Hartaat harrastajat

Diletantismin rehabilitoinnista

Se, joka on joskus ollut poika, muistaa varmasti, miten riemukasta oli, kun alkutekijöihinsä puretun moottorin sai koottua ja peräti vielä käynnistettyä.

Silloin unohtui, etteivät kaikki osat enää mitenkään mahtuneet mukaan ja että jossakin kohtaa ehkä oli väännetty jengat sekaisin tai tehty muita töllön töitä. Se nyt vaan toimi!

Sama koskee tietenkin itse rakennetun lennokin nousua ilmoja valloittamaan, maan täräyttämistä omatekoisen räjähteen (tällaiset työt ovat hyljättäviä!) voimalla ja muuta vastaavaa. Suotta ei Joka poika-lehdessä vakuutettu, että tällaisina hetkinä poika unohtaa kaikki ne pahat vaikutteet, joita erinäiset juipit saattoivat tarjoilla nuorten esikuviksi.

Luova työ on luovaa työtä. Jos haluaa, että työ tehdään kunnolla ja osaavasti, on se annettava ammattimiehelle. Jos haluaa nauttia luomistyöstä, kannattaa tehdä itse ja varautua pahimpaan. Siinä on tärkeä osa asian viehätystä.

Ammattimies ei ole harrastelija, mutta jälkimmäisiäkin on monenlaisia. Kerran tässäkin maassa ilmestyi lehti nimeltä Harrastelija. Sen päätoimittaja oli Osmo A. Wiio, joka sittemmin ammatikseen tutki ja opetti kommunikaatiota.

Vanhassa Harrastelijassa sen sijaan tehtiin mitä mieleen saattoi juolahtaa. Haulikon panokset rakennettiin alusta loppuun itse, hylsyjä lukuun ottamatta. Jopa nallien kuoret naputeltiin pellistä ja täytettiin omatekoisella aloiteräjähteellä. Toimivat reseptit löytyivät sekä niihin että ruuteihin. Jopa haulit valettiin itse.

Mutta ei Wiion harrastus tähän rajoittunut. Hän neuvoi myös, miten ihan itse rakennetaan skootteri. Hän oli jopa keksinyt sille uuden nimen: moottorilauta. Lisäksi, kiinnostavinta päätä selostaakseni, neuvottiin, miten valmistetaan ilokaasua. Homma oli hyvin helppo ja sitä hengitettäessä todella syntyi erikoinen, puuduttava tunne, kuten oli luvattu.

Mainio mies oli joka suhteessa tuo Wiio ja hänen kirjansa (Harrastelijan kirja, kooste Harrastelija-lehtien aineistosta) oli ehkä alan paras. Vanhempi klassikko oli Ilmari Jäämaan Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja, jossa opetettiin jopa radiopuhelimen valmistus.

Hieman nuoremmille oli sodan jälkeen tarjona Alvar Wilskan Sampo-kirja, joka opetti tekemään melkeinpä mitä vaan ja jopa antoi vinkkejä siitä, miten olisi mahdollista kerätä hieman rahaa tarvikkeiden hankkimiseen. Kotikemistin reseptikirja opetti muun muassa rakettien valmistamista.

Nythän tuon entisen Harrastelijan tilalla on Tekniikan maailma-niminen lehti. En oikein tiedä, mikä adjektiivi kuvaisi lehteä parhaiten, mutta Sen ymmärrän, ettei harrastelijamainen sopisi sille alkuunkaan. Loukkaantuneet tilaajat peruisivat ennen pitkää tilauksensa ja vaatisivat rahat takaisin.

Harrastelijahan on pejoratiivinen sana. Vaikka sen kantana on niinkin vakava ja kunnioitusta herättävä sana kuin hartaus, tuntuu sana viestivän lyhytjännitteisestä maistelusta ja vähemmän kunnioitettavasta, ehkä jopa leikkisästä asenteesta asioihin.

Kun nykyään sanotaan harrastus, ymmärtää jokainen, että kyseessä on saman lajin vakavamielinen hartaus kuin aikoinaan niissä kahden tunnin kirkonmeiningeissä, joita lasten oli vakavina kuunneltava sielunsa autuuden turvaamiseksi. Nykyaikainen harrastus merkitsee koirakoulun tapaista, maksettua dresseerausta, johon lapsi viedään säännöllisin väliajoin ja yritetään leipoa hänestä ammattilaiseksi kelpaavaa yksilöä.

Kaiken lähtökohtana tai pikemmin tavoitteena on tiettyjen taitojen moitteeton hallitseminen ja nousu tavallisen ei-harrastajan yläpuolelle. Toki tämä onnistuu paremmin vain pikkuruiselta joukolta, mutta ehkäpä ne loputkin voivat sitten hieman ylpeillä erinomaisuudestaan verrattuna niihin, jotka eivät harrasta.

Itse olin kovin tyytyväinen, kun poika halusi lähteä pois koirakoulusta. Sen sijaan hän on niitä, joille voisi lahjoittaa ”unelmien työkaluvaunun” ellei hänellä jo sellaista olisi. Bravo!

Harrastaja on epäilemättä hieman eri sana kuin se pejoratiivinen harrastelija, jota Wiio vielä häpeilemättä käytti. Se on jokseenkin samansisältöinen kuin amatööri (ransk. amateur) eli rakastaja. Samaahan tarkoittavat myös saksan Liebhaber ja venäjän ljubitel ja myös espanjan aficionado, jota nykyään on ruvettu myös englannissa käyttämään, tosin kai enempi makuihin ja mieltymyksiin liittyen.

Rakkaus nyt on aina hieno asia, ilmeni se nyt sitten vaikka homopornona, kuten meille nykyään vakuutetaan. Mutta ehkäpä sen kuitenkin pitää olla aina vakavaa, mielellään jonkinlainen obsessio?

Tämä tulee mieleen, kun ajattelee, että sanalla diletantismi on sen sijaan huono kaiku. Sehän viittaa kevytmielisyyteen, valikointiin ja maisteluun, herkutteluun. Ymmärtääkseni sen kantana on kuitenkin sama lego-verbi kuin delegoinnissa tai noiden palikoiden nimessä. Kovin lähellä se joka tapauksessa tuntuu olevan rikosta tai hairahdusta, delictum, vaikka sen oikea kanta kai onkin deliciae eli mielihyvää ja huvia tarkoittava sana.

Corpus delicti eli rikoksen teon väline, vaikkapa savuava ase tavataan henkilöltä, joka yllätetään in flagrante delicto. Ehkäpä tätä voi soveltaa myös harrastelun välineisiin, vaikkapa saksofoniin sellaisen henkilön käsissä, joka ei oikeasti osaa soittaa? Sen jälkeen tulee seurata asianmukainen rangaistus, jollaisia nykyään toki sovelletaan hyvin miedoissa muodoissa, kuten jo aikooinaan Cesare Beccaria on opettanut tekemään uraauurtavassa teoksessa Dei delitti e delle pene.

Diletantismissa tuntuu kuin tuntuukin olevan jotakin kartettavaa ellei peräti rikollista ja kukapa oikein uskaltaakaan sanoa siitä pitävänsä tai olevansa sellainen ainakin jollakin alueella?

Hassu juttu, sillä kukaan meistä ei voi olla ammattilainen kaikilla aloilla. Mikäli haluaa varmasti välttyä diletanttiudelta, on pakko jättää kokonaan innostumatta asioista, joita ei hallitse ammattilaisen tavoin.

Lapsetkin on siis nykyaikaiseen tapaan paras panna repetiittorin vetämiin harrastuksiin mielellään jo kolmivuotiaina ja estää heitä lankeamasta joutavuuksiin, kuten ennen ehkäistiin itsesaastutusta ja muita kammottavia, mutta tavallaan miellyttäviä paheita.

Tämäpä se taitaa olla nykyajan näkemys harrastelemisesta. Osmo A. Wiioa tulee ikävä ja mieleen hiipii myös epäilys siitä, että diletantismin halveksijat eivät oikein taida ymmärtää, mistä on kysymys. Myös Egon Friedell, muuan historiankirjoituksen omalaatuisia neroja, korosti olevansa ennen muuta diletantti…