lauantai 2. kesäkuuta 2018

Turismin lumoissa



Kaukomaiden kutsu

Kalle Väänänen, Olinpa minäkin turisti. Pakinoita turismista. A.A. Karisto Oy 1955, 205 s.
Turismia harrastettiin meillä kovasti maailmansotien välisenä aikana. Ulkomaille mentiin laivalla, Helsingistä Stettiniin ja sitten junalle eteenpäin. Tallinnaan jopa lennettiin.
Jo vanhastaan tuttuja paikkoja olivat monille Saksa ja Ranska sekä Italiakin, mutta nyt usein matka ulotettiin jopa Afrikkaan, siis Pohjois-Afrikkaan, tai sitten Idän pikajunalla Turkkiin.
Afrikassa kävi kai loppujen lopuksi hyvin harva suomalainen, tosin joku asuikin, kuten sosiologi Westermarck, vai oliko hän sittenkin kulttuuriantropologi eli vallan toisen tieteenalan edustaja.
Joka tapauksessa siellä kävi ja paikallisiin oloihin aika paljonkin perehtyi esimerkiksi Aino Kallas, joka taisikin jo olla virolainen ja hänen lisäkseen Joel Lehtonen, joka julkaisi matkasta muun muassa hyvän runokirjan Puolikuun alla.
Mutta kävipä siellä myös Kalle Väänänen, joka julkaisi vuonna 1926 seikkailustaan kirjan savonkielisellä otsikolla Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Se siimes oli siis Pohjois-Afrikassa.
Väänänen oli itse asiassa viipurilaisia, olen saanut hämmästyksekseni tietää. Kuitenkin hän näyttää hyvin hallinneen pohjoissavolaisen murteen, sikäli kuin itse osaan asiaa arvioida. Lukekaapa vaan Savolaista sanarrieskoo ja nauttikaa saman tein myös Erkki Tantun kuvituksesta.
Vuonna kuollut 1960 Väänänen (siis oikeastaan Viänänen) jatkoi turistelua vielä 1950-luvulla. Se oli aikaa, jolloin massaturismi jo yritti nostella päätään yleisestä köyhyydestä ja valuuttasäännöstelystä huolimatta. Kun ja jos saatiin auto, niin ajettiin niin kauas kuin pääsi, eli Lappiin. Sitten kun autolautat tulivat, oli tie auki myös Ruotsiin ja sen läpi vaikka minne.
Muistanpa itsekin vielä Viking I:n joka oli entinen maihinnousualus ja höyrylaiva. Väriltään se oli sininen ja sen voileipäpöytä häikäisi niukkuuteen tottuneen turistin. Herroiksi taisivat elää nuo ulokomualaiset.
Vuonna 1957, eli pian Tämän Väänäsen kirjan ilmestymisen jälkeen pääsin itsekin matkustamaan Lappiin ja hamaan Hammerfestiin saakka. Olihan siinä hävitetyssä Lapissakin ihmettelemistä, mutta sodan jälkien ja jätöksien ohella oli paljon muuta ihmeteltävää. Muun muassa ihmiset, jotka eivät osanneet puhua suomea tai ainakaan eivät asiaa paljastaneet. Silkkaa eksotiikkaa.
1950-luvun puoliväli alkaa olla jo sen verran kaukana, että sitä kannattaa lähestyä vähän niin kuin tutkijan ottein vaikka ajattelisi vain omia muistojaan. Olipa kaikki silloin niin erilaista.
Mutta tässä nyt siis Väänäsen kirjasta. Kirjoittajahan tunnettiin suurena humoristina ja uskon, että keskivertolukija nauraa hohotteli kirjalle aikoinaan. Minut tämä huumori kuitenkin panee korkeintaan hymähtelemään ja mietinkin siksi, mikä lukijassa nyt on vikana. Esimerkiksi sanarrieskahan on mitä toimivinta huumoria tänäkin päivänä. Turismikirja sen sijaan ei ole.
Huumori lienee aika lailla sosiaalisesta ympäristösään riippuvaa, sikäli kuin aihepiiri ei ole vaikkapa eksistentiaalinen.
Kun kulttuurissa ja tietyssä yhteiskunnassa syntyy sopimus joidenkin asioiden salaamisesta tai pakottamisesta tiettyyn muottiin silloin kun ne esitetään, on tilaus valmiina myös huumorille, tarkemmin sanoen vitsille, joka on aika keskeinen huumorin laji.
Vitsin toiminnan selitti jo ukko Freud, joten ei siitä sen enempää paitsi että sehän tekee kielletyn tajuiseksi ja panee ajattelemaan sellaista, mikä ei sovi.
Toki huumori on laajempi asia. Itse sanahan tarkoittaa kosteutta, hengen tiettyä elävyyttä, vastakohtana kuivuudelle, jonka piirissä huumori on lähes mahdoton, paitsi nyt englantilaistyyppinen, mikä hyväksyttäköön sekin omassa lajissaan.
Väänäsen tekstistä löytyy tiettyä kosteutta, joka ilmenee muhoilevana sanankäyttönä ja asioiden yllättävinä rinnastuksina. Savolaisuuden ja vaikkapa italialaisuuden rinnastaminen on tarkoitettu huvittamaan lukijaa ja on varmasti joskus toiminut roolissaan hyvin.
Sama koskee raamatullisten lausahdusten ja vaikkapa naisellisten sulojen konkreettisten ominaisuuksien rinnastamista. Se on ihan hauskaa, mutta koska niin edellisiltä kuin jälkimmäisiltä on jo ammoin hävinnyt se tietty pyhyyden ja kieltojen ilmapiiri, ei myöskään tiedostamattoman narraaminen esille ole tarpeen.
Kaikki tiedostetaan ilman muuta, eikä raamatun pyhyyttä ymmärrä enää kuin tietty marginaaliryhmä. Koraani toimisi jo paljon paremmin, mirabile dictu.
Samanlaisen huumorin ilmapiirin katoamisen olin tunnistavinani myös Ernst Lampénin tarinoissa. Mieshän oli aikoinaan hyvin arvostettu huumoriveikko ja kansallisuus, uskonto, viina ja seksi toimivat mainiosti sen ympäristönä, vaikka hän niihin kajosi vain hyvin hellävaroin.
Ketäpä enää’ naurattaisivat vaikkapa viinaan tai suomalaisiin kansanheimoihin liittyvät vitsit? Viinaa nyt yksinkertaisesti on tarjolla ja sitä voi juoda tai olla juomatta. Seuraukset tunnetaan, eikä niissä mitään erityisen huvittavaa ole missään tapauksessa. Miksipä enää puhuisi alkoholijuomista kiertoilmaisuin? Suomalaisia kansanheimoja taas saa ns. vetää kölin ali mielin määrin, ja pitääkin.
Näin se taitaa mennä. Tulevaisuudessa ihmetellään varmasti, miksi nykyään puhutaan kaiken maailman kuukereista tai huvitutaan anarkismin, feminismin tai idiotismin innoittamien teorioiden parodioinnista. Kun ne menettävät ajankohtaisuutensa, ei niille ole enää tarvis nauraakaan.
Mutta itse turismiin. Tässä kirjassaan Kalle kertoo Italiasta, jota hän olikin ryhtynyt kovasti harrastamaan, kieltäkin opetteli.
Kielen oppiminen oli turistille tähän aikaan välttämätöntä. Ranskalla ja saksalla pärjäsi pitkälle, mutta ei niin pitkälle, ettei olisi jäänyt pulaan aina silloin tällöin. englantia joku aina osasi, mutta ei sillä vielä pitkälle pötkinyt. Kalle sitä paitsi ei osannut. Ruotsia Kalle ei myöskään muka osannut, vaikka kukaan ei tietysti olisi voinut tuohon aikaan läpäistä suomalaista oppikoulua sitä aika lailla oppimatta. Asennekysymyshän se oli.
Huikeat maisemat, mm. Amalfirannikolla huimasivat Kallea niin, että matkanteko piti keskeyttää, vaikka mies oli nuorempana kiivennyt jopa purjelaivan mastoon . Mutta tämä nyt ei ollut sitä kiinnostavinta antia.
Millaisia italialaiset oikein ovat? Miten kansat ja kulttuurit yleensä poikkeavat toisistaan? Sitä tekijä pohtii ja asian pohjaksi ja muutenkin selostaa kaikenmoisia banaaleja yksityiskohtia tullauksista, rahanvaihdoista, lippujen katoamisesta ja muusta tuon ajan riesasta sekä kansan tavoista.
Ennen EU:ta jokaisen rajan ylittäminen oli jonkinlainen seikkailu, kuten itsekin muistan. Poikkeus oli Hollannin ja Belgian välinen raja, jonka ylitin vuonna 1965 huomaamatta, että siinä mitään rajaa olikaan.
On se turismi muuttunut. Väänänen matkusti pari kertaa lentokoneellakin ja päivitteli mielessään suurta korkeutta (yli neljä kilometriä) ja huimaa nopeutta. Eipä hänkään ehtinyt nähdä Super Caravellien tuloa, joka oli jo aivan nurkan takana, saati noita DC-koneita, joilla mentiin kerralla kaukomaille, mikä ei tarkoittanut enää Välimeren piiriä.
Mutta Kallehan oli 1800-luvun miehiä, joka oli lapsena matkustanut ns. paukkulaudalla kyläteitä. Sotiinkin hän oli jo liian vanha ja toimi vain ns. korsukolportöörinä.
Aika huikea oli jo hänen aikanaan ihmisen kokemuspiirin laajentuminen. Sen jälkeenhän kehitys suorastaan räjähti. ehkäpä se piankin pannaan kovalle verolle ja siis kutistuu, nähtäväksi jää.

7 kommenttia:

  1. Minun viiskytluvun turismini rajoittui Gevalia kahvipaketin ostoon Haparandasta ja Ivalossa käyntiin. Kyllä niilläkin sen aikaisessa kaveripiirissä pärjäsi.

    VastaaPoista
  2. Se on muuten ulUkomualainen, ei ulOkomualainen.

    Trilisser, Savo.

    VastaaPoista
  3. Elämä, joka on ihmisen parasta aikaa, tuntuu joskus ahtaalta paikalta, kuten Suomi maailmalla liikkumaan tottuneille, mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan on lähdettävä liikkeelle. Ihmisluonne vahvistuu, tulee itsevarmemmaksi omista valinnoista, kuten vankka talo rakennetaan palasista.

    VastaaPoista
  4. Onko Jope Ruonansuu viimeinen vanhan kansan humoristi? Ainaki hänen takavuosien juttunsa naurattavat edelleen, kun netistä kurkkaa.

    VastaaPoista
  5. Matka on lahja
    -kiinalainen sanonta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matka on palkinto, the journey is the reward
      -Steve Jobs

      Poista
    2. "Das Endziel ist mir nichts, die Bewegung ist mir alles"

      Poista

Kirjoita nimellä.