Devotio moderna

Devotio moderna ja Errol Flynnin sankaruus

Muuan ranskalainen kirjallinen hahmo hämmästyi kerran suuresti kuullessaan, että oli koko ikänsä puhunut proosaa.

Eipä tuota itsekään tule aina ajatelleeksi ja sama koskee sitä tosiasiaa, ettemme me ole ensimmäisiä tässä maailmassa, jotka elävät uutta aikaa. Sitä on eletty aina ja eletään vastakin.

Totta tietysti on, että suuret kulttuurin murrokset ja tietoisuus muutoksen nopeudesta keskittyvät harvempiin hetkiin.

Minun elinaikanani muutos tuntui valtavasti tihentyvän jossakin 1960- luvun jälkipuoliskolla, kun sattumalta juuri itsekin olin muuttumassa hurjaa vauhtia.

Mutta muutosta se on hitaampikin muutos. Jo Tuomas Kempiläinen, nykyajankin mitoissa todellinen ja liki ylittämätön bestseller-kirjailija, alkoi puhua devotio modernasta, uudenaikaisesta hurskaudesta.

Uudenaikaisuus tarkoitti Kristuksen seuraamista, mikä ei merkinnyt ristien rakentamista ja niille ripustautumista, kuten joissakin katolisissa maissa nykyään saatetaan tehdä, vaan suuren esikuvan kärsimyksen mietiskelyä. Ehkä ne olivat sukua Ignatius Loyolan hengellisille harjoituksille, en osaa sanoa.

No, tämä nyt vain tuli mieleeni assosiaationa, kun yritin miettiä aikamme sankaruusajatuksen sisältöjä. Kuten muistamme, Lermontovin Petšorin, Aikamme sankarin päähenkilö oli henkisesti tyydyttämätön, elämään pettynyt hahmo. Aikakausi jonka sairaus -maladie du siécle- oli ikävystyminen eli oikeammin masennus, synnytti näitä ”tarpeettoman ihmisen” hahmoja kirjallisuuteen.

Muuan tyyppi oli sotilas tai vapaaehtoinen, joka uhmasi kuolemaa, kun ei elämälläkään ollut sen kummempaa annettavaa. Puškinin ja Lermontovin kirjoissa kuoltiin kaksintaisteluissa aivan vähäpätöisistä syistä ja niin he molemmat myös kuolivat todellisuudessakin. Lordi Byron lähti Kreikan vapaussotaan ja sai paljon jäljittelijöitä.

Sitten kun aika oli vaihtunut vielä uudemmaksi, monet menivät tilaisuuden tullen Espanjan sisällissotaan, kuka millekin puolelle. Näiden urhojen joukossa oli myös valkokankaan supertähti Erroll Flynn, joka kertoi tulleensa Espanjaan ottamaan vastaan sen kuulan, joka oli hänelle tarkoitettu.

Sitä kuulaa ei löytynyt ja Flynn jatkoi sankaruraansa siviilissä. Muistan lehtien kirjoittaneen, että hän sitten myöhemmin ilmoitti myös osallistuneensa Kuuban vallankumoukseen, mutta siitä eivät Castron joukot tietäneet mitään.

Mutta, Runebergiä soveltaakseni:

 Kasvaako maine tantereella vaan,

jot uljaan urhon veri kostuttaa?

Vai eikö aseetonkin toisinaan

voi miehuutt´osoittaa?

Maaherra Wibelius kunnostautui siviilirohkeudellaan, mutta Flynn osoitti miehuuttaan toisilla kentillä, etten sanoisi vuorilla ja olihan hän aika mato miehekseen.

Peter Englund, jonka maanmainiot kirjat vanhan isänmaamme Ruotsin suurvaltasodista kuuluvat jokaisen maamme historiasta kiinnostuneen lukemistoon, on myös merkittävä historiallisten esseiden kirjoittaja.

Kokoelmassa Hiljaisuuden historia (WSOY 2004) hänellä on myös essee ”Errol Flynnistä ja modernin himon historiasta”.

Kuten esseet yleensä, tämäkin vaikuttaa kovin karrikoidulta, enkä uskaltaisi käyttää sitä, jos kirjoittaisin Flynnin elämäkertaa. Mutta kyseessähän on lajityyppi, genre ja juuri nuo asian karikatyyriset piirteet on siinä tarkoituskin tuoda esille.

Flynn oli nimittäin häntäheikki vailla vertaa. Menneinä suvaitsemattomina aikoina saatettiin puhua jopa huoripukista.

Englund ymmärtää, että hänen maalaamansa kuva tuosta kohteesta saattaa ainakin jossakin määrin perustua tai antaa aihetta epäilyksiin kateudesta ja ns. pihlajanmarjailmiöstä. Mitäs sitten, jos Flynniä piiritti joka päivä naisten ja tytöjen lauma, josta hän saattoi aina vinkata parhaimmalta näyttävät sessioonsa?

Itsepä nuo bändärit vai mitä faneja ne siihen aikaan olivatkaan, tulivat tyrkylle ja olivat epäilemättä tyytyväisiä päästessään unelmiensa päämäärään. Flynn näköjään jaksoi vetää tuota rallia päivästä toiseen, ei ehkä kyllästymättä, mutta kovalla rutiinilla. Samaan aikaan hän ryyppäsi kuin viimeistä päivää.

Tämän ns. konjakkikulli-ilmiön tunnemme myös suomalaisesta kirjallisuudesta. Kopulointi ja pokulointi sopivat joillakin ihmisillä mainiosti yhteen ja jopa täyttävät elämän siinä määrin, etteivät muut tarpeet edes mahdu mukaan syömistä nyt lukuun ottamatta.

Mutta jossakin vaiheessa fysiikan täytyy pettää. Flynn kuoli viisikymppisenä, vaikka oli tuntenut -ehkä nousuhumalassa- olevansa mainiossa vedossa vielä vähän aiemmin. Kaverit panivat arkkuun mukaan kuusi pulloa viskiä, mutta kuten ymmärrämme, Jumala oli päättänyt, ettei niitä enää kuluteta ja niille siis jäi vain kaunis symbolinen merkitys.

Flynn oli vain yksilö mutta oliko hän aikakauden kannalta merkittävä, symbolinen hahmo? Englundin mielestä hän oli koko kapitalistisen kulutusyhteiskunnan pohjapultti, modernin himon symboli.

Moderni ihminen ei pysty tekemään eroa halun ja tarpeen välillä, vaan juoksee yhä eteenpäin halunsa perässä, vaikka se ei koskaan anna hänelle todellista tyydytystä.

Flynn oli mies, joka kerran, tarkemmin sanoen vuonna 1938 oli yhtäkkiä saanut kaiken, mitä oli itselleen toivonut. ”Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua ei ole se, että hän saa sen mitä tarvitsee, vaan sen mitä himoitsee”, arvelee Englund. ”Se, mikä antoi elämälle suunnan, on silloin poissa.”

Ehkäpä Englund sitten tietää, ettei Flynn saanut elämästään syvempää tyydytystä. Joka tapauksessa hänen elämänsä ei ollut pelkkää pokulointia ja kopulointia, vaan hän myös kirjoitti kirjoja ja purjehti.

Epäilemättä Flynn joka tapauksessa on hyvin moderni hahmo, kuten ovat myös ne tytöt, jotka muodostivat häntä jahtaavien bändärien lauman. Voi hyvinkin olla, että häntä kannattaa verrata Byroniin tai Lermontoviin, onhan näiden kaikkien kohtalossa ja kai elämänasenteessakin samanlaisia piirteitä. Saavutetaan jotakin, jota on pidetty unelmien täyttymyksenä, mutta se ei sitten tunnukaan miltään.

Entä onko Flynn nimenomaan kapitalistisen kulutusyhteiskunnan sankari? Niin kai se on, jos asian haluaa niin nähdä. Seksi kauppatavarana on hyvin kapitalistista, vaikka Flynnin bändärit eivät varmaan maksua pyytäneet ja tuskin hän itsekään. Kuten tiedämme, ainakaan husaarit eivät pyydä maksua. Lermontov oli husaari par excellence.

Joka tapauksessa Flynn, romanttinen sankari esitti valkokankaalla suuria intohimoja, jotka kohdistuivat yhteen ainoaan naiseen, kuten romantiikan perusidea vaatii. Silloin toteutuu mieletön rakkaussuhde, folie à deux, jota romanttinen sentimentalismin kultti palvoo. Tämä romahduttaa maailmasta kaiken suhteellisuuden. Bändärit lienevät kuvitelleensa olevansa mukana jossakin sellaisessa, ainakin kuvitelmissaan ja aktia vauhdittaakseen.

Tosiasiassa Flynn oli postmodernin polyamorian miehiä. Sehän todellisuudessa myös jo silloin levisi Hollywoodissa kuin tauti, vaikka unelmatehtaan tuotteet hehkuttivatkin sen sijasta tuota sadan vuoden takaista kahden hulluutta.

Mutta eipä näissä asioissa mitään todella uutta kai koskaan luoda. Kysymys on vain vaihtelevista muodeista jotka aikansa lifestyle- tredisetterit ja boxerit ja mitä heitä lienee, lanseeraavat suurelle, kuluttavalle yleisölle. Jotakin nostetaan esille, toista painetaan unohduksiin.

Flynnin sielunveljiä on varmasti ollut kautta aikojen ja pilkahduksia siitä saamme yhä lukea niin Samuel Pepysin, Astolphe de Saden ja monien muiden tuotannosta. Toisaalta on ollut olemassa Catulluksen kaltaisia rakastujia ja folie à deux’n orjia.

Merkittävä historiallinen siirtymä saattaa olla siinä, että uskonnon hiipuessa lihasta tehty kirkko (P.Saarikoski) houkuttelee puoleensa yhä suuremman osan myös perinteisten seurakuntien potentiaalista.

 Ehkäpä se, mikä aiemmin tunnettiin Kristuksen kirkkona, näyttääkin yhä suuremmassa määrin keskittyvän lihaan ja sen palvelemisen erilaisiin muotoihin ja hienouksiin juuri siksi, että käsitys elämän tarkoituksen ja keskipisteen sijainnista on muuttunut, tiedämme minne.