Reductio ad absurdum

Reductio ad absurdum

Ikiaikainen retoriikan työkalu on ollut ja tulee aina olemaan reductio ad absurdum. Väittelijä myöntää vastapuolen olevan oikeassa ja jatkaa hänen argumenttiensa soveltamista niin, että saavutaan järjettömään tilanteeseen. Tällöin toisen on pakko selventää ajatteluaan ja hän oppii samalla itsekin, mikä siinä meni pieleen.

Tietyissä rajoissa tätä tekniikkaa voi soveltaa lastenkamarissakin, mutta nyky-Suomen mediassa se on vaarallista. Savolaisena olen saanut tottua siihen, että törmään ihmisiin, jotka eivät naura vitseilleni vaan mulkoilevat epäluuloisen näköisinä. Tappeluilta olen yleensä välttynyt.

Nykyinen suomalainen media näyttää kuitenkin olevan suurelta osaltaan tahallisesti virittynyt ymmärtämään nimenomaisesti väärin sellaisen huumorin, joka tulee muulta kuin taatusti oikeaoppiselta taholta. Helena Eronen ihmetteli kolumnissaan, miksi paheksutaan sitä, että poliisi kysyy henkilöllisyystodistuksia henkilöiltä, jotka näyttävät kuuluvan ryhmään, jossa eräät rötökset ovat yliedustettuja. Miten muuten voitaisiin tietää ketkä ovat kysymyksessä?

Absurdiuteen viety johtopäätös oli, että tiedot pitäisi jotenkin kirjoittaa näkyville. Erosen lohkaisun mukaan asian voisi näyttää vaikka hihamerkein. Näitähän sitten voitaisiin jaella kaikille ryhmille omansa ja niin olisi sekin asia ratkaistu vai kuinka?

Tässä oli Erosen kolumnin logiikka kaikessa yksinkertaisuudessaan. Millainen olikaan vastaus?  Tutun Sanomat uutisoi asiasta näkyvästi ja kertoi, että Eronen oli ehdottanut eri kansanryhmille pakollisia hihamerkkejä. Lehti kysyi asiasta rikospoliisin kantaa. Sieltä selitettiin, etteivät rikoksen tunnusmerkit täyty. Ne olisivat täyttyneet, mikäli hihamerkkejä olisi vaadittu vain yhdelle kansanryhmälle.

Nyt oltiin siis arvovaltaisten tulkintojen mukaan joka tapauksessa siirrytty vihapuheen liepeillä sijaitsevalla harmaalle alueelle. Kauhistunut lehti –Uusi Suomi- kiiruhti poistamaan blogin sivultaan. Koko maailma alkoi kuohua.

Venäjällä asia ylitti uutiskynnyksen kymmenissä medioissa. Otsikkojen mukaan ”Suomi ehdotti turistien ”merkitsemistä”, ”Suomalaiset valmistelevat turisteille fasistista vastaanottoa”, ”Suomalainen nationalisti yrittää kääntää Eurooppaa fasismiin”, ”Suomalainen natsismi kokeilee ääntään” ja niin edelleen, ad nauseam. Venäläisten tiedotusvälineiden teksteissä vilahtelee sylttytehtaana ”nationalistien portaali” tai ”äärikonsevrvatiivinen portaali” nimeltä Uusi Suomi.

Venäläisessä versiossa tästä ”suuresta uutisesta” haisee vahva erään välittäjätahon maku. Mielikuvituksen synnyttämät johtopäätökset ovat usein myös spesifisesti finnofobisia: ”Tsuhnalaisen fasismin sirpale”, ”Suomessa venäläiset pakotetaan pitämään hihamerkkiä”, ”Suomea odottaa kansallisuuksien välinen jännittyneisyys”, ”Suomessa toimii vähemmistöjen syrjinnän salaisia mekanismeja” ja niin edelleen.

Että tällaista huumoria. Koska politiikassa tärkeä sääntö on neuvostoajoista saakka ollut ”älä anna aseita vihollisen käsiin”, on myös persupuolueen enemmistö ilmaissut halunsa humoristi Erosen erottamiseen. Mieleen tulee elävästi muuan paralleeli neuvostoajalta SKP:n piiristä. Vitsejä lohkottiin silloinkin, kuten totalitarismin varjon alla aina tapahtuu.

Suomen älymystö on näissä asioissa yleensä aktiivinen. Kun Johanna Korhonen ei aikoinaan saanutkaan päätoimittajan paikkaa, asiaa paheksuttiin suurena sananvapauden loukkauksena, vaikka hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa mitään, ainakaan sellaista, mihin tämä asia olisi liittynyt. Kun nyt persupuolueen kansanedustajan avustaja (jollaisilla on tunnetusti valtava poliittinen vastuu, vai kuinka), joutuu ajojahdin kohteeksi täysin tekaistuin perustein, niin koko Suomen älymystö yhtenä miehenä hyväksyy sensuurin ja vaatii rangaistuksia. Oma puolue on osoittanut olevansa tässä pelissä nöyrästi mukana.

On luultavaa, ettei sellaiseen desinformaatioon, jota Venäjällä tiettýjen tahojen toimesta harjoitetaan, voine juuri vaikuttaa. Olisi joka tapauksessa yritettävä, jo pelkän rehellisyyden tähden.

 Epärehellistä on väittää tai edes antaa ymmärtää Erosen syyllistyneen niihin asioihin, jotka muun muassa Turun Sanomissa siirtyivät hänen niskoilleen. Syyttömän rankaiseminen on se tie, jota persupuolue on ennenkin sananvapausasioissa kulkenut. Se tie on vaarallinen ja sen päässä häämöttää oikea mielipideterrori, jota harjoitetaan tyhmimpien ja härskeimpien ehdoilla.