Uhka lännestä

Uhka lännestä

Tapani Mattila – Olavi Vitikka, Uhka lännestä. Suomen meripuolustus autonomian aikana. Suomi merellä –säätiö 1996, 222 sivua.

Alpo Juntunen, Sveaborg. Helsingin suoja ja Pietarin etuvartio 1808-1918. Docendo 2017, 265 s.

Tapani Mattila on tehnyt varsinaisen pioneerityön kartoittaessaan maamme rannikoilla käydyn merisodan vaiheet Ruotsin vallan aikana kirjassaan Meri maamme turvana (1983).

Teoksen julkaisuajankohta saattoi vaikuttaa osaltaan siihen, ettei se saanut osakseen merkittävää julkisuutta.

Yhdessä Olavi Vitikan kanssa kirjoitettu Venäjän vallan aikaisen meripuolustuksen historia Uhka lännestä on myös kaiken kiitoksen ansaitseva perusteos. Se käsittelee melko laajasti muun muassa Krimin sodan tapahtumia näillä seuduilla, sittemminhän ne ovat saaneet osakseen aika paljonkin huomiota tutkimuskirjallisuudessa.

Mattilan ja Vitikan lähdeaineisto on kuitenkin kovin niukkaa venäjänkielisen aineksen osalta ja kuten ymmärtää saattaa, juuri se olisi tähän aikakauteen sijoittuvan tutkimuksen kannalta varsin tärkeää. Venäläinen aines ei kirjasta toki kokonaan puutu, mutta tekijät ovat joutuneet turvautumaan käännöksiin.

Alpo Juntunen, joka tosin keskittyy vain yhden, mutta tärkeän nurkkauksen eli Viaporin tutkimiseen, on sen sijaan käyttänyt runsaasti venäläistä lähdeaineistoa ja kirjallisuutta, erityisesti Kansallisarkiston laajasta, vaikka usein hajanaisesta Venäläiset sotilasasiakirjat (Vesa) kokoelmasta. Myös Venäjän sota-arkistojen materiaalia on hyödynnetty. Sen sijaan esimerkiksi Mattilan teos puuttuu kirjallisuusluettelosta.

Viapori on toki monessa historian vaiheessa ollut keskeisen tärkeä sotilaallinen tekijä. Itämeren vahvin linnoitus oli Ruotsin strategian kulmakiviä. Sen pettäminen Suomen sodassa luultavasti ratkaisi koko sodan tai ainakin suuresti nopeutti ja helpotti valloitusta.

Ensimmäisessä maailmansodassa rakennettu Pietari Suuren merilinnoitus, johon Viapori niveltyi, lienee puolestaan ollut maailman kaikkien aikojen mahtavin puolustusrakennelma.

Mutta oliko Viaporin tehtävä alun perin puolustuksellinen vain oliko se ennen muuta hyökkäyksellinen linnoitus, place d’armes, kuten myös on joskus tulkittu?

Kirjoittajan mielestä näin oli asia, vaikka hän ei esitäkään väitteensä tueksi muuta kuin sen, että venäläiset puolestaan rakensivat rajalleen Ruotsinsalmen-Kyminlinnan kaksoislinnoituksen. Tosiasia tietenkin on, että Viapori, yhtä hyvin kuin Venäjän puolella Ruotsinsalmi, saattoivat palvella ja myös palvelivat sekä puolustuksen että hyökkäyksen tarpeita. Kustaa III:n sota kertoo asiasta yhtä ja toista.

Venäjän kannalta Viapori, joka aina vapautui jäistä jopa muutaman viikon ennen Kronstadtia ja pystyi huoltamaan ja säilyttämään saaristolaivaston, joskaan ei suurta avomerilaivastoa, oli naapurin käsissä oleva kiusallinen valtti. Oli selvää, että se haluttiin kaikin mokomin itselle.

Juntusen mukaan Viaporin siirtyminen venäläisille vapautti Pietarin siihen kohdistuvasta uhasta ja muutti sen Pietarin turvaksi. Samaahan voi sanoa koko Suomesta, joka onnistuttiin rauhoittamaan ja muuttamaan viisaalla politiikalla lojaaliksi keisarikunnan alueeksi.

Viaporin tulikoe oli Krimin sota, jonka aikana sitä pommitettiin perusteellisesti ja poltettiin tässä touhussa peräti satoja tonneja ruutia.

Valloittaminen oli kuitenkin jätettävä sikseen, mistä lienee paljolta kiittäminen ympäröivien saarten linnoittamista ja miinaesteitä, joita nyt ensi kertaa käytettiin.

Vihollisen epäonnistuminen johtui kuitenkin enemmän sen omasta kyvyttömyydestä, kuin puolustajan etevyydestä. Myös Mattila ja Vitikka ja heidän jälkeensä monet muut ovat kuvanneet aika tarkoin tätä dramaattista vaihetta linnoituksen historiassa.

Saksan yhdistyttyä saksalais-venäläinen ”ikuinen ystävyys” alkoi vuosisadan loppua kohti haalistua ja muuttui kyräilyksi 1890-luvulla ranskalais-venäläisen liiton saattaessa uuden keisarikunnan vasaran ja alasimen väliin.

Sivumennen sanoen, Mattilan ja Vitikan kirjassa esitetään, että tunnettu ”Koiviston sopimus”, jossa tätä ystävyyttä yritettiin turhaan uudelleen viritellä, solmittiinkin itse asiassa Virolahdella, aivan Santion nykyisen merivartioaseman vieressä.

Suomen kannalta asetelma säilyi 1800-luvun lopullakin pääosin ennallaan sikäli, että maamme oli vihollisen mahdollisella hyökkäysuralla pääkaupungin edustalla kuten aina ennenkin. Sodankäynnin edellytykset kuitenkin muuttuivat yhteiskunnan ja tekniikan modernisoitumisen myötä ja niinpä Venäjäkin alkoi tähdätä valtakunnan yhtenäistämiseen, mikä ei luvannut hyvää Suomelle.

Kirjoittaja selostaa laajasti niitä mietintöjä, joita noina vuosikymmeninä tehtiin Venäjän ja Suomen strategisesta asemasta ja Viaporin roolista siinä.

Näkemykset vaihtelivat ja itse asiassa tuo mahtava linnoitus leimattiin jossakin vaiheessa jo aikansa eläneeksi toisen luokan linnoitukseksi, joka oli maan puolelta turvaton.

Kohtalo oli kuitenkin säätänyt, että ensimmäisestä maailmansodasta tuli tavallaan yksi Viaporin historian huippuhetkistä. Kuten tunnettua, Viaporin selustaa eli Helsinkiä varustettiin ensimmäisen maailmansodan aikoina kymmenillä linnakkeilla, joissa oli satoja tykkejä.

Pietari Suuren merilinnoitus oli ilmeisen tehokas pelote saksalaisille, mutta myös venäläiset pitivät päävoimansa Helsingissä, joka oli laivaston päätukikohta toisin kuin oli aikoinaan suunniteltu.

Toimettomat matruusit kunnostautuivat sitten olojen, kuten sanotaan ”demokratisoituessa” tappamalla satakunta upseeriaan ja alkamalla varastaa laivaston omaisuutta. Tilannetta kuvasi aikoinaan J. Alfred Tanner ilmeisen osuvasti kupletissaan ”Tavaritsin svaboodaseikkailu”, joten ei siitä en enempää.

Viaporin tykit jäivät tositoimissa kokeilematta. Koska tällainen vaara oli olemassa, sopivat venäläiset saksalaisten kanssa, että tykkien lukot irrotettaisiin ja vietäisiin pois linnoituksesta.

Näin tapahtuikin. Tehtävä hoidettiin insinööri Allan Staffansin johdolla ja se tapahtui yhteisymmärryksessä venäläisten kanssa. Taru siitä, että kyseessä olisi ollut ovela petos, kuuluu ns. vapaussotalegendoihin, kuten Juntunen osoittaa.

Muuten, Viaporin kapina, joka on varsin kiinnostava aihepiiri, jää kirjassa kovin vähäiselle selostamiselle, mutta ensin se kai olisikin kunnolla tutkittava. Myös kirjallisuudessa usein esille nouseva uhka siitä, että Viaporista olisi vuonna 1905 tulitettu Helsinkiä, jää tässä kirjassa vaille huomiota.

Tällaisia uhkauksia toki esitettiin ja muun muassa Antti Kujala on näitä asioita tutkinut. Myös Viaporin venäläinen asutus olisi ansainnut enemmän huomiota. Nythän esimerkiksi Aleksei Shkvarov on tutkinut venäläisen sotaväen ja suomalaisten naisten välisiä avioliittoja, kuten tälläkin palstalla on selostettu.

Muuten Juntusen kirja epäilemättä tarjoaa asianharrastajille etenkin menneiden aikojen sotilasstrategisen ajattelun näkökulmasta yhtä ja toista uutta ja kiinnostavaakin. Itse oudoksun nimikettä Sveaborg, eihän tuon ajan Helsinkiäkään ole tapana nimittää Gelsingforsiksi.

Joissakin terminologisissa asioissa uskaltaisin ounastella epätarkkuutta. Koska miinaa ja torpedoa tankotorpedojen aikaan pidettiin synonyymeinä, jäi torpedoveneen nimeksi venäjässä minonosets. Eskadernyj minonosets eli esminets puolestaan tarkoitti hävittäjää. Luulen, että osa miinalaivoista sivuilla 152 ja 153 on torpedoveneitä tai hävittäjiä.

Kaiken kaikkiaan sekä Mattilan ja Vitikan vanha kirja että Juntusen uusi kirja ovat tarpeellisia lisiä siihen tutkimuskirjallisuuteen, joka käsittelee maamme meripuolustusta keisarivallan aikana.

Jatkukoon tutkimus, on sitä vielä paljon tekemättä!