Suomenkieltä. Raakana, kiitos.

Suomea, kiitos

Vanhaan aikaan, jonka loppupään vielä hyvin muistan, oli tapana vääntää kaikkea ruotsalaisittain. Ääntämys, mikäli kyseessä oli ulkomainen sana, meni aina luontevasti ruotsin mukaan ja päätteenä kaikenkarvaisissa verbeissä oli aina ruotsalainen -era, kahdella e:llä.

Niinpä sitä ei vain resoneerattu ja fundeerattu, vaan myös renoveerattiin ja ja opereerattiin, jopa rymsteerattiin ja halveerattiin. Kielipoliisimme iski tähän saumaan ja alkoi vaatia -eerata -päätteen sijasta käytettäväksi -oida. Hyvä näin.

Joka tapauksessa itse tuon päätteen käyttämisestä tuskin monikaan sai vammaa sielulleen. Joissakin tapauksissa, kuten vaikkapa manöveeraamisessa pääte on yhä säilynyt ja kuulostaa luontevalta.

Mutta mitä pitääkään sanoa verbistä halveerata? Sehän tietenkin on puujalkavitsi, jossa leikitellään ruotsin puolittamista tarkoittavalla sanalla. Aikoinaan se varmaankin toimi ihan hyvin, mutta tuntuu kammottavalta kuulla, kun sitä käytetään täysin tosissaan edes ymmärtämättä, mistä on kysymys.

Toinen vastaava on sorsiminen. Siihen törmää yhä uudelleen täysin vakavaksi tarkoitetussa asiatekstissä. Mutta myös viintä toki juodaan - toivottavasti nuolista tyhjennettynä- ja muutenkin monet kokevat hauskana käyttää sanoja väärin, niin minäkin, totta puhuen. Saahan sitä sanoa.

Tämä tahallinen väärinpuhuminen lieneekin useissa kielissä käypäistä huvia. Lontoon cockney-kieltä en osaa, kuten ei kai kukaan muukaan ulkopuolinen, mutta minusta näyttää, että se perustuu sisäpiirin tahalliseen väärinpuhumiseen, josta tunnistaa vertaisryhmän.

Tällaisia piirteitähän on myös stadin slangissa ja yleensä kielellisissä jengikäytännöissä. Ulkopuolinen pitää helposti noita väärinpuhujia hölmöinä tai muuten vajaakykyisinä, mutta itse asiassa kyseessä voi olla myös vain tapa erottautua.

Nykyinen tapa käyttää englantia leikkisästi saattaa olla hauska tai sitten ei. Siihen luultavasti usein liittyy myös tarve kunnostautua: (hei, mä osaan tätäkin!), mutta osittain kyse saattaa olla nimenomaan pyrkimyksestä sanoa asiat muilla kuin kaikkein yksinkertaisimmilla tavoilla, mikä lienee ominaista esimerkiksi savolaisille.

Tällöin keskustelusta tulee eräänlaista leikkiä, jossa osallistujat koppaavat sanan tai sanonnan kiinni ja heittävät sen takaisin omilla höysteillään ja kommenteillaan varustettuna, tutkien samalla mitä vastaanottaja kykenee ymmärtämään.

Onhan tässä oma mielekkyytensä. Miltä nyt oikeastaan kuulostaisikaan sellainen vuoropuhelu, jossa osapuolet käyttävät mahdollisimman selviä ja tarkkoja ilmaisuja ja käsitteitä, vaikka kyseessä on vain äärimmäisen banaali asia, kuten vaikkapa vallitseva sää?

Anglosaksit hupattelevat tässä yhteydessä joutavuuksia ja käyttävät ilmeitä ja äänensävyjä. Tätä nimitetään small talkiksi.

Savolainen sen sijaan käyttää älyään ja esittää mahdollisesti ilmastonmuutokseen, maailmanpolitiikkaan tai Naton laajenemiseen liittyviä huomioita todetakseen sen itsestäänselvyyden, joka koskee säätä.

 Kuten intiaanit kiduttivat vankejaan perusteellisesti ennen tappamista (huono vertaus?), koska kunnioittivat heitä, niin myös savolainen, kunnioituksesta puhetoveriaan kohtaan, ei tyydy vain toteamaan sitä, minkä jokainen idioottikin tietää. Eihän hän nyt kehtaa osoittaa pitävänsä puhekumppania sellaisena.

Mutta tässä ollaan jo vaarassa mennä kauas päivän tekstistä. Englannin idioottimainen sotkeminen suomen kieleen alkoi öbaut kaksikymmentä vuotta sitten muodostua epidemiaksi. Epäilemättä tässä on osittain kyse vain kyökkiruotsin vaihtumisesta toiseen vieraaseen -ja siis korkean prestiisin omaavaan- kieleen ja vaihteluhan vain virkistää.

Sivumennen sanoen, tuo ”omaaminen” on myös selvä käännöslaina, joka ei kuulu todella hyvään suomenkieleen, mutta miksi meidän pitäisi olla perfektionisteja?

Mutta vielä noista englannin kiroista. Näyttää siltä, että yhä useammat ovat tottuneet myös ajattelemaan englanniksi, mikä on erinomainen asia sikäli, että suomeksi ajateltu englanti on aika karmeaa (Muuten: Aleksis Kivellä kissa naukui karmealla äänellä). Mutta mikäli se johtaa siihen, ettei enää osata ajatella suomeksi, niin köyhäksipä taitaa moinen kielitaiteilu mennä.

Eipä tässä muuta vikaa olekaan kuin se, että kun suomenkieltä raadellaan, milloin leikillään, milloin ymmärtämättömyyden takia, se saattaa jäädä päälle, kuten aikuiset aikoinaan pelottelivat lapsia, jotka leikkivät irvistelemällä.

Varoittavia esimerkkejä ovat ne halveeraamiset ja sorsimiset, joiden käyttäjät eivät näe asiassa mitään kummallista. Kielipoliisia tarvitaan ja nykyisenä tietokoneiden aikana luulisi olevan helppoa pyydystää väärinpuhujat välittömästi ja antaa heille asianmukaista palautetta.

Tietenkin kieli kehittyy ja sen täytyy kehittyä, mutta sellainen kieli, jossa mustasukkaisuuden, petraamisen, sorsimisen ja halveeraamisen kaltaiset sanat esiintyvät vakavassa asiatekstissä, on -sanoisinko- pitkässä juoksussa matkalla kohti rappiota.