Kansa ja sen jalous
Kaikkialla tunnustettaneen se
periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon
liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin
sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.
Kollektiivisesti itseä sentään saa
kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa
mennään.
Itsekehun kärjessä ovat tietenkin
olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen,
joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.
Pluralistisen demokratian
vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien
erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä
mahdollisimman rohkeasti.
Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on
hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan
absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.
Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni.
Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta,
mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan
toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.
”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite
on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä
kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa
ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin
kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää,
jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.
Yleensä joka tapauksessa oletetaan,
että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin
pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen
osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.
Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat
-haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas
matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.
Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin
kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan
kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen
poroporvarillisuuden sijasta.
Se oi myös olla (ainakin
potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa
rakentavissa maissa.
Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää
sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja
kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs
tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä
valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi
pride-kulkueissa.
Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin
arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin
kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen
sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti
kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen:
Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).
Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije)
ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen
palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen
ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen:
Haun rasputin zinovjev tulokset ).
Uudella Venäjällä kansa on taas
nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy.
Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt
primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.
Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen
siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta
hurahduksesta (ks. Vihavainen:
Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.
Voidaan myös puhua ”suuren
murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.
Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan
muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä.
Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:
perjantai 26. joulukuuta 2014
Suuren murroksen vuosi
Josif Vissarionovitš Stalin
oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen
kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset.
Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä
määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella
ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.
Vuodesta 1929 Stalin käytti
nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva
nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin.
Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli
vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli
että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti
kannattaessa.
Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä
käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta,
massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea
sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli
hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se
koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain
naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.
Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta
kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta
sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta
pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri
keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä
häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä
vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla
kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.
Le peuple est toujours aussi
bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön
edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on
samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale.
Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan
ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa
kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.
Tämä tuli mieleeni, kun satuin
netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös
elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.
Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se
alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet
enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään
maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja
pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa
itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy.
Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä
karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon
käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri
väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”
”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi
”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin
kaljusta… Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen
turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio
on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään
pureskelematta.”
No niin. Tietysti moisesta
herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin
kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa
kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!
Tässä kuitenkin kannattaa muistaa
se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se,
kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja
ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan,
se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen
kun Jumala kuoli.
Toisaalta, aktuaalisessa,
toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin
toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa.
Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria
kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset
vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen
vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton
rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.
Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi
hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa
parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille
syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää
esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä
kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu
pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.
Natsit, banderalaiset (joita nyt on
jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten
kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla
säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän
välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia,
vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen
puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit
voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä”
eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.
Näin siis naapurissa, mutta senhän
me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!
Tiedämme täysin varmasti, että
Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme
melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä
ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään.
Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes
vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme.
Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden
eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina.
Tiedämmepä yhtä ja toista!
Sen tiedämme ainakin, että vain
roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä
levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa
hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten
kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri.
Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa,
jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin
kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta
informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.
Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014
loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on
todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.
Niin, että voisi se meidänkin
kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä
kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta
kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat
kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja
aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille.
Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.
Itsekehuisuutta tulee ilmaista lyyrillisten käänteiden kautta, ei suoraan: antaa siis ymmärtää, vaikka ei suoraan sanoisikaan.
VastaaPoistaOnhan meillä toki ollut mm. muuan georgialainen yksinvaltias ja böömiläinen korpraali, jotka uskoivat omaan erinomaisuuteensa, perin suoranaisesti. Sama koskee naapurin puttosta....
Kuluneen kymmenen vuoden aikana melko vähän on tullut näyttöä siitä, että Venäjää olisi aikanaan jostakin väärin syytetty.
VastaaPoistaToki Venäjän valtio, joka siis on edelleen yhtäkuin KGB, on eri asia kuin Venäjän kansa. Kansalla nyt vain ei Venäjällä taida olla mitään sanomista mihinkään.
Ukraina oli ennen sotaa ja on varmaan vieläkin korruptoitunut vanha Venäjän riistämä alusmaa omine ongelmineen, mutta Ukrainan kansalle on syytä nostaa hattua siitä, että se on näinkin ptikään tuota sikamaista hyökkäystä kestänyt.
Ei siis ihan turhaa porukkaa kuitenkaan.
Retoorillista temppuilua on puhua kansasta kokonaisuutena, joka on yhtä laatua. Sitä on vallanpitäjäluokka osannut toteuttaa.
VastaaPoistaKansa koostuu kansanryhmistä: korkeammin koulujakäyneet ja matalemmin, äskettäin tänne muuttaneet ja aikasemmin, vasenkätiset ja muunkätiset, pitkät ja pätkät jne.
Haitallisten kansanilmiöiden tilastot olisi helppo kaunistaa sulkemalla pahin 5% tarkasteluista. Taikka sitten eliminoida jämerämminkin.
Moninaisuutta on, liikaakin, sitä ei tarkoituksella pidä lisätä.
Kansaa voi kai arvostella eri tavoilla. Juho Kusti Paasikivi esim. kirjoitti päiväkirjoissaan usein Suomen kansan olevan poliittisesti tyhmä kansa. Milloin vaalituloksista tai julkisuudessa esitetyistä lausumista.
VastaaPoistaJa olo oikeassa. Myös tänä päivänä vai pitäisikö sanoa erityisesti tänäpäivänä.
PoistaKustin aikoihin kun kansaa ei oltu vielä tyhmistetty pakkoenglannilla ja jenkkiviihteellä.