Aikakaudet eivät ole veljeksiä
Tuli joskus kirjoitettua kirjakin
ryssävihasta. Mielestäni se ei ole lainkaan vanhentunut ja siitä otettiinkin
hiljattain uusintapainos.
Kun käsitellään kansallisen tason ilmiöitä
ja etenkin sellaisia, jotka liittyvät sotiin tai imperialistisiin alistuspyrkimyksiin,
nousevat luonnollisesti pintaan aivan primitiivisetkin asenteet, joille yhteisö
vielä tiettyinä aikoina saattaa antaa siunauksensa.
Patriotismi on lurjuksen viimeinen linnake, sanoi
jo Samuel Johnson, mutta onhan se ja voihan voihan se toki olla paljon
muutakin, kuten todistaa jo itse Johnson, joka oli englantilaisen patriotismin
monumentti ja harvinainen terveen järjen puolustaja ajassaan ja historiassa
yleensä.
Huomautan heti, ettei tässä ole tarkoitus
käydä setvimään sanojen merkitystä eikä edes niiden variointia ja muuttumista
ajassa. Riippumatta käytetyistä käsitteistä, löytyy ihmisistä ja populaatioista
myös keskinäistä hyljeksintää, pelkoa ja inhoa siinä kuin niiden vastakohtiakin
vaihtelevia määriä. Muutokset voivat olla nopeitakin.
Tässäkin suhteessa elämme kiinnostavia
aikoja. Vuonna 2011 teetti hesari suuren rasismigallupin, jonka piiriin kuului
myös suhtautuminen venäläisiin. Yleisesti ottaen se oli aika neutraalia, vaikka
lehti oli tuloksista kovin huolissaan (ks. Vihavainen:
Haun rasismigallup tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ajankohtaista
tutkimusta asiasta ei nyt ole käsissäni, mutta arvaan, että tilanne on
muuttunut melkoisesti.
Näin tapahtui myös menneisyydessä.
Kuvitelmat ikuisesta antagonismista alituisesti hävittävän ja hyökkäävän
itäisen naapurin kanssa ovat liioiteltuja. Kun tarkemmin katsoo, voi yllättäen
huomata, että hyvien suhteiden kausia on ollut kaukanakin menneisyydessä,
vieläpä aikoina, jolloin uskonnollinen raja on ollut ensisijaisen tärkeä.
Toki on luonnollista, että naapurimaiden
kanssa saattaa syntyä voittopuolisesti sotainen ja katkera suhde. Muuan
malliesimerkki tästä ovat tanskalaiset ja ruotsalaiset, nuo sympaattiset veljeskansat,
jotka puhuvat lähes samaa kieltä ja kuuluvat samaan uskontokuntaan.
Mutta tässä nyt tekee mieli taas
nostaa esille se ikuinen venäläinen, jonka ikuisesta vaarallisuudesta
muodikkaat tietäjät kertovat päivittäin. Eiväthän ne edes kykene rationaaliseen
ajatteluun, kun se aikoinaan, vuosisatoja sitten jäi oppimatta.
Perustutkimus aiheesta ei
tietenkään osoita kaikkea tähän saakka oppimaamme vääräksi, mutta ainakin se
tekee kuvasta monivivahteisemman:
tiistai 7. maaliskuuta 2023
Kohtaaminen muskoviitin kanssa
Perusteos
tärkeästä aiheesta
Kari
Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS
2022, 432 s.
Kari
Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut
ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen
lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita,
jotka liittyvät tähän aihepiiriin.
Tämä nyt
käsillä olevakirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa
yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin
sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta. Pelkkää
vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että
suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa
kaukaisessa menneisyydessä.
Kirjoittajaa
kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään
historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään
auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?
Tämäkin kirja,
johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta
parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet,
vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen
elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari
Suurta edeltävänä aikana.
Kysytäänpä nyt
vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia,
karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?
Tunnetusti
näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä
piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.
Vastaus on,
että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista
pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.
Toisaalta
venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi
kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana,
jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan
kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi?
Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden
sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin
yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.
Entinen
kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on
kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset
(timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Medinski
tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina
aineistoa löytyy.
Vastaus edellä
esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei,
mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen.
Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.
Tarkiainen
lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin
Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin
aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli
asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.
Ruotsin
valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen
kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan.
Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin
vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat
huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan
sotavankeja.
Vastaavia
instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä
residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.
Myös
ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen.
Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita
Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin
aarrekammiossa.
Kysymys
venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki
ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne.
Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin
suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä
ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.
On aika hurjaa
havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä
eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse
tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki
kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.
On
kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä
Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei
ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin
Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and
barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.
Barbaarisuudesta
tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan.
Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys
automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi
oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää.
Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii
tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses
Abendland.
Kyseessä ei
toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten
asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan
monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan
keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan
myös lännessä.
Läntisyyden
kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten
patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään
yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija
olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja.
Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin
puoliksi.
Teos on täynnä
kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista
Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi
oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma
meillä asian kiistääkin.
Kirjoittaja arvioi,
että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta,
kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja
Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin
rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.
Kahdeksan
vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli
hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka
ei kohdistu meihin .
Mitäpä
sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian
olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin
itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta.
Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun
perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja
leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen
keskustelun tasolla.
Kansoilla on
vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin
englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut
myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden
tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.
Tarkiaisen
kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä
useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta
tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin
Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista
karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on
mukana minimaalisesti.
Kun
ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on
kirjoitettu systemaattisesti väärin.
Mutta tämä nyt
on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan
luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella
sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta
1700-luvun alkuun.
Kysymys
1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä,
ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta
vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!
Ei mitään uutta auringon alla.
VastaaPoista"Kuvitelmat ikuisesta antagonismista alituisesti hävittävän ja hyökkäävän itäisen naapurin kanssa ovat liioiteltuja. Kun tarkemmin katsoo, voi yllättäen huomata, että hyvien suhteiden kausia on ollut kaukanakin menneisyydessä, "
VastaaPoistaOlisiko se yksinkertaisesti niin, että Suomen ja Venäjän, se on suomalaisten ja venäläisten suhde on vaihdellut aikakausittain, yleensä kulloistenkin poliittisten suhdanteiden, joihin suomalaiset eivät ennen itsenäistymistä voineet vaikuttaa, mukaan: välillä on käyty sotaa, johon on liittynyt vihollisen demonisoiminen, ja välillä on oltu ystävällisissä suhteissa (esim 1809-1881 ja 1945-2022).
Hämmästyttävää miten täyspäisinä aiemmin pitämäni ihmiset ovat hurahtaneet aivan tolkuttomaan ryssävihaan. Osa taas on suorastaan suggestoinut itsensä Eljas Simojoen tavoin. Toki useimmat heistä eivät viitsi julistaa: "this is better than sex".
VastaaPoista