Valta ja pelko

 

Kaikki valta on Jumalasta

 

Paavalin Roomalaiskirjeessä (13. luku) puhutaan esivallasta hyvin kauniisti ja velvoittavasti. Se, joka nousee esivaltaa vastaan, nousee myös Jumalan säätämystä vastaan ja esivallan palvelijat ovat Jumalan palvelusmiehiä. On siis annettava kaikille se, mitä heille kuuluu kenelle vero, sille vero, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Jostakin syystä olen törmännyt tähän raamatun kohtaan aika usein nimenomaan Venäjällä: ибо нет власти не от Бога. Suomessa sitä taidetaan hyvin harvoin enää nostaa esille.

Tuntuu siltä, että meillä jopa valtion ja virkamiesten syyttömyysolettama saati nyt ajatus pyhyydestä on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Poliittisessa järjestelmässä, jossa oppositio on kiinteä osa systeemiä, on mahdotonta ajatella kaiken vallan sinänsä olevan pyhää: itse ne on sinne äänestetty ja voidaan äänestää sieltä poiskin.

Tunnettua on, että Venäjällä koko vallan käsite on jotakin muuta kuin se on Länsi-Euroopassa. Tuntuu siltä, että jokainen virkamies kokee henkilökohtaisesti omistavansa sen vallan, jota hän käyttää. Ei kannata mennä riitelemään tullimiehen kanssa ja kuvitella, että pakkohan hänen on selvää logiikkaa uskoa. Hän tekee, miten häntä huvittaa eikä ole lainkaan kiinnostunut siitä, hymyileekö asiakas käsittelyn jälkeen vain ei.

Jo Puškin riimitteli kyytiaseman päällikön -virka-asteikossa kaikkein alhaisimman- olevan omassa valta kunnassaan diktaattori Коллежкий регистратор -почтовой станции диктатор!

Nykyään on muodikasta etsiä venäläisen hallintokulttuurin juuria kaukaa, hamasta mongoliherruudesta saakka. Kyllähän tiettyä traditiota varmasti voi seurata hyvinkin kauas, etenkin mikäli jättää huomiotta ne asiat, jotka sotivat yksinkertaista ja siis innostavaa tulkintaa vastaan. Sellaisiahan löytyy aina.

Aina 1970-luvulle saakka Neuvostoliiton erikoislaatuista kulttuuria selitettiin ennen muuta vallankumouksella ja sen luomilla rakenteilla. Vasta 1970-luvulla muotiin tuli itse asiassa jo ikivanha ajatus Venäjän patrimoniaalisesta luonteesta, johon liitettiin paljon vanhojen slavofiilien näkemyksiä.

Kuten alettiin toistella, Venäjän historiasta puuttuivat renessanssi, uskonpuhdistus, valistus, feodalismi, roomalainen oikeus ja monet muut asiat. Toki niiden jälkiä havaittiin sielläkin, mutta ne olivat kuin kaivoon kannettua vettä: muualla syntynyttä ja vailla orgaanista yhteyttä maan kehitykseen. Keir Giles on nyt taas nostanut tämän tradition esille ja saanut paljon innokkaita seuraajia.

Tämän tasoiset makrotarkastelut ovat ilman muuta hyödyllisiä, kunhan nyt vain muistaa, etteivät ne mitään matematiikkaa ole ja että niiden merkitys on aina ollut suhteellinen eikä ilman vastavoimia. Myös esimerkiksi Bysantilla ja Venäjän ortodoksisella uskonnolla voi selittää koko sen historian, mikä tarkoittaa, ettei sillä voi selittää paljon mitään, koska se ei enää toimikaan muiden ortodoksista uskontoa tunnustavien maiden kohdalla.

Historioitsija on taaksepäin kääntynyt profeetta, sanotaan. Voisi myös sanoa, että hän usein on myös kuin ampuja, joka ampuu ensin ja piirtää sitten maalitaulun osumansa ympärille.

Olen havainnut nyt myös yrityksiä selittää Venäjän kulttuuria ja nimenomaan vallan ja alamaisten suhdetta arkaaisilla instituutioilla, jotka ovat vähitellen hävinneet länsimaista. Klaaneihin perustuva hallinto on voimassa yhä monin seuduin tässä maailmassa ja erityisesti se kukistaa vuoristoissa. Sen keskeinen koossapitävä voima on verikosto.  Se kukoistaa tänäkin päivänä ainakin Tšetšeniassa ja ulottaa lonkeroitaan kauemmaskin )ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nuhajev ).

Tämän kulttuurin, etten sanoisi ideologian ytimessä on pelko. Tiettyjen ryhmien kohdalla jokainen ymmärtää, etteivät normaalit sivistyneen yhteiskunnan pidäkkeet hallitse niiden jäseniä. Klaanin valta on jumalallista ja siis rajatonta.

Lännessä oikeus kostoon siirtyi jo keskiajalla valtiolle, joka myös peri suuren osan niistä sakkorahoista, joita syylliseksi todetuille langetettiin.

Venäläisen julmuuden symboliksi on usein osoitettu Iivana Julma, jolle tuo epiteetti sopii paremmin kuin ehkä kenellekään tunnetulle hallitsijalle, olkoonkin, että jokainen vähänkin venäjää osaava kiirehtii aina selittämään, ettei sana grozni (грозный) nyt suinkaan julmaa merkitse… Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti.

On merkille pantavaa, että Iivanan toiminta herätti kauhistusta ulkomailla jo omana aikanaan, vaikka tyranneja riitti täälläkin pilvin pimein: Tanskan Kristian II, Englannin Maria Verinen ja jopa Ruotsin Kustaa Vaasa. Nämä kuitenkin joutuivat etsimään lakipykäliä ja ylimysten hyväksyntää voidakseen panna toimeen kuolemantuomioita. Iivanalle riitti, että hän ilmaisi sen olevan tahtonsa.

Toi meillä jo Kustaa Vaasa lausahti, että maa on lailla rakennettava ja käsitys lain pyhyydestä on meille ja yleensäkin läntiseen maailmaan syvälle juurtunut. Tuntuu siltä, että Venäjällä tuo pyhyys kuuluu sen sijaan vallan kulloisellekin haltijalle, jonka ankara arvosteleminen on paitsi rikos, myös synti.

Huomiota herättää sekin, millä helppoudella ja kyynisellä välinpitämättömyydellä valta Venäjällä toimeenpanee teloituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakiin.

Bolševikkien valtakaudella lakien totteleminen oli kansalaisen velvollisuus, kuten se on vieläkin. Sen sijaan erityiskomissioita (tšeka) lait eivät koskeneet ja myös itse kommunistinen puolue oli kaiken muun yläpuolella ja käytti siis ikään kuin jumalallista valtaa. Yksittäisiä henkilöitä murhattiin aluksi hyvinkin paljon ja jonkin verran myös ulkomailla, kunnes systeemi Hruštšovin ja Brežnevin kaudella kesyyntyi.

Kuitenkin ajatus lain yläpuolella olevasta vallasta säilyi ja puolue nimenomaan ylpeili sillä, ettei vallanjako-oppi sitä sido: poliittinen valta sekaantui esimerkiksi tuomiovaltaan aivan rutiininomaisesti ja lainsäädäntövalta oli lähinnä kumileimasin.

 Tässä voi taustalla halutessaan nähdä sen ylevän periaatteen, että puolue pyrki toteuttamaan oikeutta eikä lakia. Tämä ajatushan on säilynyt kaikkien radikaalien liikkeiden piirissä.

Jo Paavali roomalaiskirjeessä kehotti antamaan myös pelon sille, jolle se kuului. Esivaltahan ei suotta miekkaa kantanut. Vanhoina aikoina valta aina kantoikin symboleinaan pelkoa herättäviä asioita, kuten liktoreita mestauskirveineen ja vitsakimppuineen (fasces). Ellei kunnioitusta muuten ollut syntyäkseen, lienee ainakin terävä mestauskirves muistuttanut siitä, mikä oli alamaisen asema ja mitä vallan oikeuksiin kuului.

Tuossa yllä todettiin tiettyjä yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja bolševikkien välillä suhteessa valtaan. Kannattaa kuitenkin huomata, että Venäjän keisarikunta jo 1800-luvun toisella puoliskolla oli erilainen. Vaikka vuonna 1881 saatettiinkin voimaan niin sanotut väliaikaiset säädökset, jotka olivat askel totalitarismia kohti mahdollistaessaan ihmisten vangitsemisen ja karkottamisen ilman tuomiota, ei tuloksena sentään ollut samanlainen bardak kuin nykyään, käyttääkseni erästä venäläisten lempi-ilmaisua. Ei ihmisiä tuosta vaan tapettu

En suinkaan tarkoita, että tavallisella kansalaisella nytkään olisi Venäjällä mitään erityisiä ongelmia vallan kanssa, mikäli hän muistaa roomalaiskirjeen asettamat velvoitukset. Joka tapauksessa 1800-luvun yläluokka koostui enimmältään hyvin säädyllisistä ihmisistä, vaikka valtiolta varastamisen traditio olikin voimissaan, kuten jo maineikas historioitsija Nikolai Karamzin oli havainnut.

Tuntuu siltä, että nimenomaan pelolla hallitseminen on nykyään Venäjällä suuremmassa roolissa kuin pitkään aikaan. Tavalliselle kansalaisellehan se, kuten sanottu, ei meritse oikeastaan mitään, mutta jo innokkaat journalistit ovat eri asemassa. Elleivät turvallisuuselinten filuurit ammu, saattaa Tšetšenian ystävällismielinen hallinto tarjota apuaan aivan pyytämättäkin.

Hyvin harvoinhan tämä toteutuu, mutta kuten kirjoitettu on, kun tappaa yhden, niin pelottaa tuhat.