Liberaalin pakinat

 

Eino Leino, Pakinat II. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1960, 277 s. (Teemun teatteri eli valtakunnallisia elämänkuvia II. Suurlakosta 1905 vuoteen 1914; Kanttori Sepeteuksen kirjeitä maailman menosta sekä muut pakinat 1916-1925).

 

Eino Leino ei eläessään pelkästään juopotellut, vaan oli parhaina päivinään samanaikaisesti hyvin tuottelias runoilija, kääntäjä, proosakirjailija ja lehtimies. Itse asiassa herättää hämmästystä, että elämään sen lisäksi mahtui niin paljon myös viinaa ja naisia (vrt.Vihavainen: Haun runoilijan rakkaudet tulokset).

Poliittisena pakinoitsijana Leino esiintyi useilla nimimerkeillä. Helsingin Sanomien Teemu on tunnetuin, mutta hän käytti monia muitakin nimimerkkejä ja forumeita.

Pakinoissa on hyvin vahva liberaalinen eetos, mikä tuolloin tarkoitti erityisesti kirkonvastaisuutta ja tietenkin myös venäläisen sortovallan vastaisuutta. Käytännössä vanhasuomalaiset, myös puolueena, saivat niskaansa pahimmat ryöpyt.

Leino ei kavahtanut käydä terrierin lailla myös yksittäisten henkilöiden kimppuun ja riepotella näitä aivan estottomasti. Maila Talviota hän kunnioitti epiteetillä ”meidän etevin koomikkomme”. Itse asiassa kirjailijatar oli maamme ainoa todellinen koomikko, mutta sitäkin lahjakkaampi: kaikki, mihin hän tarttui, muuttui naurettavaksi…

Muutkin vanhasuomalaiset saivat kyytiä, alkaen jo edesmenneestä Yrjö-Koskisesta ja päätyen parhaillaan toimiviin Danielson-Kalmariin, Aspelin-Haapkyään ja Paavo Virkkuseen, varsinaisista kirkonmiehistä puhumatta.

Leinolle, kuten maamme tuon aikaisille kulttuurivaikuttajille yleensä, oli Ranska se liberaalinen mallimaa, jota ihailtiin. Ranskan sekulaarisuus, laïcité oli tavoite, joka Suomessa tuntui vielä kaukaiselta.

Kirkon ero valtiosta, Siviiliavioliitto, kunnallinen väestökirjanpito, uskonnon kouluopetuksen pakkauttaminen, tätä kaikkea Leino vaati tinkimättä, mutta vastavoimat olivat vielä mahtavia, vaikka sosialidemokraatitkin olivat pitkälti samalla asialla.

Yhtä tärkeä kuin kysymys kirkosta oli myös koulukysymys. Leinon visio koulusta on varsin moderni: uskontoa ei siellä opetettaisi ja historianopetuksessa vallitsisi kulttuurihistoriallinen painotus, äidinkielestä tulisi suurin oppiaine ja siinä opetettaisiin myös Suomen kirjallisuutta. Kielissä ei tankattaisi kielioppia, vaan opetettaisiin käyttämään kieltä ja myös opiskeltaisiin kirjallisuutta siinä yhteydessä.

Ruotsinkieleen Leino suhtautui varsin suvaitsevaisesti ja pilkkasi sitä, että vanhasuomalaiset halusivat nostaa kieliasian ykkösasiaksi. Ruotsalainen puoluehan oli myös perustuslaillisella linjalla ja se olli Leinon mielestä keskeistä.

Vanhasuomalaisten vakuuttelut siitä, että hekin olivat olleet isänmaallisia myöntyvyyslinjallaan, eivät saanet armoa Leinon silmissä.

Poliittiset pakinat suurlakon ja sitä seuranneen yleistä äänioikeutta vaatineen taistelun aikana olivat varsin kirpeitä. Sosialidemokraatteja Leino ei erityisemmin ahdistellut, sillä hellä oli pitkälti samanlaisia vaatimuksia, sekä äänioikeuden että kulttuurin suhteen

Leino puuttui myös kansainväliseen politiikkaan ja kirjoitti parodioita venäläisistä byrokraateista, jotka eivät tienneet, kuka oli Maksin Gorki, josta koko maailma puhui. Suuri Suomen ystävä ja tunnettu radikaali hän oli ja kävi myös Suomessa, jossa hänellä riitti ystäviä.

Finljandskaja gazeta, tuo bobrikovilainen keisarillisen byrokratien ja venäläisen chauvinismin äänenkannattaja, jota Leino kuvauksensa mukaan luki sanakirjan kanssa, innostui kerran myös kirjoittamaan suomalaisesta kirjallisuudesta.

Eihän se paljon ollut, mutta sentään jonkinlainen alentuminen Suomen puoleen. Leino totesi, että venäläistä kirjallisuutta oli viime aikoina suomennettu valtavasti, mutta suomalainen kirjallisuus oli sen sijaan saanut tuskin minkäänlaista jalansijaa Venäjällä. Ehkäpä käännöksiä voitaisiin sponsoroida? (vrt. Vihavainen: Haun henkinen muuri tulokset).

Vuoden 1917 suurista tapahtumista kertovia artikkeleista ei tässä kokoelmassa ole kuin nimeksi ja sama koskeen vuoden 1917 kansalaissotaa. 27.1.1918 kirjoittanut Leino totesi joka tapauksessa profeetallisesti, että se sota on jo alkanut, ”vaikka ei ehkä ole vielä huippuunsa kehittynyt”.

Suomen uusi vapaus hukutettaisiin siis verivirtoihin. Olihan se sieltä vielä kerran nouseva, mutta Leinoa ”suututtaa ja säälittää tämä mielipuolisuus maassa, jonka juuri nyt olisi esitettävä koko maailmalle valtiollinen kypsyyskokeensa.

 

Sellaistahan se oli. Leino puuttui myös erääseen ajan suureen skandaaliin, joka saavutti suurta kansainvälistä kuuluisuutta, nimittäin Beilisin oikeusjuttuun Kiovassa.

Kyseessähän oli tekaistu prosessi, jossa yritettiin tuomita muuan juutalainen siitä, että hän olisi muka rituaalimurhannut nuoren kristityn pojan.

Ajan suuret kulttuurin gurut riensivät epäillyn avuksi ja hänen syyttömyytensäkin osoitettiin lopulta. Leino leimasi koko sopan ”pyhää Venäjää” muka puolustavien piirien provokaatioksi ja oli siinä epäilemättä oikeassa.