Sankarikansojen ongelmat

Sankarien kansa

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

Kenen on kosto?

 

Kosto

 

Paavalin roomalaiskirjeen mukaan (12:19) kosto kuuluu Herralle, siis Jumalalle. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa kehittyi yhteiskunta niin sanotun rationaalisen byrokratian suuntaan ja jo keskiajalla lähdettiin siitä, että kosto kuului kuninkaalle. Siitä hyvästä hän sai myös merkittävän osan rangaistavan henkilön maksamista sakoista.

Tämä, samoin kuin se, että luovuttiin ns. jumalantuomiosta eli riidan selvittämisestä kaksitaistelulla, oli merkittävä askel kohti sellaista yhteiskuntaa, jota nykyään sanomme sivistyneeksi.

Toki kovin moni tässä flagellanttisessa kulttuurissamme kieltäytyy näkemästä sen instituutioissa mitään hyvää ja ihailee mieluummin kaikenkarvaista primitiivistä mumbo-jumboa. Tulkoot he siitä autuaiksi.

Nykyisessä maailmassa, joka uhkaa tulla yhä monikulttuurisemmaksi, on kuitenkin syytä ottaa huomioon, etteivät kaikki kulttuurit ole kehittyneen samaan suuntaan ja samaan tahtiin. Kulttuurien törmäyksiä tapahtuu yhä useammin monella tasolla.

Surullisia esimerkkejä siitä, ettei asian ydintä kyetä ymmärtämään, ovat erilaiset interventiot toisenlaisten kulttuuripiirien alueelle, niitähän on riittänyt tälläkin vuosituhannella.

Muuan instituutio, joka omassa kulttuuripiirissämme on kokonaan hävinnyt, on verikosto. Se on kuitenkin täysin voimissaan monilla alueilla, etenkin vuoristoissa, mutta myös autiomaakulttuureissa, kuten Edvard Westermarck totesi sata vuotta sitten Marokosta.

Tuntematta asian taustoja, rohkenen epäillä, että sillä on oma merkityksensä myös Ruotsin tämän päivän jengisodissa. Moskovan alamaailmassa 1990-luvulla se oli tärkeä instituutio, kuten kertoi Pavel Hlebnikov (Paul Klebnikov) kirjassaan Razgovory s varvarom (Keskusteluja barbaarin kanssa). Ostin sen aikoinaan tuoreeltaan ja kuulin pian, että tekijä oli murhattu. Kenen toimesta, ei tiedetty…

Moni ihmettelee nykyään Tšetšenian diktaattori Kadyrovin käytöstä, joka tuo mieleen varhaismurrosikäisen pojankoltiaisen raivon ja kaikkivoipaisuuden harhojen sekoittaman kiukuttelun. Asiaa ei kannata selittää muitta mutkitta hänen edustamallaan kulttuurilla, mutta yhtä suuri virhe olisi jättää se huomiotta.

Kas näin kirjoitin vuosia sitten, Hlebnikovin keskustelukirja tuoreena mielessäni:

orstai 19. helmikuuta 2015

Sankarikansojen ongelmat

 

Sankarien kansa

 

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

 

Valta ja pelko

 

Kaikki valta on Jumalasta

 

Paavalin Roomalaiskirjeessä (13. luku) puhutaan esivallasta hyvin kauniisti ja velvoittavasti. Se, joka nousee esivaltaa vastaan, nousee myös Jumalan säätämystä vastaan ja esivallan palvelijat ovat Jumalan palvelusmiehiä. On siis annettava kaikille se, mitä heille kuuluu kenelle vero, sille vero, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Jostakin syystä olen törmännyt tähän raamatun kohtaan aika usein nimenomaan Venäjällä: ибо нет власти не от Бога. Suomessa sitä taidetaan hyvin harvoin enää nostaa esille.

Tuntuu siltä, että meillä jopa valtion ja virkamiesten syyttömyysolettama saati nyt ajatus pyhyydestä on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Poliittisessa järjestelmässä, jossa oppositio on kiinteä osa systeemiä, on mahdotonta ajatella kaiken vallan sinänsä olevan pyhää: itse ne on sinne äänestetty ja voidaan äänestää sieltä poiskin.

Tunnettua on, että Venäjällä koko vallan käsite on jotakin muuta kuin se on Länsi-Euroopassa. Tuntuu siltä, että jokainen virkamies kokee henkilökohtaisesti omistavansa sen vallan, jota hän käyttää. Ei kannata mennä riitelemään tullimiehen kanssa ja kuvitella, että pakkohan hänen on selvää logiikkaa uskoa. Hän tekee, miten häntä huvittaa eikä ole lainkaan kiinnostunut siitä, hymyileekö asiakas käsittelyn jälkeen vain ei.

Jo Puškin riimitteli kyytiaseman päällikön -virka-asteikossa kaikkein alhaisimman- olevan omassa valta kunnassaan diktaattori Коллежкий регистратор -почтовой станции диктатор!

Nykyään on muodikasta etsiä venäläisen hallintokulttuurin juuria kaukaa, hamasta mongoliherruudesta saakka. Kyllähän tiettyä traditiota varmasti voi seurata hyvinkin kauas, etenkin mikäli jättää huomiotta ne asiat, jotka sotivat yksinkertaista ja siis innostavaa tulkintaa vastaan. Sellaisiahan löytyy aina.

Aina 1970-luvulle saakka Neuvostoliiton erikoislaatuista kulttuuria selitettiin ennen muuta vallankumouksella ja sen luomilla rakenteilla. Vasta 1970-luvulla muotiin tuli itse asiassa jo ikivanha ajatus Venäjän patrimoniaalisesta luonteesta, johon liitettiin paljon vanhojen slavofiilien näkemyksiä.

Kuten alettiin toistella, Venäjän historiasta puuttuivat renessanssi, uskonpuhdistus, valistus, feodalismi, roomalainen oikeus ja monet muut asiat. Toki niiden jälkiä havaittiin sielläkin, mutta ne olivat kuin kaivoon kannettua vettä: muualla syntynyttä ja vailla orgaanista yhteyttä maan kehitykseen. Keir Giles on nyt taas nostanut tämän tradition esille ja saanut paljon innokkaita seuraajia.

Tämän tasoiset makrotarkastelut ovat ilman muuta hyödyllisiä, kunhan nyt vain muistaa, etteivät ne mitään matematiikkaa ole ja että niiden merkitys on aina ollut suhteellinen eikä ilman vastavoimia. Myös esimerkiksi Bysantilla ja Venäjän ortodoksisella uskonnolla voi selittää koko sen historian, mikä tarkoittaa, ettei sillä voi selittää paljon mitään, koska se ei enää toimikaan muiden ortodoksista uskontoa tunnustavien maiden kohdalla.

Historioitsija on taaksepäin kääntynyt profeetta, sanotaan. Voisi myös sanoa, että hän usein on myös kuin ampuja, joka ampuu ensin ja piirtää sitten maalitaulun osumansa ympärille.

Olen havainnut nyt myös yrityksiä selittää Venäjän kulttuuria ja nimenomaan vallan ja alamaisten suhdetta arkaaisilla instituutioilla, jotka ovat vähitellen hävinneet länsimaista. Klaaneihin perustuva hallinto on voimassa yhä monin seuduin tässä maailmassa ja erityisesti se kukistaa vuoristoissa. Sen keskeinen koossapitävä voima on verikosto.  Se kukoistaa tänäkin päivänä ainakin Tšetšeniassa ja ulottaa lonkeroitaan kauemmaskin )ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nuhajev ).

Tämän kulttuurin, etten sanoisi ideologian ytimessä on pelko. Tiettyjen ryhmien kohdalla jokainen ymmärtää, etteivät normaalit sivistyneen yhteiskunnan pidäkkeet hallitse niiden jäseniä. Klaanin valta on jumalallista ja siis rajatonta.

Lännessä oikeus kostoon siirtyi jo keskiajalla valtiolle, joka myös peri suuren osan niistä sakkorahoista, joita syylliseksi todetuille langetettiin.

Venäläisen julmuuden symboliksi on usein osoitettu Iivana Julma, jolle tuo epiteetti sopii paremmin kuin ehkä kenellekään tunnetulle hallitsijalle, olkoonkin, että jokainen vähänkin venäjää osaava kiirehtii aina selittämään, ettei sana grozni (грозный) nyt suinkaan julmaa merkitse… Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti.

On merkille pantavaa, että Iivanan toiminta herätti kauhistusta ulkomailla jo omana aikanaan, vaikka tyranneja riitti täälläkin pilvin pimein: Tanskan Kristian II, Englannin Maria Verinen ja jopa Ruotsin Kustaa Vaasa. Nämä kuitenkin joutuivat etsimään lakipykäliä ja ylimysten hyväksyntää voidakseen panna toimeen kuolemantuomioita. Iivanalle riitti, että hän ilmaisi sen olevan tahtonsa.

Toi meillä jo Kustaa Vaasa lausahti, että maa on lailla rakennettava ja käsitys lain pyhyydestä on meille ja yleensäkin läntiseen maailmaan syvälle juurtunut. Tuntuu siltä, että Venäjällä tuo pyhyys kuuluu sen sijaan vallan kulloisellekin haltijalle, jonka ankara arvosteleminen on paitsi rikos, myös synti.

Huomiota herättää sekin, millä helppoudella ja kyynisellä välinpitämättömyydellä valta Venäjällä toimeenpanee teloituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakiin.

Bolševikkien valtakaudella lakien totteleminen oli kansalaisen velvollisuus, kuten se on vieläkin. Sen sijaan erityiskomissioita (tšeka) lait eivät koskeneet ja myös itse kommunistinen puolue oli kaiken muun yläpuolella ja käytti siis ikään kuin jumalallista valtaa. Yksittäisiä henkilöitä murhattiin aluksi hyvinkin paljon ja jonkin verran myös ulkomailla, kunnes systeemi Hruštšovin ja Brežnevin kaudella kesyyntyi.

Kuitenkin ajatus lain yläpuolella olevasta vallasta säilyi ja puolue nimenomaan ylpeili sillä, ettei vallanjako-oppi sitä sido: poliittinen valta sekaantui esimerkiksi tuomiovaltaan aivan rutiininomaisesti ja lainsäädäntövalta oli lähinnä kumileimasin.

 Tässä voi taustalla halutessaan nähdä sen ylevän periaatteen, että puolue pyrki toteuttamaan oikeutta eikä lakia. Tämä ajatushan on säilynyt kaikkien radikaalien liikkeiden piirissä.

Jo Paavali roomalaiskirjeessä kehotti antamaan myös pelon sille, jolle se kuului. Esivaltahan ei suotta miekkaa kantanut. Vanhoina aikoina valta aina kantoikin symboleinaan pelkoa herättäviä asioita, kuten liktoreita mestauskirveineen ja vitsakimppuineen (fasces). Ellei kunnioitusta muuten ollut syntyäkseen, lienee ainakin terävä mestauskirves muistuttanut siitä, mikä oli alamaisen asema ja mitä vallan oikeuksiin kuului.

Tuossa yllä todettiin tiettyjä yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja bolševikkien välillä suhteessa valtaan. Kannattaa kuitenkin huomata, että Venäjän keisarikunta jo 1800-luvun toisella puoliskolla oli erilainen. Vaikka vuonna 1881 saatettiinkin voimaan niin sanotut väliaikaiset säädökset, jotka olivat askel totalitarismia kohti mahdollistaessaan ihmisten vangitsemisen ja karkottamisen ilman tuomiota, ei tuloksena sentään ollut samanlainen bardak kuin nykyään, käyttääkseni erästä venäläisten lempi-ilmaisua. Ei ihmisiä tuosta vaan tapettu

En suinkaan tarkoita, että tavallisella kansalaisella nytkään olisi Venäjällä mitään erityisiä ongelmia vallan kanssa, mikäli hän muistaa roomalaiskirjeen asettamat velvoitukset. Joka tapauksessa 1800-luvun yläluokka koostui enimmältään hyvin säädyllisistä ihmisistä, vaikka valtiolta varastamisen traditio olikin voimissaan, kuten jo maineikas historioitsija Nikolai Karamzin oli havainnut.

Tuntuu siltä, että nimenomaan pelolla hallitseminen on nykyään Venäjällä suuremmassa roolissa kuin pitkään aikaan. Tavalliselle kansalaisellehan se, kuten sanottu, ei meritse oikeastaan mitään, mutta jo innokkaat journalistit ovat eri asemassa. Elleivät turvallisuuselinten filuurit ammu, saattaa Tšetšenian ystävällismielinen hallinto tarjota apuaan aivan pyytämättäkin.

Hyvin harvoinhan tämä toteutuu, mutta kuten kirjoitettu on, kun tappaa yhden, niin pelottaa tuhat.