskia ei suotta nimitetty futuristiksi, pohti Bunin. Majakovskeille ja Lenineille se tulevaisuus sitten kuuluikin. Se oli sellaista kulttuuria se, noissa suomalaisen näyttelyn avajaisissa oli kovasti jotakin enteellistä.

Bunin tunsi varmasti Dmitri Merežkovskin kirjan vuodelta 1906. Sen nimi oli Graduštši ham -se törkimys, joka on tuleva. Sillä tarkoitettiin, ettei kansa, sitten kun se saa vallan, olekaan se jalo ja ihanteellinen korkeampi ihmisyys, joka sorron alta vapautuu, vaan sen sijaan törkimys ja öykkäri, joka rienaa ja tuhoaa kaikkea itseään korkeampaa.

Niinhän siinä taisi käydä ja juuri sitä kuvasivat aikoinaan Gorki ja Bunin aikalaiskirjoituksissaan.