Runoilijan rakkaudet

Runoilijan rakkaudet

Panu Rajala, Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017,  596 s.

Panu Rajalan kirjoja lukee aina huvikseen ja hyödykseen. Usein niistä aukeaa ennen tuntemattomia tai ainakin huonosti tunnettuja perspektiivejä aikakauteensa ja se on hyvän kirjan merkki.

Eino Leinon elämäkerta ei sinänsä ole poikkeus säännöstä, vaikka siitä kyllä tulee sellainen tunne, että jotakin tästä nyt on jäänyt puuttumaan.

Leino on tietenkin erittäin ahkerasti tutkittu henkilö, joka myös on innoittanut monia kirjailijoita. Hän oli arkkityyppinen taiteilijasielu, jonka kiehtoo myös poroporvaria, joka ei voi häntä ymmärtää.

Tuo tietty käsittämättömyys onkin Leinon suuria viehätyksiä. Osittain asian selittänee humalaisen kohellus. Selvin päinhän Leino saattoi olla aika yksitotinen ja tylsäkin, riippuen kai erinäisistä kemiallisista seikoista.

Jumalten keinussahan hän katsoi olevansa ja Pentti Saarikoski teki sittemmin itsestään saman huomion. Muuten näitä miehiä ei kannata rinnastaa, verrata kylläkin. Eräästä Leinon parhaasta runoelmasta Saarikoski sanoi, että mikäli se on runoutta, hän ei ole mikään runoilija. Siinäpä asia oli oivallisesti kiteytetty.

Leino oli mitä suurimmassa määrin naisten ihailija ja hurmaaja, joka jo lapsena joutui rakkauden pauloihin. Lisäksi hän oli kaukorakastaja, kuten Rajala usein huomauttaa. Näyttää siltä, että Leinon runollinen kyky virittyi aina parhaiten sellaisen naisen ansiosta, joka ei ollut hänen saatavillaan.

Kyse oli siis kai samanlaisesta ilmiöstä, jota eläinrääkkääjät saavat aikaan pitämällä kanarialintujen sukupuolia eri häkeissä. Jos ne päästettäisiin yhteen, loppuisi laulu siihen.

Platoniseksikin jostain syystä nimitetty henkinen intohimo ei ole maailmassamme ihan normaalia ja luonnollista. Venäjän runouden hopeakaudella jotkut pitivät sitä dekadenssin muotona. Siihen aikaan myös Tolstoi, kuten tiedämme, halusi mieluusti päästä eroon koko seksistä. Tämä oli liikaa hänen monille ihailijoilleen, kuten Kiannolle.

Mutta ilmiönä tuo henkinen intohimo on kiinnostava. Ainakin Leinon varhaisimmalla kaudella näyttäisi asia olleen niin, että hän ihaili suunnattomasti jotakin, jota ei saattanut käsittää. Das Ewig-weibliche nyt vain oli niin lumoavaa, vaikka hän ei siitä mitään oikeastaan tiennytkään.

Se lieneekin varsin normaali asian tila. Miehestä tuntuu, ainakin monesta, luonnottomalta mitata naista samoilla mitoilla kuin itseään. Olisi esimerkiksi pyhäinhäväistys sanoa jotakuta naista typeräksi. Sehän on aivan väärä ja rienaava kategoria.

Kun nainen puhuu, ei mies pelkästään kuuntele häntä, sikäli kuin nyt kuuntelee, vaan katsoo samaan aikaan pään asentoa, suuta ja silmiä. Banaalitkin asiat kuulostavat ilmestyksiltä, jos ne sanoo sellainen olento. Ja nainen tietää sen.

Ajatus naisellisen typeryyden mahdollisuudesta on itse asiassa kai tullut maailmaan vasta feminismin myötä. He ovat vaatineet sitä oikeudekseen ja saaneet ansionsa mukaan.

Muistan, että Nietzsche joskus jossakin runossaan mainitsi parin tytön olevan syviä ajattelematta mitään. En suinkaan väitä, että Leinon naiset olisivat olleet mitättömyyksiä, asiahan ilmeisesti oli päinvastoin.

Aikamoinen sydäntenmurskaaja se oli, tämä Nalle. Sitä ei hänen patsaansakaan perusteella oikein uskoisi, mutta ehkä tämä todistaa vain siitä, että naisten vaatimukset miehiin nähden ovat paljon korkeammalla tasolla kuin miesten arvostukset, joita kyllä myös suotta vähätellään.

Tuohon aikaan tuskin edes tunnettiin universaalia jakoa rinta- ja pyllymiehiin johtuen jo siitäkin, että alastomuuskulttuuria ei vielä ollut. Toki ovelat naiset aina keksivät tapoja avujensa esittelemiseksi.

Joka tapauksessa niiden naisten kavalkadi, jotka jäivät Leinon lumoihin, on häikäisevä. Tuntuu kummalliselta ajatella rakkaussuhdetta sellaisen aristokraattisen ilmestyksen kuin Aino Kallaksen ja puliukkotasolle vaipuvan Leinon välillä.

Ja oliko se Leino oikeasti hyvä runoilija? Tähän voinee vastata, että ainakin hän oli runoilija (mitä sanaa ehkä sitten ei kannata käyttää Saarikoskesta). On kiintoisaa huomata, että itse asiassa kaikkien hänen teostensa vastaanotto näyttää olleen ristiriitainen.

Leino osasi tehdä loistavaa tekstiä ja toisaalta myös kornia siansaksaa. On väitetty, että kustannustoimittajat tekivät tekstille usein ihmeitä. Tähän puoleen kirjoittaja ei ole syventynyt.

Kaikesta päätellen Leino oli synnynnäinen nero. Lahja tuli Jumalalta, kuten Brodski sanoi omastaan. Sitäpä mies sitten tuhlaten käytti ja jälkeä syntyi aivan valtavasti, hyvää ja huonompaa.

Eiköhän Leino ole patsaansa ja liputuspäivänsä ansainnut. Nekin ovat kiinnostava ilmiö. Jostakin syytä tuntuu varsin luonnolliselta, ettei Saarikoskella ole vastaavia eikä niitä varmaan koskaan tulekaan. Turhaan hän Leinon vertaiseksi yritti.

Liberaalin pakinat

 

Eino Leino, Pakinat II. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1960, 277 s. (Teemun teatteri eli valtakunnallisia elämänkuvia II. Suurlakosta 1905 vuoteen 1914; Kanttori Sepeteuksen kirjeitä maailman menosta sekä muut pakinat 1916-1925).

 

Eino Leino ei eläessään pelkästään juopotellut, vaan oli parhaina päivinään samanaikaisesti hyvin tuottelias runoilija, kääntäjä, proosakirjailija ja lehtimies. Itse asiassa herättää hämmästystä, että elämään sen lisäksi mahtui niin paljon myös viinaa ja naisia (vrt.Vihavainen: Haun runoilijan rakkaudet tulokset).

Poliittisena pakinoitsijana Leino esiintyi useilla nimimerkeillä. Helsingin Sanomien Teemu on tunnetuin, mutta hän käytti monia muitakin nimimerkkejä ja forumeita.

Pakinoissa on hyvin vahva liberaalinen eetos, mikä tuolloin tarkoitti erityisesti kirkonvastaisuutta ja tietenkin myös venäläisen sortovallan vastaisuutta. Käytännössä vanhasuomalaiset, myös puolueena, saivat niskaansa pahimmat ryöpyt.

Leino ei kavahtanut käydä terrierin lailla myös yksittäisten henkilöiden kimppuun ja riepotella näitä aivan estottomasti. Maila Talviota hän kunnioitti epiteetillä ”meidän etevin koomikkomme”. Itse asiassa kirjailijatar oli maamme ainoa todellinen koomikko, mutta sitäkin lahjakkaampi: kaikki, mihin hän tarttui, muuttui naurettavaksi…

Muutkin vanhasuomalaiset saivat kyytiä, alkaen jo edesmenneestä Yrjö-Koskisesta ja päätyen parhaillaan toimiviin Danielson-Kalmariin, Aspelin-Haapkyään ja Paavo Virkkuseen, varsinaisista kirkonmiehistä puhumatta.

Leinolle, kuten maamme tuon aikaisille kulttuurivaikuttajille yleensä, oli Ranska se liberaalinen mallimaa, jota ihailtiin. Ranskan sekulaarisuus, laïcité oli tavoite, joka Suomessa tuntui vielä kaukaiselta.

Kirkon ero valtiosta, Siviiliavioliitto, kunnallinen väestökirjanpito, uskonnon kouluopetuksen pakkauttaminen, tätä kaikkea Leino vaati tinkimättä, mutta vastavoimat olivat vielä mahtavia, vaikka sosialidemokraatitkin olivat pitkälti samalla asialla.

Yhtä tärkeä kuin kysymys kirkosta oli myös koulukysymys. Leinon visio koulusta on varsin moderni: uskontoa ei siellä opetettaisi ja historianopetuksessa vallitsisi kulttuurihistoriallinen painotus, äidinkielestä tulisi suurin oppiaine ja siinä opetettaisiin myös Suomen kirjallisuutta. Kielissä ei tankattaisi kielioppia, vaan opetettaisiin käyttämään kieltä ja myös opiskeltaisiin kirjallisuutta siinä yhteydessä.

Ruotsinkieleen Leino suhtautui varsin suvaitsevaisesti ja pilkkasi sitä, että vanhasuomalaiset halusivat nostaa kieliasian ykkösasiaksi. Ruotsalainen puoluehan oli myös perustuslaillisella linjalla ja se olli Leinon mielestä keskeistä.

Vanhasuomalaisten vakuuttelut siitä, että hekin olivat olleet isänmaallisia myöntyvyyslinjallaan, eivät saanet armoa Leinon silmissä.

Poliittiset pakinat suurlakon ja sitä seuranneen yleistä äänioikeutta vaatineen taistelun aikana olivat varsin kirpeitä. Sosialidemokraatteja Leino ei erityisemmin ahdistellut, sillä hellä oli pitkälti samanlaisia vaatimuksia, sekä äänioikeuden että kulttuurin suhteen

Leino puuttui myös kansainväliseen politiikkaan ja kirjoitti parodioita venäläisistä byrokraateista, jotka eivät tienneet, kuka oli Maksin Gorki, josta koko maailma puhui. Suuri Suomen ystävä ja tunnettu radikaali hän oli ja kävi myös Suomessa, jossa hänellä riitti ystäviä.

Finljandskaja gazeta, tuo bobrikovilainen keisarillisen byrokratien ja venäläisen chauvinismin äänenkannattaja, jota Leino kuvauksensa mukaan luki sanakirjan kanssa, innostui kerran myös kirjoittamaan suomalaisesta kirjallisuudesta.

Eihän se paljon ollut, mutta sentään jonkinlainen alentuminen Suomen puoleen. Leino totesi, että venäläistä kirjallisuutta oli viime aikoina suomennettu valtavasti, mutta suomalainen kirjallisuus oli sen sijaan saanut tuskin minkäänlaista jalansijaa Venäjällä. Ehkäpä käännöksiä voitaisiin sponsoroida? (vrt. Vihavainen: Haun henkinen muuri tulokset).

Vuoden 1917 suurista tapahtumista kertovia artikkeleista ei tässä kokoelmassa ole kuin nimeksi ja sama koskeen vuoden 1917 kansalaissotaa. 27.1.1918 kirjoittanut Leino totesi joka tapauksessa profeetallisesti, että se sota on jo alkanut, ”vaikka ei ehkä ole vielä huippuunsa kehittynyt”.

Suomen uusi vapaus hukutettaisiin siis verivirtoihin. Olihan se sieltä vielä kerran nouseva, mutta Leinoa ”suututtaa ja säälittää tämä mielipuolisuus maassa, jonka juuri nyt olisi esitettävä koko maailmalle valtiollinen kypsyyskokeensa.

 

Sellaistahan se oli. Leino puuttui myös erääseen ajan suureen skandaaliin, joka saavutti suurta kansainvälistä kuuluisuutta, nimittäin Beilisin oikeusjuttuun Kiovassa.

Kyseessähän oli tekaistu prosessi, jossa yritettiin tuomita muuan juutalainen siitä, että hän olisi muka rituaalimurhannut nuoren kristityn pojan.

Ajan suuret kulttuurin gurut riensivät epäillyn avuksi ja hänen syyttömyytensäkin osoitettiin lopulta. Leino leimasi koko sopan ”pyhää Venäjää” muka puolustavien piirien provokaatioksi ja oli siinä epäilemättä oikeassa.