tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liberalismin kysymyksiä



Liberalismin köyhyys

Tässä tulee mieleen anekdootti siitä, miten muuan saksalainen pohdiskeli juurta jaksain syitä siihen köyhyyteen ja jopa kurjuuteen, jota ilmeni eräillä seuduilla hänen yleensä kyllä kukoistavassa kotimaassaan. Lopulta hän päätyi siihen tulokseen, että perimmäisenä syynä ei ollut mikään muu kuin die allgemeine Pauvreté…
Tunnetusti on kurjuuden filosofian jossakin esityksessä saaman muodon syynä joskus myös pidetty itse tuon filosofian kurjuutta. Munan ja kanan ongelma on aina keskuudessamme, mitäpä sanoakaan. Varuillaan täällä saa olla, kun seikkailee abstraktien käsitteiden maailmassa.
Juuri siksi tärkeää onkin tarkkailla, miten teoriat toimivat käytännössä. Se, miten jokin toimii teoriassa ei lopultakaan ole se kaikkein tärkein asia. Tämä koskee liki samassa määrin sekä klapikoneita että poliittisia järjestelmiä.
Vanha sovjetologian klassikko Leonard Schapiro pani aikanaan paljon merkitystä sille, miten tietty poliittinen järjestelmä ja sen pohjana oleva teoria toimivat eri yhteiskunnissa. Sama teoria saattoi saada aivan erilaisen merkityksen, kun se importoitiin sellaiseen yhteiskuntaan, jonka rakenteet olivat toiset kuin lähtömaan.
Tarkemmin sanoen kysymys oli liberalismista. Schapiro teki jyrkän eron liberalismin ja radikalismin välillä. Jälkimmäinen merkitsi juuretonta (lat. radix -juuri) ja siis väkivaltaista ja keinotekoista tietyn koodeksin soveltamista sinne, missä sille ei ollut edellytyksiä. Hyväuskoisesti saatettiin lähteä siitä, että kunhan systeemi viedään, syntyvät nuo edellytyksetkin. Siinä jouduttiin pettymään.
Tuollaisesta radikalismista verrattain onnistunut, joskin viime kädessä ainakin minun mielestäni muotopuoli esimerkki oli Pietari Suuren operaatio länsimaalaistaminen. Se toteutettiin ruoskan, mestauskirveen ja urkkijoiden voimalla, vailla yhteiskunnan syvien rivien kannatusta.
Jälki oli mitä oli. Siitä tuli malliesimerkki radikaalista muutoksesta, joka toimii miten toimii. Voimaa toki on, mutta merkittävä osa siitä hupenee pelotteluun ja väkivaltakoneiston ylläpitämiseen.
Liberalismi Schapiron mielessä taas on jatkumo, joka lähtee konservatismista ja jatkuu kaikkein sallivimpaan ja suvaitsevimpaan hälläväliä-yövartijayhteiskuntaan saakka. Olennaista on, että se kehittyy orgaanisesti, omista edellytyksistään käsin. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.
Schapiron mielestä oli tragedia, että zemstvolaitoksen piirissä omaksuttu liberalismi muuttuikin itse asiassa radikalismiksi. Se matki uskollisesti englantilaista liberalismia jaa vaati sen mukaisten periaatteiden noudattamista myös Venäjällä.
Tragedia piili siinä, että vaikka nuo periaatteet Englannissa kuuluivat liberalismin piiriin, tuli niistä uudessa ympäristössään radikalismin ilmentymiä.
Mielestäni Schapiro ei liioitellut. Muistakaamme vain Suomen ystävää ja hienoa poliitikkoa, Pavel Miljukovia, joka johti kadettipuoluetta ja julisti, ”vasemmalla ei ole vihollisia!” Yllätys, yllätys, niitäpä siellä vasta olikin. Radikaali on radikaalille susi.
Suomen politiikka, siinä muodossa kuin Snellman ja kumppanit sitä 1800-luvulla ajoivat, oli ilman muuta konservatiivista eli siis edusti liberalismin konservatiivista siipeä. Sen sijaan Helsingfors Dagbladin liberalismi ylitti sen rajan, joka tuolloin erotti liberalismin radikalismista. Siitä tuli koko suuriruhtinaskunnalle päänsärky, jonka parantaminen ei kai koskaan täysin onnistunut.
Kun me nykyään olemme liberaaleja kaikki tyynni, muistamme tietenkin lämmöllä ja arvostuksella kaikkia niitä rohkeita miehiä ja joitakin naisiakin, jotka kerran edustivat aikaansa edellä olevia ajatuksia. Olihan siellä vanhassa Suomen yhteiskunnassa toden totta korjattavaa ja Venäjällä sitä oli vielä paljon enemmän.
Varsinainen Augiaan talli oli koko suuriruhtinaskunta sen mielestä, joka kävi Pariisissa haistelemassa vapauden tuulia.
Helmikuun manifesti sai Suomessa liberaalin tyrmäyksen ja sen merkeissä polkaistiin maasta valtava kansanliike, jota on syytä nimittää radikaaliksi, niin konservatiivisia kuin sen laillisuustunnukset olivatkin.
Sovittamaton konflikti tsarismin kanssa oli väistämätön niin Vapautusliiton radikaaleille kuin suuriruhtinaskunnan nuorsuomalaisille ja sosiaalidemokraateille. Aktivistit olivat tietenkin aivan puhtaita radikaaleja ja viihtyivät merkittävän hyvin äkkiväärien sosialistien seurassa. Snellmanin perintö alkoi 1900-luvun puolella olla syöty ja hukattu.
Lienee turha korostaa sitä, että kaikki meni lopulta hyvin, kuten tiedetään. Mechelin ansaitsee pystinsä Sääty talon vieressä siinä kuin Minna Canth omansa Kuopiossa. Kansakunnan kaapinpäällys tarvitsee kipsipatsaansa, se on luonnollista ja väistämätöntä.
Venäjällä radikalismista tuli joidenkin tulkintojen mukaan se kirous, joka lopulta esti liberaalin yhteiskunnan ja valtion kehittymisen ja piti yllä valtioterrorin elementtejä.
Tietty määrä radikalismia ja yleensäkin hulluutta lienee tarpeellinen asia jokaisen yhteiskunnan kehittämisessä. Mikäli ihmiset ovat täysin viisaita, kohtuullisia ja historiansa ymmärtäviä, he eivät ryhdy kannattamaan asioita, joiden intohimoinen ajaminen kielii typeryydestä ja tietämättömyydestä, usein myös narsismista ja muista persoonallisista, tyypiltään nuorekkaista ongelmista.
Kuitenkin, kuten lajinkehityksen ehto ovat geenivirheet, samoin yhteiskunnan sopeutumista uusiin tilanteisiin edesauttaa tietyissä rajoissa ilmenevä ja sallittu sokea typeryys, joka joissakin tapauksissa sitten vastoin järkeviä odotuksia osoittautuukin kelvolliseksi asiaksi uusissa oloissa.
Yhteiskunta kulkee kuitenkin tuhoon, mikäli se joutuu kokonaan radikalismin valtaan. Siitä luultavasti noustaan jälleen, mutta lankeaminen saattaa olla niin syvä, että sen varjo ulottuu kansakunnan yli vuosisadoiksi. Ajatelkaamme nyt vain Venäjän suurta vallankumousta.
Vallankumoukset ovat siitä kummallisia, että niistä oppiminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Ranskalaiset ylpeilevät yhä sillä, mitä aikoinaan tulivat tehneeksi yleisessä kansakunnan totaalisen humalan tilassa, vaikka humalaa(ivresse) tuossa maassa muuten syvästi kammotaan.
Liberalismi ei ole vain liberalismia jossakin absoluuttisessa mielessä. Se, mitä se on, riippuu siitä, mihin yhteyteen se sijoitetaan. Liberalismin vieminen arkaaiseen klaaniyhteiskuntaan tekee siitä hävittävää radikalismia, kuten jokainen kai jo alkaa ymmärtää.
Vaikeampaa näyttää kuitenkin olevan tajuta, että jopa Venäjällä liberalismin täytyy saada jonkin verran erilaisia muotoja kuin esimerkiksi Amerikassa, mikäli sen toivotaan menestyvän ja tuottavan onnea. Sen pitäisi päästä kasvamaan ja tämä edellyttää tiettyä kohtuullisuutta puolin ja toisin.
Noita venäläisiä marssivia nuoria ajatellessa tulee mieleen, että he varmaankin ovat tarpeellinen muistutus vallalle siitä, että valjaita ei saa vetää liian tiukalle. Keisarit panivat aikoinaan opiskelijat kuriin kovin ottein, mutta saivat huomata, että siitä ne vasta innostuivatkin.
Luulen, että Solženitsynin konservatiivinen liberalismi saattaisi olla se, mitä Venäjä nyt tarvitsisi suuren annoksen. Muistakaamme, ettei Aleksandr Isajevitš ollut mikään hurraapatriootti tai obskurantti, vaikka jotkut radikaalit haluavat hänet sellaiseksi leimata.
Se oli juuri hän, joka vaati, että Venäjä tarvitsisi nyt kahta asiaa: katumusta ja itserajoitusta. Se on kova vaatimus missä tahansa ja näyttää ehkä epärealistiselta nyt, kun tyhmänylpeys ja saamattomuus johtavat maata ja keräävät irtopisteitä vetoamalla kansallisylpeyteen.
Mutta toivotaanpa nyt parasta. Jos Venäjällä menee hyvin ja se kehittyy ilman mullistuksia, niin sen parempi meille.

11 kommenttia:

  1. Kulttuurit ovat kummallisia juurikin siksi, että samanlaisuus tuottaa erilaisuutta. Miksi venäläisten aika korkea sivistys ja älykkyys, saa aikaiseksi hyvin matalatasoisen, ellei peräti takaperoisen valtion, tai miksi musulmaanien matalatasoinen sivistys tuottaa samantasoisia valtioita, kun taas Kiina, Japani jne. ovat tulostuotoksellaan täysin eri maailmoissa. Kyllä sosiologeilla, psykologeilla, filosofeilla ja sen semmoisilla älyköillä on vielä paljon pohdittavaa. Jospa slaaveilla ja musulmaaneilla on, jos ei geeni- niin meemivirhe organisaatiokykyalueella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Voimaa toki on, mutta merkittävä osa siitä hupenee pelotteluun ja väkivaltakoneiston ylläpitämiseen."

      Mielestäni vastaus on tässä.

      Kiinaa asia vaivaa vähemmän, koska sillä on paljon voimaa ja toisaalta monet kiinalaiset on hyvin kasvatettu yhteiskunnan palvelijoiksi kungfutselaisin opein.

      En noin suoraan rinnastaisi Venäjää arabimaihin, ellet sitten tarkoita Tshetsheniaa.

      Poista
  2. Noita liberalismejakin on erilaatuisia niiden lähtökohdista riippuen, nykyisin valtavirtana on glosaksisen maailmanvallan perustana oleva Locelainen muunnos,sen hurmoksen vallassa meidänkin kulturillinen perusta nykyisin voidaan tulkita olevan.

    Aikaisimpina vuosikymmeninä Hegelin nimeen vannova liberalismin muoto oli se perusta jolle meidänkin kansakuntamme on perustettu,autonomian ajoista alkaen,ei vähiten Snelmanin ansiosta,tuo aikakausi päättyi Kekkosen valtakauden päätyessä.

    Hegelin oppeihin nojasi myös venäläinen valistus Katariina suuren ajoista alkaen,jopa niin että hänen poikansa Pietari oli identitetiltään pitkälti preusilaistunut ja oli vaarassa muutaa venäjän luterilaisuuden maailmanselityksen valtakunnaksi,se oli ilmeinen syy, hänen karuun kohtaloonsa.

    Myös Marx oli Hegelin oppilas,joten tuon viitekehyksen kautta rippeitä saksalaisesta valistusajattelusta on siirtynyt myös kauheaan neuvstojen aikakauteen,sekä myös nykyisyyteen, onhan saksalaiset filosfit myös nyt kovassa kurssissa Venäjän valtaeliitin keskuudessa.

    VastaaPoista
  3. "...liberalismi ylitti sen rajan, joka tuolloin erotti liberalismin radikalismista."

    "...se kehittyy orgaanisesti, omista edellytyksistään käsin."

    Järkeenkäypiä pointteja. Olen itsekin todennut liberalismin taipumuksen jatkuvaan yltymiseen.

    Konservatiivina minusta näyttää siltä, että liberalismi on Suomessa ylittänyt radikalismin rajan. Perusteena minulle on yhtäältä historian luoma tausta, toisaalta nykyliberaalien kyvyttömyys perustella vaatimustensa tuomia etuja suomalaisten perustavaa laatua olevien tarpeiden eli juurien kannalta. Liberalismin suhteettomuuden raja on lähestymässä ellei ylitetty.

    Lisäksi on syytä myös luoda katse tulevaisuuteen. Miten jatkuvasti yltyvä yksilön ylistys toimii maailmassa, jossa on pian 10 miljardia yksilöä ja resurssit loppuvat kesken?

    On vaarana, että liberalismi yleensä kärsii täyden vararikon, jos mitään revisiota ei tehdä. Kiinassa, Ydysvalloissa, Venäjällä ja Turkissa revisioidaan jo täyttä häkää, mutta EU dogmeineen herää tietenkin jälkijunassa.

    VastaaPoista
  4. "Luulen, että Solženitsynin konservatiivinen liberalismi saattaisi olla se, mitä Venäjä nyt tarvitsisi suuren annoksen." Kunpa Venäjä todella tarttuisi Solženitsynin totuuden ja oikeuden ajatteluun. Solženitsyn kuuluisassa lännen tuhoa ennustavassa puheessaan 'A world split apart' arvosteli lännen materialistista humanismia, mistä on tullut moraalista köyhyyttä. Vapaus ilman Jumalaa, on ihmisen palvontaa, ja johtaa kohtuuttomuuksiin, pinnallisuuteen ja pahuuteen. Solženitsyn ei siksi toivonut länttä omalle maalleen esikuvaksi, neuvostoihmiset olivat totalitaristisen vallankin alla henkisesti kypsempiä kuin lännen ihmiset, jotka elävät sieluttomassa ja pehmeässä legalismissa. Lännessä olisi aika alkaa puolustaa ihmisen velvollisuuksia eikä jatkuvasti puhua ihmisoikeuksista, tuhoava ja vastuuton vapaus on saanut lännessä liikaa jalansijaa.

    Venäläiset kaipaavat oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Vaikkei Putinin valtapolitiikasta olisi muuta hyvää sanottavaa, on hän kuitenkin jollain lailla ankkuroinut venäläisiä ortodoksikirkkoon. Ehkä venäläisistä ei ole vetelään länsimaiseen liberalismiin. Liberalismi on hyvä aate, mutta lännessä siitä tullut sentimentaalista hyväntahtoisuutta, mikä etäännyttää konservatiiveja liberaaleista. Konservatiivit ovat enemmän kiinnittyneinä elämän realiteetteihin kuin omiin tunteisiinsa, kuten Russell Kirk kirjoitti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yli 1 tuli uusintana radiodokumentti Jatkosodasta. Siinä mainittiin Suursuomen tekemisen käsittelyn yhteydessä Neuvostoliitolta vallattujen alueiden väestön olevan passiivista ja vapauden kaipuu on kitketty näistä pois. Tuossa on lähteestä huolimatta varmaan totuuden siemen.

      Mitä velvollisuuksiin ja vastuuseen tulee niin poista varmistimen kun kuulen hoettavan noita. Vastuu tarkoittaa arkikielellä jonkun vallankäytön kohteena olemista ei mitään hyvettä tai tavoittelemisen arvoista itsessään.

      Poista
    2. Solženitsyn puhui tuossa puheessa (v. 1978) lännestä, ja venäläisen kulttuurin erityisluonteesta, mihin verrattuna länsimaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut on jäänyt materiaalisen vaurauden ja vapauden saavuttamisen takia henkisesti rahan, onnellisuuden, vapaa-ajan, viihteen pauloihin. Vapaaehtoista itsensä hillitsemistä ei näytä enää olevan. Lännessä ihmiset ovat oppineet taidon käyttää, tulkita ja manipuloida lakia.

      Kommunismissa eläminen merkitsi kauheaa alistumista elämään, missä ei ollut mitään laillisuusmittaa, mutta inhimillinen persoonallisuus kasvoi siinä lujemmaksi. Ihminen tunsi vastuuta myös yhteisöstä. Lännessä ihmisen vastuu on yhä itsekkäämpää, omiin materiaalisiin, ei henkisiin rikkauksiin, painottuvaa.

      Vastuu olla alistumatta minkäänlaiseen valtaan merkitsee myös lännen heikkoutta, sitä, mistä Solženitsyn varoitti. Lännessä sosiaalinen järjestelmä on hyvin ohut, ja epäterve. Rikollisuus on suurta. Poliitikot ovat heikkoja. Taide on surkeaa. Musiikki on sietämätöntä.

      Solženitsyn näki jo, että länsi heikkoudessaan ja nöyristelyssään ei voi välttää suurta laskua, mikä sen entisistä siirtomaista tulee. Eikä voi tietää, riittääkö kolmannesta maailmasta tulijoille edes se, että vievät kaiken. Länsi on sokea, eikä huomaa, ettei demokratiaa voi viedä kaikkialle.

      Poista
    3. Solzhenitsyn ihaili Vehi-ryhmää, jonka voidaan ja pitääkin luokitella konservatiivis-liberasliseksi eli Venäjän oloissa todellisiksi ja vakavasti otettaviksi liberaaleiksi. Heihin kuuluivat mm. ns. legaaliset marksistit kuten Pjotr Struve, josta Richerd Pieps on tehnyt elämäkerran sekä Nikolai Berdjajev.
      Solzhenitsyn, kokoomateoksella Iz-pod glyb asettui osaksi jatkumoa Vehi - Iz glubiny -Iz-pod glyb.
      Upea traditio, joka ei ole Venäjällä menestynyt.

      Poista
  5. Hararin "Ihmisen lyhyt historia" mukaan on kolmenlaista liberalismia/humanismia
    Liberaali humanismi, sosialistinen humanismi ja ekologinen humanismi.
    Kaikilla on "tarina", joka ei perustu mihinkään tosiasiaan, esim tuo "ihmisoikeus", joka kahdessa ensimmäisessä kohdistuu ihmiseen (Kokoomus ja SDP), kolmannessa laajemmin kaikkeen luontoon (Vihreät).

    Onkohan jo koittanut aika jolloin ihmiset eivät enää usko "tarinoihin" koska he ovat jo tarpeeksi sivistyneitä? Koskee myös "paimenuskontoja". Eliitin "vedätys" ei onnistu enää sosiaalisen median aikakaudella. Imperiumien, maallisten ja uskonnollisten, aika alkaa olla ohi (EU, Kristinusko ja Islamusko). Näin ainakin toivon länsimaiden tulevaisuuden menevän. Jäähän meille kansallisvaltiot, joissa omassa kulttuurista riittää tarinoita yhteiseksi liimaksi ihmisten yhteistyölle!

    Setarkos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuuri on sitä liimaa, tarinat vain ilmentää yhteistä ymmärrystä ja "aatetta". 15-v sitten puolueet tekivät kilvan aatetyötä, olisiko se ollut jotain psykoanalyysia itsestään, olisi hyvä jos kansakin nyt juhlavuonna voisi hieman harrastaa samaa ja todeta ylpeydellä että ruotsalaisia emme ole emmekä eurooppalaisiksi muutu joten olkaamme suomalaisia, etsien ja ehkä löytäen merkitystä mitä on olla suomalainen. Haaveksi jäänee, meillä on niin lannistettu kansa ettei se edes pidä sortoa ja syyllistämistä kuin omana vikanaan ja nostaa kaapin päälle ne jotka pahiten sortavat. Lipposet ja vastaavat olivat mielessä.
      Hauskasti jossain mainittiin satukirjailijoiden perivän filosofien paikan kun rappio edistyy, Tervosta ei ole pitkä matka toimittajaan jota tituleerataan älyköksi kansanopiston käytyään..joka vieläpä yhdistyy em valtiomieheen ruotsinkielen etua ajaessaan, kaiken muun voi liberalisoida mutta kieltä ei, kait jottei juntit vain unohda paikkaansa.
      Tärkein yhteisön liima on ajattelun kieli ja ymmärrys asioiden yhteyksistä, Jaakko Teppoa tai Esa Pakarista voi olla vaikea selittää toisen kieliselle vaikka olisi kuinka Närpiöläinen, ainakin huvittavuus varmaankin häviäisi, siinä kuin Irwinistäkin jo suomeksikin kun esitystapa muutetaan. Hajanaisten kenkien lotinan vino hymy on yhdistävä tekijä siinä kuin Säkkijärveltä jäänyt polkka vaikka kylä menikin. (Se tosin on löytänyt uuden meemikehyksen Japanista, hauska ilmiö jota ei tule sekoittaa kulttuurivientiin jollei sitten laulun tarina innoita jotakuta tutustumaan aiheeseen)
      www.youtube.com/watch?v=xAxMdFmmzQk -- kyseessä on jonkun sotapelin innoittama tekele, monikulttuurisuus käytännössä, muoto säilyy, sisältö menee :D

      Poista

Kirjoita nimellä.