Rasismikäsityksiä  ennen Orpon hallitusta

 

Tätä nykyistä rasismihysteriaa seuratessa tuli niin sanottu déjà-vu elämys: tämän olen nähnyt ennenkin.

Blogiarkistoa penkoessahan se sieltä äkkiä putkahti esille. Laatulehdistömme kunnianhimona on jo hyvän aikaa ollut vääntää tutkimustuloksia mieleisekseen ja tarvittaessa tehdä ihan omia tutkimuksia saadakseen omalle agendalleen tukea.

Näin se tehtiin kaksitoista vuotta sitten:

 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Se suuri rasismigallup

 

Se suuri rasismigallup

 

Modernin länsimaisen yhteiskunnan peruspilareihin kuuluu käsitys siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita.

 On korostettava, ettei tämä ajatus suinkaan ole kaikkialla maailmassa hyväksytty saati ylivoimaisen enemmistön kannattama. Helsingin Sanomien marraskuussa julkistaman gallupin mukaan suomalaisista kuitenkin oli tätä mieltä lähes jokainen. Vain kaksi prosenttia oli asiasta täysin eri mieltä ja toiset kaksi prosenttia osittain eri mieltä.

Valtava enemmistö oli myös sitä mieltä, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasavertaisesti riippumatta heidän taustastaan. Kokonaan eri mieltä asiasta oli kaksi prosenttia ja osittain eri mieltä seitsemän prosenttia.

Tutkimus ei näytä selvittäneen, missä määrin nuo erimieliset kannattivat niin sanottua positiivista syrjintää ja missä määrin jotakin muuta epätasa-arvoisuutta. Joka tapauksessa heidän lukumääränsä oli niin pieni, että sen edelleen pienentäminen lienee äärimmäisen vaikea poliittisen vapauden vallitessa. Sadan prosentin yksimielisyydet eivät ole koskaan olleet mahdollisia muualla kuin totalitaarisissa maissa ja sielläkin saattaa numeroiden takana piillä toisenlainen totuus.

Isänpäivän aattona oli joka tapauksessa huojentavaa lukea tutkimusta, jonka sanoma oli niin yksiselitteisen selkeä: suomalaiset kannattavat miltei täysin yksimielisesti kaikkien ihmisten samanarvoisuuden periaatetta ja edellyttävät, että näitä kohdellaan tasavertaisesti taustasta riippumatta.

Tämä on suuri kulttuurinen pääoma, josta voimme olla ylpeitä. Mielihyväni ja tietty kansallinen ylpeyteni kasvoi entisestään, kun katsoin graafeja, jotka kuvasivat suomalaisten suhtautumista eräisiin kansallisuuksiin, joihin nähden asenteet olivat kielteisimmät.

Kuten olin arvellutkin, suhtautuminen venäläisiin ei suinkaan ollut erityisen kielteistä, päinvastoin kuin eräät aiemmat kyselyt olivat kuulemma osoittaneet. Itse asiassa venäläisiin suhtautui ”erittäin myönteisesti” seitsemäntoista prosenttia kansasta ja ”melko myönteisesti” kolmekymmentäneljä prosenttia. Kaikkiaan siis erittäin tai melko myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet. Erittäin kielteisesti sen sijaan suhtautui kolme prosenttia ja melko kielteisesti yksitoista prosenttia. Kolmekymmentäkaksi prosenttia ei tuntenut tarvetta suhtautua enempää myönteisesti kuin kielteisestikään, mitä voinee pitää modernissa yhteiskunnassa normaalina asenteena.

Tulos osoitti siis yksiselitteisesti, että enemmistön suhtautuminen venäläisiin on myönteistä ja että kielteisesti suhtautuvat muodostavat pienen vähemmistön. Sangen samanlainen oli tilanne muidenkin suurinta kielteisyyttä nauttivien ryhmien kohdalla. Sieluni silmillä näin jo, miten suomalaisten rasismista ja muukalaisvihasta puhuneet joutuivat julkisesti tunnustamaan haukkuneensa väärää puuta ja ehkä jopa pyytämään anteeksi niitä epäluuloja, joita oli surutta heitelty erilaisten poliittisesti epäkorrektien tahojen niskaan.

Olin todella hämmästynyt huomatessani, että toimittajan tulkinta gallupista oli täysin päinvastainen. Hänen tulkinnassaan ei perustavaa laatua olevilla arvoväittämillä ollut mitään sijaa. Sen sijaan keskityttiin niihin mielikuviin, jotka ihmisillä oli omasta tai muiden ”rasistisuudesta”.

Kysyttäessä ilmoitti peräti kaksi prosenttia tunnistavansa itsessään paljon rasistisia piirteitä ja kaksitoista prosenttia ”melko paljon”. Viisikymmentäseitsemän prosenttia ei nähnyt niitä ”juurikaan” ja kaksikymmentäseitsemän prosenttia ei ”käytännössä lainkaan”.

Kysymyksen sanamuoto näyttää siis joka tapauksessa kaikkein antirasistisimmankin vaihtoehdon kohdalla varanneen tilaa jonkinlaisille, kenties alitajuisille salarasismin oireille.

 

Joka tapauksessa siis jotkut vastaajat myönsivät asenteidensa olevan hiukan erilaisia kuin heidän lähes yksimielisesti kannattamansa yhdenvertaisuuden periaatteet olisivat edellyttäneet. Kukapa meistä olisi täydellinen, jos rehellisenä pysyy.

 Muissa ihmisissä (”maassamme”) sen sijaan arveltiin rasismia olevan paljon (6%) tai melko paljon (60%). Kuten tutkija Magdalena Jaakkola totesi, tämä voidaan kenties tulkita siten, että ollaan pahoillaan yleiseksi oletetusta ilmiöstä, jota pidetään surullisena. Tuo oletushan siis mitä ilmeisimmin on virheellinen.

Joka tapauksessa alkeellisinkin logiikka kieltää tekemästä päätelmiä suomalaisten rasistisuudesta sen perusteella, miten yleiseksi ilmiö kuvitellaan ja sivuuttaen samalla kokonaan varsinaiset arvostuksia koskevat vastaukset. Helsingin Sanomien toimittaja oli asiasta toista mieltä, ja teki tästä koko tutkimuksen päätuloksen.

Miksi näin tehtiin, käy selville toisesta pääotsikosta. Pahe keskittyy perussuomalaisiin, joista 58 prosenttia pitää islamia uhkana. Tuota puoluetta äänestäneistä myös 36% ajattelee, että ”on tunnustettava se tosiasia, että jotkut kansat ovat älykkäämpiä kuin muut”.

Lienee pakko tehdä se johtopäätös, että tällaiset vastaukset heijastavat lehden ja toimittajan mielestä nimenomaan rasismia. Tämä on kuitenkin asiaton johtopäätös, non sequitur, sanoisi latinisti.

 Kansojen väliset älykkyyserot on todettu tutkimuksissa yksiselitteisesti. Vain se, missä määrin tulokset selittyvät geneettisesti ja missä määrin muista tekijöistä, on epäselvää.

Rasismin kanssa käsitykset varmaan korreloivat, mutta tulosten torjuminen suoralta kädeltä mahdottomina on ennen muuta osoitus informaation torjunnasta. Se taas on eräs tyhmyyden ilmenemismuoto, mitä toki saattavat siivittää hyvät tarkoitukset.

Myöskään käsitykset islamista uhkana eivät liity rasismiin, vaan ihmisten odotuksiin, jotka taas perustuvat viime kädessä kokemukseen, useimmiten tuskin henkilökohtaiseen, mutta se ei ole tässä olennaista.

Kun tämä tutkimus, jonka tulokset noteerattiin uskomattoman tarkoitushakuisesti, sai palvella argumenttina suomalaisten rasistisuudesta, on pakko kysyä, millaiset tulokset olisivat toimittajan ja tulkitsijoiden mielestä ansainneet arvosanan ”hyvä” tai ”erinomainen”. Miten yksimielisesti vastaajien pitäisi kehua omaa ja kansansa hyveellisyyttä, että vältyttäisiin leimaamasta koko kansaa ”rasistiseksi”?

Eikö pluralistisessa yhteiskunnassa ole väistämättä mielipide-eroavuuksia ja jopa harhaisiakin käsityksiä muiden mielipiteistä? Eikö riitä, jos valtava enemmistö tunnustaa modernin moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset pelisäännöt ja arvot?

Miten voidaan vaatia ihmisiä suhtautumaan myönteisesti sellaisiin liikkeisiin, kuin islam, jonka piirissä saarnataan rasistista vihaa ja terrori-iskujen oikeutusta? Mikäli tästä syntyy huono maine, ei asiaa kannata ihmetellä. Maine täytyy aina ansaita. Vapaassa yhteiskunnassa sitä ei voida ylhäältä käsin määrätä.

 

Tässä siis teksti 12 vuoden takaa. Tarvinneeko tuota kommentoida?