Turkki ja tattari

Turkki ja tattari

Askeri müzesi, Turkin sotamuseo, on suomalaisellekin kiinnostava paikka. Olihan se Suomen kaartikin aikoinaan marssinut ihan tuonne Konstantinopolin porteille. Vilua ja nälkää kärsien ja tautien ja taistelujen harventamana, kuten Torsten Ekman on viimeksi kuvaillut, oli tultu itse Suurturkin pesäpaikkaan, rankaisemaan Balkanin kristittyjä piinanneiden basibosukkien yllyttäjää ja taustavoimaa.

Hei rotaplii ja kara-kara kii!

kun me turkkilaisen tukkahan rynnättii!

Näinhän se sitten lauleli Suomen vanha väki myöhemmin manuveereilla. -Rotaplii? Komentokieli oli meilläkin venäjä ja kun huudettiin Rota! -Pli!, jyräytti kokonainen komppania laukauksen Berdaneistaan ja sankka savupilvi verhosi tienoon… Ja koska yhteislaukausta ei ammuta yhdessä paikassa, se kuuluu rätinän tapaan "kara-kara"!

1800-luvulla suomalaisetkin kävivät innolla yhdessä venäläisten kanssa rökittämässä kristikunnan vihollisia, turkkia ja tataareja, niin Kaukasiassa kuin Balkanilla. Toki muhamettilainen maailma oli ihan aidosti kristikunnan perivihollinen ja sen rynnistys Wienin porteilla oli torjuttu yhteisvoimin vielä niin myöhään kuin 1683. Turkin valtakunta sijaitsi etupäässä Aasiassa ja Afrikassa  ja edusti myös aasialaista barbariaa, johon kuuluivat orjuus, janitsaarit, haaremit, eunukit ja despotia.

 Valistunut Eurooppa oli tuon kaiken vastakohta ja niinpä oli vain luonnollista, että Euroopan vallat pakottivat heikentyneen Turkin myöntämään kansalaisilleen eksterritoriaalioikeudet. Eihän sivistynyttä eurooppalaista voinut jättää barbaarien armoille ja heidän lakiensa mukaan tuomittavaksi. Turkin alaisia olivat myös Maghrebin maat, jotka länsivallat alistivat sitten 1800-luvulla valtaansa. Kun Ranska 1830 valtasi Algerian, loppui viimein myös merirosvous, josta Ruotsikin oli joutunut kärsimään ja jopa maksanut suojelumaksua eli veroa.

Suomalaisiltakin jäi tuossa vaiheessa helposti unholaan se, että Turkki oli aikoinaan ollut sankarikuninkaamme tuki ja toivo, kun hän taisteli Pietari Suurta vastaan. Sulttaanin joukot jopa saivat Venäjän armeijan saarroksiin ja sen pelasti tuholta vain lahjonta, johon osallistui tsaarin jalkavaimo, myöhempi keisarinna Katariina I eli ”tsuhonka”, joka antoi tähän tarkoitukseen käytettäväksi koko sievoisen koruvarastonsa. Siitä hyvästä Pietari perusti erityisen, vain naisille jaettavan  kunniamerkin, jonka tunnuksena oli  ”za ljubov i otetshestvo”, rakkauden ja isänmaan puolesta.

Mutta se on jo toinen asia. Niin kristikunnan vihollisia kuin turkkilaiset olivatkin, kelpasivat he aina tilaisuuden niin vaatiessa myös liittolaisiksi muita kristittyjä vastaan. Jo ristiretkien aikana, ennen Osmanien valtakunnan syntyä, oli tällaista tapahtunut ja vielä Wilhelm II:n Saksa koetti nostattaa Turkin ja sen alamaiset pyhään sotaan Englannin imperialismia vastaan, eikä aivan ilman tuloksia.

Sotamuseo, kuten myös Turkin laivastomuseo, kertovat tietenkin voitoista, vaikka tappioitakaan ei yleensä voi jättää aivan huomiotta ja niitähän kuuluu kaikkien armeijoiden historiaan, jos rehellisiä ollaan. Meillä yleensä muistetaan turkkilaisten rökäletappiot: Lepanto, Navarino, Sinope…  Laivastomuseon aarteisiin kuuluu Lepantossa vuonna 1571 ryöstetty sulttaanin viiri, jonka Vatikaani palautti 1960-luvulla.

Mutta tietenkin Turkin laivasto myös menestyi. Varsin mainittava rooli sillä oli ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin siihen liitettiin saksalaiset risteilijät Goeben ja Breslau. Avuksi tuli vielä sukellusvene U 21, joka harvensi vihollisen raskasta kalustoa tehokkaasti. Gallipolissa ympärysvallat saivat pahasti turpiinsa, mutta Venäjä, eritoten Helsingissä ja vallankin Virossa sittemmin vaikuttaneen Nikolai  Judenitshin johdolla menestyi paremmin ja tuhon toi vasta bolshevikkien maanpetoksellinen toiminta, josta Suomikin sai kiittää itsenäisyyttään.

”Euroopan sairas mies” ryhdistäytyi Kemal Atatürkin johdolla ja karisti yltään länsivaltojen holhouksen itsenäisyyssodassa, joka käytiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuten tunnettua, Atatürk, joka on maassaan vieläkin todellinen kulttihahmo, otti nuorten upseerien esikuvaksi Suomen, jota venäläinen Grigori Petrov oli kuvannut ihannoidussa valossa kirjassaan ”Valkoliljojen maa”.

Petrovin kirjasta en huomannut mainintaa sotamuseossa, mutta sitäkin näkyvämmin olivat esillä Atatürk ja myös Enver pašša, germanofiilinen suurturkkilainen, sotaministeri ja seikkailija, joka sai loppunsa neuvosto-Turkestanissa yritettyään nostaa siellä heimoveljiä kapinaan.

”Turaanilainen aate” herätti 1920-luvulla kiinnostusta myös suomalaisissa opiskelijapiireissä, joita pangermanistien ja muiden kaikenkarvaisten arjalaisten kukkoilu harmitti. Suomalaisista ei panturanismi koskaan saanut kannattajia, vaikka me turkkilaisten mielestä olemmekin sukulaiskansaa. Kielen rakennehan näyttää siihen selvästi viittaavan.

Sitäkin vahvempi näyttää turaanilaisen aatteen voima olevan Turkissa, ainakin sotamuseossa. Jo museon aulassa tulevat vastaan turkinsukuisten kansojen liput, aina uiguureihin eli siis Kiinan Sinkiangiin (läntiseen provinssiin) saakka. Turkkilainen aluehan käsittää vanhan silkkitien varsilla olevat alueet, jolla kansat ovat aikoinaan vapaasti liikkuneet harjoittaen paimentolaisuutta ja rosvousta.

 Kaikkien näiden turkinsukuisten kansojen maineikas historia esitetään mahtavin kartoin, panoraamoin ja jopa muotokuvin (!). Se ulottuu hunneista ja seldzukeista osmaneihin ja suurten menestysten selitykseksi tarjotaan ylivoimaista sotataitoa, jolle ei löytynyt vertaa enempää Aasiassa kuin Euroopassa. Muita suuria teemoja ovat Konstantinopolin valtaus, josta on jäänyt myös esineellisiä todisteita, muun muassa osa ketjua, jolla Kultainen sarvi aikoinaan suljettiin.

Täällä, samoin kuin Hagia Sofiassa tulee mieleen, miten kummallista on, että ryöstämisestä jaksetaan ylpeillä vuosisadasta toiseen, kun taas varkautta hävetään. Ikään kuin ryöstön edellyttämä väkivalta jollakin erityisellä tavalla pyhittäisi ekspropriaation. Mutta, luoja paratkoon, eivät turkkilaiset tässä ainutlaatuisia ole.

Itse asiassa nykyinen Turkki näyttää olevan jälleen heräilevä jättiläinen, ehkä pikkujäittiläisten sarjassa, mutta sittenkin. Joka tapauksessa sen väkiluku ja kansantuote ovat noin puolet samassa sarjassa painivan Venäjän vastaavista ja saattaa olla, että Turkin kasvu on vakaammalla pohjalla.  Turkin katse näyttää suuntautuvan vanhan silkkitien suuntaan, jossa sille löytyy tuolla valtavalla alueella kymmeniä miljoonia heimoveljiä.

Kaukasiassa Turkin paine tunnetaan vuosisataisena asiana ja armenialaiset, jotka ensimmäisessä maailmansodassa joutuivat joukkomurhan uhriksi, selittävät olevansa yhäkin kristikunnan etuvartio. Jos vuoristo-Karabah joutuu Azerbaidzhanille, syntyy Aasiaan valtava yhtenäinen turkkilainen alue, panturaanilainen valtakunta…

Politiikkaa tekevät ihmiset eivätkä geopoliittiset lainomaisuudet, mikäli sellaisia olisi. Turkki ei ole päässyt Euroopan unioniin eikä sinne tietenkään myös kuulu, mutta se saattaa olla kiinnostunut korostamaan kansallista itsetuntoaan muilla keinoin. Venäjän kannattaa muistaa, että Krimin tataareilla on mahtava tukija, joka on myös alueen vanha omistaja. Myös Kiinassa lienee huomattu, että uiguureilla on Euroopan rajoilla suuri sukulaiskansa, jolle uskonveljien ja heimolaisten kohtalo ei ole yhdentekevä. Sattumoisin turkinsukuiset kansat, tataareita myöten, asuvat juuri sellaisilla alueilla, jotka ovat rikkaita hiilivedyistä.

Mutta kieli ja uskontokaan eivät vielä edes yhdessä riitä takaamaan yhteistä identiteettiä, kuten arabimaailmasta huomaamme. Sen sijaan ne voisivat paljonkin vahvistaa koalitiota, jonka johdossa voisi olla pitkälle modernisoitunut, taloudeltaan dynaaminen suurvalta, jollaiseksi Turkilla on omalla alueellaan eväitä enemmän kuin muilla. Vanhan suuruuden muistoilla on yhä käyttöä. Turkissa ne eivät ole pelkästään antieurooppalaisia ainakaan niin kauan kuin Atatürkin muisto on pyhä.

Mutta kaikki voi muuttua. Sotamuseo oli kiinnostava paikka, joka kertoo kansakunnasta omaa kieltään. Siellä on päivittäin myös tunnin pituinen janitsaariorkesterin konsertti. Kullekin kansakunnalle antavat nostalgista loistoa sen suuruutta symbolisoivat asiat, niin barbaarisia kuin ne saattavat ollakin: Ranskassa Suuri vallankumous ja terrori, Englannissa Ruusujen sota ja Cromwell,  Yhdysvalloissa sisällissota, Turkissa Konstantinopolin valloitus ja janitsaarit, Venäjällä Pietari Suuri ja Stalin…