perjantai 17. maaliskuuta 2017

Varoitus Turkille ja muullekin Euroopalle



Varoitus Euroopalle

Turkin ulkoministeri Mevlüt Cavusoglun (otan vapauden käyttää tätä meidän kirjaimistoamme) mukaan Hollannin vaalit ovat osoitus siitä, että Eurooppa on palaamassa uskonsotien aikaan. Voittaneet puolueet ovat molemmat siirtolaisvastaisia vai pitäisikö sanoa ei-maahanmuuttokritiikittömiä.
Nämä voimat vievät Euroopan rappioon ja pyhät sodat alkavat, julisti turkkilainen maansa korkea edustaja von oben herab.
Ikävä kyllä hän ei välttämättä ole väärässä. Kritiikittömien tomppeliherrojen johdolla EU on seilannut ilman mitään järjellistä suuntaa toivottomasti vanhentuneiden lakien mukaan ja kaiketi odottanut, että tapahtuu jonkinlainen ihme.
Se, mitä tapahtuu, on kuitenkin niin ilmeistä, ettei ketään voi estää sitä näkemästä. Ei siitä sen enempää.
Mutta Cavusoglun suurieleinen viittaus siihen, ettei Eurooppa ole ottanut historiastaan opiksi, ansaitsee hieman tarkastelua. Ei ole ehkä Turkkikaan.
Sata vuotta sitten ja itse asiassa jo kaksisataa vuotta sitten Turkki oli Euroopan sairas mies. Se kuului Eurooppaan sikäli, että se orjuutti erinäisiä Balkanin kansoja ja aina silloin tällöin kunnostautui eläimellisellä julmuudella, joka sai aikaan sen, että koko valtion nimessä oli kirouksen konnotaatio.
Jo sanottiin turkkilainen, tarkoitettiin barbaarista. Tämä asia oli meilläkin hyvin tuttu ja vaikka asiaan liittyi runsaasti myös venäläistä sotapropagandaa ja panslavistista paatosta, nousi vuosien 1877-78 Turkin sota suureksi vapausmissioksi, jossa Suomen kaartinkin osallistuminen nautti yhteisen kansan keskuudessa ilmeisen suurta kannatusta.
Naisväki kokoontui meilläkin tekemään liina-kaapeita haavoittuneiden siteitä varten ja slaavien kohtaloa basibozukien kynsissä kauhisteltiin asiaankuuluvasti.
Koska oli kiistatonta, että Euroopan sairas mies oli barbaarinen valtio, vaativat sivistysmaat eksterritoriaalioikeuksia sen alueella oleville alamaisilleen. Toisin sanoen heitä ei saanut tuomita paikallisten, vaan oman maansa lakien mukaan. Näin tapahtuikin.
Iso Britannia oli erityisen herkkä alamaistensa asemasta barbaarien joukossa ja saattoi tarvittaessa lähettää laivasto-osaston pommittamaan rannikkokaupunkeja enemmälti tähtäilemättä. Viestihän oli selvä: ellette te osoita kunnioitusta sivistykselle, niin saatte sitten ymmärtää tätä kieltä.
Korkean portin vallankäyttö ja muukin meno oli todella niin surkeaa, että se hävetti myös oman maan sivistynyttä nuorisoa, joka ymmärsi, mikä Turkin kohtalona olisi, ellei se pystyisi eurooppalaistumaan.
Maan pelastajiksi tulivat nuorturkkilaiset ja lähes pyhäksi hahmoksi noussut Mustafa Kemal, jonka perintö vielä pari vuotta sitten oli istanbulilaisessa museossa keskeisenä tarinana turaanilaisen suvun maailmanhistoriallisen merkityksen rinnalla.
Oli hyvin ymmärettävää, että Kemal teki jokseenkin saman työn kuin Pietari Suuri. Mikäli maan piti eurooppalaistua, tuli sen myös luopua primitiivisyyden merkeistä.  Fetsin käyttö kiellettiin ja turkkilaiset alkoivat pukeutua kavaijipukuun ja hameeseen. Huntuja ei sallittu.
Muistettakoon, että myös Pietari Suuri oli tuonut naiset seuraelämään mahtikäskyllä. Urkinta ja terrori edesauttoivat hyvää asiaa. Muu ei siihen porukkaan tehonnut.
Ulkoiset muodot nyt olivat ja ovat vain ulkoisia muotoja. Noihin aikoihin ne kuitenkin antoivat viestin siitä, että oli noustu barbariasta ja päästy osalliseksi siitä kulttuurista, joka oli synnyttänyt sen tieteen ja taiteen, joilla maailmaa hallittiin.
Keskiaikaiset pyllistelyt keskellä katua viidesti päivässä olivat tästä uudesta näkökulmasta yhtä arvottomia kuin muukin taikausko. Turkista tuli maallinen valtio.
Ensimmäisessä maailmansodassa Turkki liittoutui Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa, mutta se veikkasi väärää hevosta. Joka tapauksessa Venäjän vallankumous helpotti myös sen, hävinneen maan, asemaa. Vanhoista alusmaista vapautuminen lienee ollut siunaus. Vaikka imperiumi menikin, uusi Turkki nousi tuhkasta ylpeänä ja ehkä turhankin ylpeänä. Armenialaisten kansanmurhasta oli vielä tullut jatko sen barbaarisuuksien luetteloon.
Joka tapauksessa Turkin eurooppalaistaminen oli menestystarina, jota voi verrata Venäjän ja Japanin vastaaviin prosesseihin. Toki tällaiset siirtymät eivät voi koskaan olla täydellisiä. Kukistettu kansallinen perintö on aina nostalgian ja kaunan lähde. Näin se on ollut myös Venäjällä ja Japanissa.
Palatkaamme sadan vuoden takaiseen aikaan. Sivistys ja eurooppalainen kulttuuri olivat silloin itsestään selvästi synonyymejä. Sivistys merkitsi myös edistystä eli kaikille pakollista historiallista kehitystietä, jonka juonena oli ihmisen vapauden ja mahdollisuuksien kasvu, jota sopi nimittää myös onnellisuudeksi sanan aristotelisessa merkityksessä.
Eurooppalaisuutta voitiin aluksi omaksua vain matkimalla, kuten on helppo ymmärtää. Niin kaikki tekivät. Turkkilainen, joka puhui sujuvaa ranskaa tai japanilainen, joka tunsi saksalaiset klassikot, osoitti nousseensa pois barbariasta.
Tilanne muuttui siinä vaiheessa, kun oppipojat alkoivat saavuttaa esikuvansa. Silloin saatettiin julistautua sitä korkeammaksi, mikä usein merkitsi myös omien traditioiden nostamista uudelleen kunniaan ellei suorastaan ylivertaisiksi.
Länsimaisen, eli siis eurooppalaisen kulttuurin halveksimisen perinne syntyi varsinaisesti Venäjällä, sekä slavofiilien että ns. virallisen patriotismin piirissä. Syytökset oman kulttuurin vajavuuksista torjuttiin pöyhkeän lännen ”russofobiana”. Vastaavaahan on sitten näkynyt muuallakin.
Mutta ei tässä kyllin. Tietyssä kehitysvaiheessaan länsimainen kulttuuri kehitti myös uuden ilmiön, itseinhon -kenties ansaitusti. Joka tapauksessa ajatus kaikkien kulttuurien tasavertaisuudesta (omaa lukuun ottamatta) muodostui suoranaiseksi aksioomaksi joskus 1960-luvulla, imperiumien purkautumisen jälkeen.
Niinpä emme enää näe takapajuisten kulttuurien edustajien matkivan länsimaisia tapoja ja vaatepartta tai jos näemme, ei asiaan liity enää samaa hartautta kuin ennen. Toiseen suuntaan kyllä käy liikettä varsin näkyvästi.
Oman kulttuurin korottaminen eurooppalaisuuden yläpuolelle käy nykyään esimerkiksi Eurooppaan saapuvilta siirtolaisilta hyvin luontevasti, mitä täkäläisen älymystön aplodit vielä edesauttavat.
Ikävä kyllä tämä suuntaus edesauttaa kehitystä, joka juuri saattaa tehdä nuo Turkin pääministerin mainitsemat uskonsodat mahdollisiksi (luoja siltä varjelkoon)!
Euroopan kulttuurinen ylemmyys muiden silmissä perustui olennaisesti sen tieteelliseen ja teknis-taloudelliseen kyvykkyyteen. Järkevä tarkkailija tunsi tarvetta kumartaa sille ja järjettömät pakotettiin niin tekemään.
Nyt, sadan vuoden kuluttua Turkki on eurooppalaistunut, mutta ei pohjia myöten. Tässä siis toistuu se tavallinen tarina. Kun on omaksuttu teknis-taloudelliset tiedot ja taidot, mutta tuskin päästy niissä huipulle, matkivan kulttuurin piirissä syntyy ressentimenttiä, joka ilmenee matkitun kulttuurin arvon kieltämisenä. Eivätkö uskottomat eurooppalaiset itse asiassa olekin vain sikoja ja koiria, jos uskomme koraania ja miksi emme uskoisi?
Niinpä siirrytään ihannoimaan sitä menetettyä ihanuutta, joka mukamas kätkeytyi omaan kulttuurin ennen kuin Eurooppa sen pilasi.
Näin kävi kerran Venäjällä ja Japanissa, näin on käynyt Iranissa ja tämähän se suuntaus on nyt Egyptissä ja jopa Turkissa. Suunta kohti sitä irrationaalisuuden maailmaa, joka edelsi eurooppalaistumista, on selvä.
Tällainen mentaliteetti synnytti kerran pöyhkeää sovinismia myös Saksassa ja Japanissa, kuten Ian Buruma ja Avishai Margalit tunnetuissa teoksissaan ovat esittäneet. Nyt temppelin harjalla on Turkki ja Venäjäkin kärsii vanhaa toisintokuumettaan, joka tosin näyttää kovin lievältä verrattuna niihin kouristuksiin, joista islamin maat nyt kärsivät.
On vain toivottava, ettei tilanteesta tule samanlainen kuin sata vuotta sitten, jolloin eksterritoriaalioikeudet olivat sivistysmaiden kansalaisille välttämättömyys. Tietyissä maissa kehitys sitä paitsi uhkaa taantua vielä kauemmas, aina hamaalle 600-luvulle.
Mikäli uskonsodat Euroopassa olisivat taas mahdollisia, ne fanaatikot pitäisi importoida noista menneisyyteen sukeltavista maista. Sitä tässä juuri ollaankin tekemässä ja Cavusoglukin tietää tämän erinomaisesti.
Vaarojahan tähän maailmanaikaan sisältyy ja niitä syntyy juuri sellaisesta mielettömästä politiikasta, jota Turkki harjoittaa järjettömän demagogian säestyksellä. Mutta tyhmyydellä on tapana kostautua.
 Jäitä hattuun siis siellä. Übermut tut selten gut, sanoi saksalainen ja hän tiesi asian kokemuksesta.

16 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. On kieltämättä vahinko, jonka suuruutta ei osaa vielä tällä hetkellä kuin arvailla, että kemalistien perintö näyttää olevan hyvää vauhtia valumassa vessanpönttöön. Eikä voi kuin ihmetellä niitäkin länsimaailman sinisilmäisiä riemuidiootteja, jotka ovat jaksaneet aina näihin päiviin saakka vuodattaa krokotiilinkyyneliään armeijan yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta Turkissa. Ehkä sotilasvalta tai sen uhka ei ole aivan demokratian parhaiden perinteiden mukaista, mutta siellä kun se on ollut maallisen menon varmin ja itseasiassa ainoa takuumies...

    "Niinpä siirrytään ihannoimaan sitä menetettyä ihanuutta, joka mukamas kätkeytyi omaan kulttuurin ennen kuin Eurooppa sen pilasi.

    Näin kävi kerran Venäjällä ja Japanissa, näin on käynyt Iranissa ja tämähän se suuntaus on nyt Egyptissä ja jopa Turkissa. Suunta kohti sitä irrationaalisuuden maailmaa, joka edelsi eurooppalaistumista, on selvä."

    On aika hämmästyttävää sekin juttu, että vielä joskus 50-60-luvuilla länsimaita pidettiin suurimmassa osassa ns. kolmatta maailmaakin yhteiskunnallisen kehityksen ihanteina, joiden edesottamuksia pyritttiin kopioimaan melkein asiassa kuin asiassa, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta 70-luvun mittaan suunta sitten vaihtuikin, ja Iranin v. 1979 islamilainen vallankumous näyttääkin nyt jälkeenpäin lähinnä varovaiselta alkusoitolta sille kehitykselle, mitä sittemmin on tapahtunut niin monessa maassa siellä päin maailmaa.

    Se perusteellisempaa pohdiskelua ansaitseva kysymys sitten taitaisikin olla, että miksi näin on päässyt käymään? Ja tähän nyt ei ihan taida riittää vastaukseksi ne tavanomaiset imperialismi-kapitalismi-rotusorto-Israel-jenkkiläiset öljy-yhtiöt-vuodatukset, vaan syyt lienevät syvemmällä.

    Mitä siis länsimaissa itsessään tapahtui jonnekin 70-luvulle tultatessa ja sen jälkeen, jonka seurauksena ne eivät enää vaikutakaan miltään inhimillisen onnen ja yhteiskunnallisen edistyksen tyyssijoilta (taloudellista ja ainakin vielä toistaiseksi jatkuvaa vaurauttaan lukuun ottamatta), vaan herättävät yhä enenevässä määrin kulttuurisia antipatioita? Sitäpä voisi itse kukin tykönään myös hieman arvuutella, ja pahoinpa pelkään, ettei tyypillinen länsimaiden pehmovasemmiston harjoittama kulttuurinen itseruoskinta taida olla mikään erityinen ymmärryksen avain... Tuo tuhkan päälleen ripotteleminenkin kun on viime kädessä vain eräänlaista ylösalaisin käännettyä kulttuurista hybristä ja suprematismia, joka ei auta ymmärtämään todellisuutta, vaan ainoastaan selittämään selittelyä.

    VastaaPoista
  2. Sekularismi, eli järjenkäyttö edellyttää että on jotain mitä käyttää.

    Ei-eurooppalaisille värillisille roduille (itä-aasialaiset poisluettuna) on osoittautunut liki mahdottomaksi ylläpitää ominpäin länsimaalaistyyppistä valitus-liberalistis-pohjaista sekulaaria kulttuuria.

    Kuten blogistikin totesi, eurooppalaisen kulttuurin matkiminen onnistui miten-kuten niin kauan kuin Länsi oli selkeä matkimisen kohde. Nyt kun värillisten rotujen pitäisi itse ylläpitää sekulaaria lännestä kopioitua kulttuuria, alkaa heidän oma luonteenlaatunsa ottaa niskalenkin ja paluu kohti esimodernia aikaa on alkanut heidän kohdaltaan.

    Itselleni asianlaita on kirkastunut vasta viime vuosien aikana, kun olen tavannut äidinkielenään suomea puhuvia lähi-itäläisiä ihmisiä. Kun korostus ei ole häiritsemässä vaikutelmaa, ei voi olla huomaamatta kuinka uskomattoman paljon monet heistä muistuttavat mentaliteetiltaan mustalaisia: Eivät useinkaan tiedä yhtään mistään mitään, eivätkä ole edes kiinnostuneita tietämään. Rahan ja parittelutilaisuuksien saaminen (keinoilla millä hyvänsä) ovat elämän ainoat seikat. Ylenpalttinen tunnevetoisuus ja impulsiivisuus ynnä vaivoin peitelty aggressiivisuus paistavat läpi kilometrin päähän.

    Eivät tuollaiset rodut koskaan tule omin päin valistuksellista kulttuuria ylläpitämään, kuten nyt voimme yleisestä suunnasta hyvin havaita.

    VastaaPoista
  3. Pelottavaahan tämä on siksi, kun se eurooppalainen kulttuuri hiipuu. Christopher Caldwell kirjoitti kirjan Reflections on the revolution in Europe, immigration, islam and the west, missä hän asettaa kysymyksen, onko meillä enää sama Eurooppa kun sen ihmiset vaihtuvat. Muslimien maahanmuutto on jo muuttanut monien eurooppalaisten suurkaupunkien ilmettä ja on alkanut dominoida monin paikoin elämää.

    Eurooppalaiseen kulttuuriin on kuulunut kristinusko, se on olennainen osa myös sekulaaria ajattelua. T.S. Eliot on kirjoittanut, että kulttuuria ei voi käsitellä ilman uskontoa, Euroopassa se tarkoittaa kristinuskoa. Kristinusko auttoi synnyttämään Eurooppaan yhteisen kulttuurin. Eurooppalaisia ovat syvästi muokanneet ne kulttuurielementit, jotka saatiin yhteisestä uskosta. Jopa 'uskottomat' ovat olleet 'kristittyjä'. Eliot oli sitä mieltä, että vain kristillinen kulttuuri saattoi tuottaa sellaisia uskonnottomia ajattelijoita kuin Voltaire ja Nietzsche, he taistelivat kristinuskoa vastaan sellaisella hengellisellä kiihkeydellä ja moraalisella vakavuudella, mikä saattoi kummuta vain kristinuskosta.

    Meillähän on nyt jo täysin maallistunut sukupolvi vallassa, jolla ei enää ole edes muodollista yhteyttä kristinuskoon. Kirkko, jolla ei ole aitoa uskoa, vaan monikulttuurinen edistyksellinen liberaali periksiantava poljettavaksi joutuva hyvyysideologia. Eurooppalainen korkeakulttuuri ei sovi yhteen syrjimättömän relativismin kanssa. Kun siihen lisätään poliittinen korreketius niin tuho on sinetöity. On aikoihin eletty, kun jopa kristillisdemokraattien tulee poistaa kunnallisvaaliehdokkaistaan islamiin kriittisesti suhtautuvia, kun media niin vaatii.

    VastaaPoista
  4. Pahoin pelkään, että Mevlüt Cavusoglun puhuu totta. Se mitä nähtiin v. 1918 Suomessa saattaa olla pipettikamaa siitä mitä tullaan näkemään Eurooopassa seuraavan 20 vuoden aikana. Se ajatus kauhistuttaa minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruotsin armeija taitaa koostua vain noin 20,000 sotilaasta ja alle 40,000 reserviläisestä. Maassa on jo yli 600,000 muslimia, joista enemmistö miehiä. Taisteluikäisiä muslimimiehiä, ja enemmistö heistä taisteluikäisiä, joiden luku lienee jotain 200,000:n luokkaa. Että 10% tuosta joukosta on jihadisteja on hyvin maltillinen arvio. Ja se kyllä tiedetään, mitä nämä rättipäät (ovat usein sitä aivan kirjaimellisesti) kärsivällisesti odottavat. Aseitakin maahan salakuljetetaan kiihtyvässä määrin.
      https://www.thelocal.se/20070725/7988
      https://www.thelocal.se/20110525/33984
      Aseiden salakuljetuksessa näyttäisivät kunnostautuvan Balkanin muslimit, joista monet ovat erittäin radikaaleja.
      Vallankumousta viritellään silmien alla aitoon bolshevikkityyliin.

      Poista
    2. Se mitä nähtiin v. 1918 Suomessa saattaa olla pipettikamaa siitä mitä tullaan näkemään Eurooopassa seuraavan 20 vuoden aikana.

      Mutta kun se on nimenomaan koko touhun tarkoituksena:

      https://www.youtube.com/watch?v=TisxfLCAz8E

      Poista
  5. Aivan erityisesti mieltä lämmittää
    tuo rivien väliin kirjoitettu.

    Epäilen kuiten hyvin runsaasti, että
    tavispolitikolta se jää havaitsematta.
    Tyyten kokonaan.

    VastaaPoista
  6. Maahanmuuttopolitiikka on muuten seuraavien eduskuntavaalien tärkein kysymys. Valitettavasti. Muitakin tärkeitä asioita nimittäin on. Turkkilaiset ärhentelevät jo kuin Eurooppa olisi jo Kalifi Erdoganin. Mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Suomi ei ole vielä menetetty vaikka nopeasti kyllä menetettäisiin, jos väärät ihmiset pääsisivät valtaan.
    Maahanmuutto lienee myös kunnallisvaalien tärkein kysymys. Jos asutte Helsingissä, muistakaa äänestää 9.4. suurmoskeijaa vastaan. Jos tuo wahhabistien (touhu on niin läpinäkyvää, että se kertoo suoranaisesta typeryydestä, eikä se menisi läpi, ellei oltaisi niin poliiittisesti korrektia ja sinisilmäistä) hanke saada torpattua, se on erävoitto poliittista islamia vastaan.

    VastaaPoista
  7. "Eurooppalaistaminen"

    Tämä termi saattaa alkuun tuntua huonolta mutta kun seuraa eurooppalaisuuden sättimistä Venäjällä, Turkissa ja muualla, ei voi välttyä ajatukselta eurooppalaisen vaihtoehdon suuresta merkityksestä näiden maiden sisäpoliittisissa kulisseissa.

    Amerikka lienee noissa maissa jo kirosana, eikä sitä käsitellä eurooppalaisuuden kanssa tai edes omana vaihtoehtonaan. Vai miten lienee?

    Turkilla on syytäkin olla vihainen. Hallituspuolueelta estettiin vaalikampanjointi, mikä oli isku demokraattisia toimintatapoja kohtaan. Merkel lausui, ettei salli ulkomaiden tuovan sisäisiä ristiriitojaan saksalaiseen yhteiskuntaan.

    Tämä on merkittävä julistus. Mitä Merkel mahtoi ajatella tämän lausuessaan? Onko hän sitä mieltä, että turkkilaisten ja kurdien pitäisi jättää vaikuttamatta lähtömaan tilanteeseen, peräti unohtaa koko Turkki poliittisesti?

    Hetki sitten meille vielä lupailtiin, että olemme yksilöitä, maailmankansalaisia; että isänmaita voi olla niin monta kuin vain haluaa; että yksilö voi ammentaa voimavarojaan mistä vain haluaa. Mitäs nyt sanotaan?

    Pitääkö valmistautua uskonsotaan? Merkel ainakin näyttää valmistautuvan. Ehkä kyse on vain vaalipaniikista. Jonakin päivänä puheet täytyy lunastaa.

    VastaaPoista
  8. Tällä hetkellä on Jyväskylän pääkirjaston käytävällä iso koraani-näyttely ja jokin islamilainen tilaisuus ovien takana. Oli pakko nähdä nämä kirjojen kannet kun niitä oli kahden puolen käytävää, jolla pari vuotta sitten ääriryhmät kahakoivat.

    VastaaPoista
  9. Kiitos valaisevasta kirjoituksesta! Muistelen jostakin lukeneeni, että Kemal Atatürk ihaili Suomea ja suomalaisia Valkoliljojen maa kirjan perusteella.

    VastaaPoista
  10. Näin olen kuullut minäkin. Tässä oli kai se pointti, että suomalaisia pidettiin sukulaiskansana, joka osoitti eurooppalaistumisen mahdollisuuden.
    Joskus melko hiljattain (15-20 v. sitten) joku turkkilainen lehtimies närkästyi, kun tämä sukulaisuussuhde Suomessa kiistettiin.

    VastaaPoista
  11. Turkkilaiset kielethän ovat agglutinatiivisiä, eli sanat taipuvat monin tavoin eikä ainankaan turkin kielessä ole sukupuolitettua persoonapronominia. Turkkilaiset kielethän ovat kotoisin keski-aasiasta, eli samoilta kulmilta kuin suomalais-ugrilaisetkin, joten on enemmän kuin mahdollista että mainitut kieliryhmät omaavat yhteisen kantamuodon.

    Toki jos tarpeeksi kauas lasketaan, niin sama pätee kaikille maailman kielille ja kielisukulaisuushan ei geneettisestä sukulaisuudesta sano suoranaisesti yhtään mitään.

    VastaaPoista
  12. Kyllähän turkki enemmän suomea muistuttaa kuin mikään tuntemani kieli viroa lukuunottamatta.
    Kalevi Sorsan oli aikoinaan pakko sanoa jotakin sukulaisuudestamme ja hän kertoi turkkilaisille, että joidenkiin tutkijoiden mukaan esi-isämme ovat lähtöisin samoilta seuduilta.
    Voi olla. Leieekö sukulaisuutta yritetty vakavasti tutkia?

    VastaaPoista
  13. Olen pettynyt siihen, että kaltaisesi historioitsija niputtaa ihmiset yhden, kansakunnalla merkityn etiketin alle.

    Joku toinen voisi sanoa, että jokaisessa kulttuurissa todellisten vapaiden sielujen saavutukset omii näiden perässä tuleva henkisiltä kyvyiltään keskinkertaisten miesten joukko, joka alkaa nimittää saavutuksia "meidän kulttuurimme" saavutuksiksi.

    Tosiasia on, että Turkissa samoin kun vaikkapa Venäjällä on yhtälailla auktoriteettejä kaipaamattomia vapaita sieluja kuin Euroopassa. Heille on yhdentekevää millainen yhtenäiskulttuuri massojen parissa vallitsee, tai vallitseeko alkuunkaan.

    Ero on siinä, mikä heidän asemansa yhteiskunnassa on. Ei ole sattumaa, että taiteen ja teknologian eturintama sijaitsee niissä maailmankolkissa joissa vallitsee suurin ajattelun ja olemisen vapaus.

    Onkin ironista, että yhtäältä tunnut halveksivan arvoliberalismia ja toisaalta halveksit niitä kulttuureja, joissa arvoliberalismi on onnistuneesti tukahdutettu.

    VastaaPoista
  14. Konservatiiville on tyypillistä asioiden, ideologioiden ja arvojen kriittinen tarkastelu. Se ei tee hänestä tukahduttajaa.

    Joskus ammoin saattoi silloinen arvoliberalismi yhdistää suuria ajattelijoita, keksijöitä ja taiteilijoita. Nykypäivän arvoliberalismi on toisenlaista ja pidemmälle vietyä: se ylistää yksilöä yli kaiken ja vaatii kritiikittömästi arvostamaan eri maailmankatsomuksia.

    Suurin osa niistä keksinnöistä ja saavutuksista, joita Euroopassa ja Yhdysvalloissa teollistumisen aikana tehtiin, ja jotka lähes poikkeuksetta on omaksuttu muuallakin maailmassa, ovat epäilemättä universaalisti hyödyllisiä kaikille ja kaikkina aikoina. Silloin kun nuo saavutukset tehtiin, ei nykyisen kaltaisesta arvoliberalismista tiedetty mitään.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.