Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle rasismigallup. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle rasismigallup. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 15. elokuuta 2023

 

Rasismikäsityksiä  ennen Orpon hallitusta

 

Tätä nykyistä rasismihysteriaa seuratessa tuli niin sanottu déjà-vu elämys: tämän olen nähnyt ennenkin.

Blogiarkistoa penkoessahan se sieltä äkkiä putkahti esille. Laatulehdistömme kunnianhimona on jo hyvän aikaa ollut vääntää tutkimustuloksia mieleisekseen ja tarvittaessa tehdä ihan omia tutkimuksia saadakseen omalle agendalleen tukea.

Näin se tehtiin kaksitoista vuotta sitten:

 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Se suuri rasismigallup

 

Se suuri rasismigallup

 

Modernin länsimaisen yhteiskunnan peruspilareihin kuuluu käsitys siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita.

 On korostettava, ettei tämä ajatus suinkaan ole kaikkialla maailmassa hyväksytty saati ylivoimaisen enemmistön kannattama. Helsingin Sanomien marraskuussa julkistaman gallupin mukaan suomalaisista kuitenkin oli tätä mieltä lähes jokainen. Vain kaksi prosenttia oli asiasta täysin eri mieltä ja toiset kaksi prosenttia osittain eri mieltä.

Valtava enemmistö oli myös sitä mieltä, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasavertaisesti riippumatta heidän taustastaan. Kokonaan eri mieltä asiasta oli kaksi prosenttia ja osittain eri mieltä seitsemän prosenttia.

Tutkimus ei näytä selvittäneen, missä määrin nuo erimieliset kannattivat niin sanottua positiivista syrjintää ja missä määrin jotakin muuta epätasa-arvoisuutta. Joka tapauksessa heidän lukumääränsä oli niin pieni, että sen edelleen pienentäminen lienee äärimmäisen vaikea poliittisen vapauden vallitessa. Sadan prosentin yksimielisyydet eivät ole koskaan olleet mahdollisia muualla kuin totalitaarisissa maissa ja sielläkin saattaa numeroiden takana piillä toisenlainen totuus.

Isänpäivän aattona oli joka tapauksessa huojentavaa lukea tutkimusta, jonka sanoma oli niin yksiselitteisen selkeä: suomalaiset kannattavat miltei täysin yksimielisesti kaikkien ihmisten samanarvoisuuden periaatetta ja edellyttävät, että näitä kohdellaan tasavertaisesti taustasta riippumatta.

Tämä on suuri kulttuurinen pääoma, josta voimme olla ylpeitä. Mielihyväni ja tietty kansallinen ylpeyteni kasvoi entisestään, kun katsoin graafeja, jotka kuvasivat suomalaisten suhtautumista eräisiin kansallisuuksiin, joihin nähden asenteet olivat kielteisimmät.

Kuten olin arvellutkin, suhtautuminen venäläisiin ei suinkaan ollut erityisen kielteistä, päinvastoin kuin eräät aiemmat kyselyt olivat kuulemma osoittaneet. Itse asiassa venäläisiin suhtautui ”erittäin myönteisesti” seitsemäntoista prosenttia kansasta ja ”melko myönteisesti” kolmekymmentäneljä prosenttia. Kaikkiaan siis erittäin tai melko myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet. Erittäin kielteisesti sen sijaan suhtautui kolme prosenttia ja melko kielteisesti yksitoista prosenttia. Kolmekymmentäkaksi prosenttia ei tuntenut tarvetta suhtautua enempää myönteisesti kuin kielteisestikään, mitä voinee pitää modernissa yhteiskunnassa normaalina asenteena.

Tulos osoitti siis yksiselitteisesti, että enemmistön suhtautuminen venäläisiin on myönteistä ja että kielteisesti suhtautuvat muodostavat pienen vähemmistön. Sangen samanlainen oli tilanne muidenkin suurinta kielteisyyttä nauttivien ryhmien kohdalla. Sieluni silmillä näin jo, miten suomalaisten rasismista ja muukalaisvihasta puhuneet joutuivat julkisesti tunnustamaan haukkuneensa väärää puuta ja ehkä jopa pyytämään anteeksi niitä epäluuloja, joita oli surutta heitelty erilaisten poliittisesti epäkorrektien tahojen niskaan.

Olin todella hämmästynyt huomatessani, että toimittajan tulkinta gallupista oli täysin päinvastainen. Hänen tulkinnassaan ei perustavaa laatua olevilla arvoväittämillä ollut mitään sijaa. Sen sijaan keskityttiin niihin mielikuviin, jotka ihmisillä oli omasta tai muiden ”rasistisuudesta”.

Kysyttäessä ilmoitti peräti kaksi prosenttia tunnistavansa itsessään paljon rasistisia piirteitä ja kaksitoista prosenttia ”melko paljon”. Viisikymmentäseitsemän prosenttia ei nähnyt niitä ”juurikaan” ja kaksikymmentäseitsemän prosenttia ei ”käytännössä lainkaan”.

Kysymyksen sanamuoto näyttää siis joka tapauksessa kaikkein antirasistisimmankin vaihtoehdon kohdalla varanneen tilaa jonkinlaisille, kenties alitajuisille salarasismin oireille.

 

Joka tapauksessa siis jotkut vastaajat myönsivät asenteidensa olevan hiukan erilaisia kuin heidän lähes yksimielisesti kannattamansa yhdenvertaisuuden periaatteet olisivat edellyttäneet. Kukapa meistä olisi täydellinen, jos rehellisenä pysyy.

 Muissa ihmisissä (”maassamme”) sen sijaan arveltiin rasismia olevan paljon (6%) tai melko paljon (60%). Kuten tutkija Magdalena Jaakkola totesi, tämä voidaan kenties tulkita siten, että ollaan pahoillaan yleiseksi oletetusta ilmiöstä, jota pidetään surullisena. Tuo oletushan siis mitä ilmeisimmin on virheellinen.

Joka tapauksessa alkeellisinkin logiikka kieltää tekemästä päätelmiä suomalaisten rasistisuudesta sen perusteella, miten yleiseksi ilmiö kuvitellaan ja sivuuttaen samalla kokonaan varsinaiset arvostuksia koskevat vastaukset. Helsingin Sanomien toimittaja oli asiasta toista mieltä, ja teki tästä koko tutkimuksen päätuloksen.

Miksi näin tehtiin, käy selville toisesta pääotsikosta. Pahe keskittyy perussuomalaisiin, joista 58 prosenttia pitää islamia uhkana. Tuota puoluetta äänestäneistä myös 36% ajattelee, että ”on tunnustettava se tosiasia, että jotkut kansat ovat älykkäämpiä kuin muut”.

Lienee pakko tehdä se johtopäätös, että tällaiset vastaukset heijastavat lehden ja toimittajan mielestä nimenomaan rasismia. Tämä on kuitenkin asiaton johtopäätös, non sequitur, sanoisi latinisti.

 Kansojen väliset älykkyyserot on todettu tutkimuksissa yksiselitteisesti. Vain se, missä määrin tulokset selittyvät geneettisesti ja missä määrin muista tekijöistä, on epäselvää.

Rasismin kanssa käsitykset varmaan korreloivat, mutta tulosten torjuminen suoralta kädeltä mahdottomina on ennen muuta osoitus informaation torjunnasta. Se taas on eräs tyhmyyden ilmenemismuoto, mitä toki saattavat siivittää hyvät tarkoitukset.

Myöskään käsitykset islamista uhkana eivät liity rasismiin, vaan ihmisten odotuksiin, jotka taas perustuvat viime kädessä kokemukseen, useimmiten tuskin henkilökohtaiseen, mutta se ei ole tässä olennaista.

Kun tämä tutkimus, jonka tulokset noteerattiin uskomattoman tarkoitushakuisesti, sai palvella argumenttina suomalaisten rasistisuudesta, on pakko kysyä, millaiset tulokset olisivat toimittajan ja tulkitsijoiden mielestä ansainneet arvosanan ”hyvä” tai ”erinomainen”. Miten yksimielisesti vastaajien pitäisi kehua omaa ja kansansa hyveellisyyttä, että vältyttäisiin leimaamasta koko kansaa ”rasistiseksi”?

Eikö pluralistisessa yhteiskunnassa ole väistämättä mielipide-eroavuuksia ja jopa harhaisiakin käsityksiä muiden mielipiteistä? Eikö riitä, jos valtava enemmistö tunnustaa modernin moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset pelisäännöt ja arvot?

Miten voidaan vaatia ihmisiä suhtautumaan myönteisesti sellaisiin liikkeisiin, kuin islam, jonka piirissä saarnataan rasistista vihaa ja terrori-iskujen oikeutusta? Mikäli tästä syntyy huono maine, ei asiaa kannata ihmetellä. Maine täytyy aina ansaita. Vapaassa yhteiskunnassa sitä ei voida ylhäältä käsin määrätä.

 

Tässä siis teksti 12 vuoden takaa. Tarvinneeko tuota kommentoida?

 

 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Se suuri rasismigallup


Se suuri rasismigallup

Modernin länsimaisen yhteiskunnan peruspilareihin kuuluu käsitys siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. On korostettava, ettei tämä ajatus suinkaan ole kaikkialla maailmassa hyväksytty saati ylivoimaisen enemmistön kannattama. Helsingin Sanomien marraskuussa julkistaman gallupin mukaan suomalaisista kuitenkin oli tätä mieltä lähes jokainen. Vain kaksi prosenttia oli asiasta täysin eri mieltä ja toiset kaksi prosenttia osittain eri mieltä. Valtava enemmistö oli myös sitä mieltä, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasavertaisesti riippumatta heidän taustastaan. Kokonaan eri mieltä asiasta oli kaksi prosenttia ja osittain eri mieltä seitsemän prosenttia. Tutkimus ei näytä selvittäneen, missä määrin nuo erimieliset kannattivat niin sanottua positiivista syrjintää ja missä määrin jotakin muuta epätasa-arvoisuutta. Joka tapauksessa heidän lukumääränsä oli niin pieni, että sen edelleen pienentäminen lienee äärimmäisen vaikea poliittisen vapauden vallitessa. Sadan prosentin yksimielisyydet eivät ole koskaan olleet mahdollisia muualla kuin totalitaarisissa maissa ja sielläkin saattaa numeroiden takana piillä toisenlainen totuus.
Isänpäivän aattona oli joka tapauksessa huojentavaa lukea tutkimusta, jonka sanoma oli niin yksiselitteisen selkeä: suomalaiset kannattavat miltei täysin yksimielisesti kaikkien ihmisten samanarvoisuuden periaatetta ja edellyttävät, että näitä kohdellaan tasavertaisesti taustasta riippumatta. Tämä on suuri kulttuurinen pääoma, josta voimme olla ylpeitä. Mielihyväni ja tietty kansallinen ylpeyteni kasvoi entisestään, kun katsoin graafeja, jotka kuvasivat suomalaisten suhtautumista eräisiin kansallisuuksiin, joihin nähden asenteet olivat kielteisimmät. Kuten olin arvellutkin, suhtautuminen venäläisiin ei suinkaan ollut erityisen kielteistä, päinvastoin kuin eräät aiemmat kyselyt olivat kuulemma osoittaneet. Itse asiassa venäläisiin suhtautui ”erittäin myönteisesti” seitsemäntoista prosenttia kansasta ja ”melko myönteisesti” kolmekymmentäneljä prosenttia. Kaikkiaan siis erittäin tai melko myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet. Erittäin kielteisesti sen sijaan suhtautui kolme prosenttia ja melko kielteisesti yksitoista prosenttia. Kolmekymmentäkaksi prosenttia ei tuntenut tarvetta suhtautua enempää myönteisesti kuin kielteisestikään, mitä voinee pitää modernissa yhteiskunnassa normaalina asenteena. Tulos osoitti siis yksiselitteisesti, että enemmistön suhtautuminen venäläisiin on myönteistä ja että kielteisesti suhtautuvat muodostavat pienen vähemmistön. Sangen samanlainen oli tilanne muidenkin suurinta kielteisyyttä nauttivien ryhmien kohdalla. Sieluni silmillä näin jo, miten suomalaisten rasismista ja muukalaisvihasta puhuneet joutuivat julkisesti tunnustamaan haukkuneensa väärää puuta ja ehkä jopa pyytämään anteeksi niitä epäluuloja, joita oli surutta heitelty erilaisten poliittisesti epäkorrektien tahojen niskaan.
Olin todella hämmästynyt huomatessani, että toimittajan tulkinta gallupista oli täysin päinvastainen. Hänen tulkinnassaan ei perustavaa laatua olevilla arvoväittämillä ollut mitään sijaa. Sen sijaan keskityttiin niihin mielikuviin, jotka ihmisillä oli omasta tai muiden ”rasistisuudesta”. Kysyttäessä ilmoitti peräti kaksi prosenttia tunnistavansa itsessään paljon rasistisia piirteitä ja kaksitoista prosenttia ”melko paljon”. Viisikymmentäseitsemän prosenttia ei nähnyt niitä ”juurikaan” ja kaksikymmentäseitsemän prosenttia ei ”käytännössä lainkaan”. Kysymyksen sanamuoto näyttää siis joka tapauksessa kaikkein antirasistisimmankin vaihtoehdon kohdalla varanneen tilaa jonkinlaisille, kenties alitajuisille salarasismin oireille. Joka tapauksessa siis jotkut vastaajat myönsivät asenteidensa olevan hiukan erilaisia kuin heidän lähes yksimielisesti kannattamansa yhdenvertaisuuden periaatteet olisivat edellyttäneet. Kukapa meistä olisi täydellinen, jos rehellisenä pysyy. Muissa ihmisissä (”maassamme”) sen sijaan arveltiin rasismia olevan paljon (6%) tai melko paljon (60%). Kuten tutkija Magdalena Jaakkola totesi, tämä voidaan kenties tulkita siten, että ollaan pahoillaan yleiseksi oletetusta ilmiöstä, jota pidetään surullisena. Tuo oletushan siis mitä ilmeisimmin on virheellinen.
Joka tapauksessa alkeellisinkin logiikka kieltää tekemästä päätelmiä suomalaisten rasistisuudesta sen perusteella, miten yleiseksi ilmiö kuvitellaan ja sivuuttaen samalla kokonaan varsinaiiset arvostuksia koskevat vastaukset. Helsingin Sanomien toimittaja oli asiasta toista mieltä, ja teki tästä koko tutkimuksen päätuloksen.
Miksi näin tehtiin, käy selville toisesta pääotsikosta. Pahe keskittyy perussuomalaisiin, joista 58 prosenttia pitää islamia uhkana. Tuota puoluetta äänestäneistä myös 36% ajattelee, että ”on tunnustettava se tosiasia, että jotkut kansat ovat älykkäämpiä kuin muut”. Lienee pakko tehdä se johtopäätös, että tällaiset vastaukset heijastavat lehden ja toimittajan mielestä nimenomaan rasismia. Tämä on kuitenkin asiaton johtopäätös, non sequitur, sanoisi latinisti. Kansojen väliset älykkyyserot on todettu tutkimuksissa yksiselitteisesti. Vain se, missä määrin tulokset selittyvät geneettisesti ja missä määrin muista tekijöistä, on epäselvää. Rasismin kanssa käsitykset varmaan korreloivat, mutta tulosten torjuminen suoralta kädeltä mahdottomina on ennen muuta osoitus informaation torjunnasta. Se taas on eräs tyhmyyden ilmenemismuoto, mitä toki saattavat siivittää hyvät tarkoitukset. Myöskään käsitykset islamista uhkana eivät liity rasismiin, vaan ihmisten odotuksiin, jotka taas perustuvat viime kädessä kokemukseen, useimmiten tuskin henkilökohtaiseen, mutta se ei ole tässä olennaista.
Kun tämä tutkimus, jonka tulokset noteerattiin uskomattoman tarkoitushakuisesti, sai palvella argumenttina suomalaisten rasistisuudesta, on pakko kysyä, millaiset tulokset olisivat toimittajan ja tulkitsijoiden mielestä ansainneet arvosanan ”hyvä” tai ”erinomainen”. Miten yksimielisesti vastaajien pitäisi kehua omaa ja kansansa hyveellisyyttä, että vältyttäisiin leimaamasta koko kansaa ”rasistiseksi”? Eikö pluralistisessa yhteiskunnassa ole väistämättä mielipide-eroavuuksia ja jopa harhaisiakin käsityksiä muiden mielipiteistä? Eikö riitä, jos valtava enemmistö tunnustaa modernin moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset pelisäännöt ja arvot? Miten voidaan vaatia ihmisiä suhtautumaan myönteisesti sellaisiin liikkeisiin, kuin islam, jonka piirissä saarnataan rasistista vihaa ja terrori-iskujen oikeutusta? Mikäli tästä syntyy huono maine, ei asiaa kannata ihmetellä. Maine täytyy aina ansaita. Vapaassa yhteiskunnassa sitä ei voida ylhäältä käsin määrätä.



sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Toimitetaan hesaria!


Toimitetaan hesaria!

Suomen Pravdaksikin nimitetty hesari on omalla tavallaan huvittava lehti. Lukijan ei tosiaankaan tarvitse ponnistella huomatakseen mitä agendaa toimittaja ajaa. Vuoden 2011 tökeröt kohu-uutiset huomasi heti tietoisen sensaatiotehtailun hedelmiksi. Kun suuri rasismigallup antoi suomalaisten asenteista melko mairittelevan kuvan, nostettiin rima järjettömän korkealle ja valitettiin suureen ääneen, miten ”rasismi teki Suoneen pesän”.
Hesarin levikki on tasaisessa pudotuksessa ja lienee kohtuullista arvioida, että uudella toimituksellisella linjauksella on asian kanssa jotakin tekemistä. Sanomalehtien vaikeuksia ei toki voi ilman tutkimusta johtaa suoraan toimituspolitikkaan, mutta herättää kyllä huomiota, ettei lehden tila ole koskaan ollut samaan aikaan sekä taloudellisesti että toimituksellisesti yhtä surkea. Ehkä lukijat eivät pidä siitä, että heitä aliarvioidaan?
Joskus menneisyydessä Suomen valtalehden otti aina käteensä kiinnostuneena. Monet toimittajat Jaakko Okkerista Simopekka Nortamoon olivat todellisia ammattilaisia ja samalla korkean tason älykköjä, jotka kirjoittivat mitä halusivat, edes Kekkosta ei kumarreltu kohtuuttomasti. Silloin joskus oli myös vaikeaa löytää lehden agendaa, vaikka ajan ”älymystön” huomatuimmat edustajat vaativat yksimielisesti, että jokaisen omalla paikallaan oli työskenneltävä tinkimättömästi ”edistyksen” hyväksi. Nykymuotoisen ”agendan” puuttuminen tietenkin johtui siitä, että kyseessä oli laatulehti, jossa oli ainakin mahdollista puntaroida jokaista asiaa eri näkökulmista. Kirjoittajan ei tarvinnut suorittaa Test Actia osallisuudestaan siihen naiiviin uskoon, että ”edistys” oli asia, joka velvoitti sitoutumaan. Toki lehdestä saattoi aina löytää uskomattoman naiiveja vuodatuksia, etenkin kulttuuripalstoilta, mutta myös toisenlaista tekstiä oli.
Nyt asiat tuntuvat muuttuneen. Lehti ajaa yksisilmäisen ylpeästi Suomea NATO:on, se kannattaa kritiikittömästi kaikkea, mikä mahtuu multikulturalismin ja ”suvaitsevaisuuden” otsikoiden alle. Feminismi on asia, joka on kaiken kritiikin yläpuolella. Kun nyttemmin jopa ulkopuolisten kirjoittamat sunnuntainumeroiden suuret artikkelit ovat hävinneet, ei hesarin lukija enää odota minkäänlaisia älyllisiä seikkailuja. Kaikki on paitsi ennalta arvattavaa ja simppelin alleviivaavaa, myös usein masentavan typerää. Argumentaatio on kokonaan korvattu asenteella.
Pienenä esimerkkinä voi tarkastella Antti Blåfieldin kolumnia 11.3.2012 ”Me haluamme olla ylpeästi yksin”. Otsikon innoittajana oli gallup-tulos, jonka mukaan 75 prosenttia suomalaisista vastustaa Guggenheim-museon rakentamista. Jos Helsingin pitäisi huolehtia kustannuksista, vastustajia olisi helsinkiläisistä 92 prosenttia. Vielä vuosi sitten lähes puolet helsinkiläisistä kannatti museota. Mitä oikein on tapahtunut?
Sen sijaan, että pohdiskelisi, mitä uutta tästä asiasta on vuoden mittaan tullut esille, toimittaja kasaa selityksiksi suomalaisten oletetut ja muuten mahdolliset kielteiset ominaisuudet. Guggenheim-säätiön perustajan juutalaisuuskin tulee mainituksi: olemmeko me helsinkiläiset antisemiittejä? Missä kuussa tämäkin ikävä ilmiö lienee vallannut kaupungin, kun siitä ei vuosi sitten näytä olleen merkkiäkään?
Toimittajan mielestä ainakin on hirvittävän väärin, että me ”käännämme selkämme suuren kansainvälisen taidemuseon tarjoamalle yhteistyölle”. Onko rajojen madaltuminen saanut meidät säikähtämään? Olemmeko nurkkakuntaisia, yksisilmäisiä? Vaadimmeko vanhaa maailmaa takaisin? Tosiasiahan on, että olemme saaneet muulta maailmalta paljon, niin peräti paljon hyvää!
Voi hyvä toimittaja! Kyllä lukija tietää, että suomalaiset ovat juuri tuollaisia. ainakin hesarin toimittajien mielestä. Lehden agendahana on pelastaa heidät ja avata ovet ja ikkunat maailmaan. Jutun anti oli sikäli täysin odotettavaa ja ennustettavaa.
Mutta mikä olikaan jutun älyllinen taso? Mitä muuta kuin kirjoittajan asennetta siitä oli löydettävissä? Vastaus kuuluu, ei yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi pohtinut, mitä uutta Guggenheim-suunnitelmasta oli vuoden mittaan tullut esille ja mikä siis voisi selittää kannatuksen vähenemisen, hän tyytyykin esittämään sen syyksi suomalaisten takapajuiset asenteet, jotka vuoden mittaan olivat siis takapajuistuneet aivan huimin hyppäyksin.
Mikäli toimittaja on sitä mieltä, että niinkin kivaa suunnitelmaa kuin Guggenheim-museota olisi suomalaisten veronmaksajien ehdottomasti tuettava huolimatta projektin pöyristyttävistä ehdoista ja kustannuksista ja sen huonosta ennusteesta, niin hän on toki vapaa niin tekemään. Mikäli hän sen sijaan haluaa tietää, miksi muut ovat eri mieltä, niin hänen olisi parasta suhtautua vakavasti siihenkin mahdollisuuteen, että syynä ei ole vain suuren enemmistön –hänen lukijakuntansa-  lohduton typeryys. Ennen muuta hänen olisi kyettävä tunnustamaan, että vuoden kuluessa tapahtunut suuri mielipiteen muutos saattaa olla aivan rationaalinen reaktio siihen uuteen informaatioon, jota asiasta on saatu.

perjantai 11. elokuuta 2023

Vanhan vainoojan kehityskaudet

 

Aikakaudet eivät ole veljeksiä

 

Tuli joskus kirjoitettua kirjakin ryssävihasta. Mielestäni se ei ole lainkaan vanhentunut ja siitä otettiinkin hiljattain uusintapainos.

Kun käsitellään kansallisen tason ilmiöitä ja etenkin sellaisia, jotka liittyvät sotiin tai imperialistisiin alistuspyrkimyksiin, nousevat luonnollisesti pintaan aivan primitiivisetkin asenteet, joille yhteisö vielä tiettyinä aikoina saattaa antaa siunauksensa.

 Patriotismi on lurjuksen viimeinen linnake, sanoi jo Samuel Johnson, mutta onhan se ja voihan voihan se toki olla paljon muutakin, kuten todistaa jo itse Johnson, joka oli englantilaisen patriotismin monumentti ja harvinainen terveen järjen puolustaja ajassaan ja historiassa yleensä.

Huomautan heti, ettei tässä ole tarkoitus käydä setvimään sanojen merkitystä eikä edes niiden variointia ja muuttumista ajassa. Riippumatta käytetyistä käsitteistä, löytyy ihmisistä ja populaatioista myös keskinäistä hyljeksintää, pelkoa ja inhoa siinä kuin niiden vastakohtiakin vaihtelevia määriä. Muutokset voivat olla nopeitakin.

Tässäkin suhteessa elämme kiinnostavia aikoja. Vuonna 2011 teetti hesari suuren rasismigallupin, jonka piiriin kuului myös suhtautuminen venäläisiin. Yleisesti ottaen se oli aika neutraalia, vaikka lehti oli tuloksista kovin huolissaan (ks. Vihavainen: Haun rasismigallup tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ajankohtaista tutkimusta asiasta ei nyt ole käsissäni, mutta arvaan, että tilanne on muuttunut melkoisesti.

Näin tapahtui myös menneisyydessä. Kuvitelmat ikuisesta antagonismista alituisesti hävittävän ja hyökkäävän itäisen naapurin kanssa ovat liioiteltuja. Kun tarkemmin katsoo, voi yllättäen huomata, että hyvien suhteiden kausia on ollut kaukanakin menneisyydessä, vieläpä aikoina, jolloin uskonnollinen raja on ollut ensisijaisen tärkeä.

Toki on luonnollista, että naapurimaiden kanssa saattaa syntyä voittopuolisesti sotainen ja katkera suhde. Muuan malliesimerkki tästä ovat tanskalaiset ja ruotsalaiset, nuo sympaattiset veljeskansat, jotka puhuvat lähes samaa kieltä ja kuuluvat samaan uskontokuntaan.

Mutta tässä nyt tekee mieli taas nostaa esille se ikuinen venäläinen, jonka ikuisesta vaarallisuudesta muodikkaat tietäjät kertovat päivittäin. Eiväthän ne edes kykene rationaaliseen ajatteluun, kun se aikoinaan, vuosisatoja sitten jäi oppimatta.

Perustutkimus aiheesta ei tietenkään osoita kaikkea tähän saakka oppimaamme vääräksi, mutta ainakin se tekee kuvasta monivivahteisemman:

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

Tämä nyt käsillä olevakirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta. Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.

Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan. Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin    .

Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!