Sankarikansojen ongelmat

Sankarien kansa

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?