Suomi-neidon lankeemus

Suomi-neidon lankeemus aikakauden kuvastimessa

Vuonna 1908 julkaisi Aika-lehti Maila Talvion Tolstoi-juhlassa pitämän ylistyspuheen. haltioitunut oraattori nimitti Tolstoita ”aikamme suurimmaksi totuudenetsijäksi”, joka oli osoittanut, että onni oli sitä, että sai elää toisten hyväksi. Vain rakkauden ja uhrautuvaisuuden haluja voi aina tyydyttää. ”Meidän on riistäydyttävä irti niistä ryhmistä ja joukkokunnista, joiden turvissa me kuljemme vihaten ja vainoten ja hautoen kiroja… totuus, rakkaus, niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala.”

Tolstoi ei hyväksynyt enempää kirkkoa kuin valtiotakaan eikä sen mukaisesti ymmärrettyä isänmaata. Oliko myös Maila Talviosta tullut anarkisti, kuten niin monista muista suomalaisista Tolstoin jalanjäljissä? Oliko hänkin luopunut sekä kirkosta että isänmaasta ja saarnasi nyt universaalisen rakkauden oppia?

Ainakaan Talvio ei ollut tässä yksin. Tolstoin ihailijakaartiin –ehkä fan club on tässä anakronistinen-  kuuluivat Suomen merkittävimmät porvarillisetkin kirjailijat, Ilmari Kiannosta V.A. Koskenniemeen. Tolstoilaisuus levisi Suomessa nopeasti myös rahvaan keskuuteen ja sivistyneistö kannatti profeettaa myös poliittisista syistä: olihan hän sen sortovallan vihollinen, joka kuristi Suomeakin. Toisaalta: Suomikin taisi olla jonkunlainen valtio ja ainakin se oli myös isänmaa…

Vastavaikutus ei antanut kauan odottaa itseään. Vuonna 1912 V.A. Koskenniemi julkaisi ohjelmallisen artikkelin ”Oriens an occidens?”, jossa hän teilasi Tolstoin Anna Kareninan. Artikkeli otti laajemminkin kantaa siihen, mihin suomalaisen kulttuurin tuli suuntautua. Venäjällekö, jossa Stolypin oli vielä hiljan ollut tiukasti ohjissa, ja joka oli valjastanut Venäjän kansaa edustavan duuman kuristamaan taas Suomea? Vai oliko käännettävä selkä Venäjälle ja suuntauduttava länteen?

Koskenniemen mielestä venäläisessä kulttuurissa oli ansioistaan huolimatta vakavia puutteita. Siitä puuttui tahto, järjen ja sydämen tasapaino. Venäläisyydessä ei ollut todellista luonnetta, rakentavaa voimaa. Tolstoi oli mestari kuvaamaan konkreettista, aistillista, hetkellistä. Missä oli henki? Samoihin seikkoihin kiinnittivät huomiota muutkin suomalaiset kriitikot, Eino Leinosta Juhani Siljoon.

Kyösti Wilkuna kertoo saaneensa saman herätyksen istuessaan Špalernajan vankilassa, uhkaavaa hirttotuomiota odottamassa. Hänen kirjastaan ”Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa” otettiin nopeassa tahdissa useita painoksia. Kirjassa Wilkuna totesi venäläisen kirjallisuuden olleen viime aikoina Suomessa tavattoman suosittua. Itsekin hän myönsi, että tähän oli syynsä: ”Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykologisessa analyysissään on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä.”

Tolstoin vaistoelämän kuvausta Wilkuna nimitti nerokkaaksi. Kuitenkaan hän ei jaksanut lukea Anna Kareninaa loppuun, se oli kuin ”vaellus rannattomalla pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla” ja päähenkilö Levin (”Lenin”!) oli ”älyllisesti selkiintymätön olento”.

Tolstoin ”uskonnollinen aatteilukin” oli Wilkunasta lopultakin  ”lapsellista lepertelyä”. Eihän kreivi ollut jakanut omaisuuttaan köyhille vaan elänyt maatilallaan rikkaana miehenä: ”Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko-tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä todelliselle profeetalle”.

Näistä kirjallisista mietteistä Wilkuna päätyi historiantulkintaan: ”Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa ja sen yhden mukana kaikki: Suuria persoonallisuuksia.” Kirjailija on kenties lukenut huolimattomasti Venäjän ”pakkohistoriansa”, mutta joka tapauksessa hän ei huomaa sieltä Lutherin, Goethen, Kantin tai Bismarckin kaltaisia ”peninkulmapatsaita” –ainoastaan ”kruunupäisiä despootteja”. Esipappi Avvakuum, patriarkka Nikon tai vaikkapa ruhtinas Kurbski ja hetmanni Mazepa olivat ilmeisesti vaikuttaneet vähäpätöisiltä persoonallisuuksilta tai sitten tilanne ja ympäristö vaikuttivat asiaan.

Joka tapauksessa, vankilassa istuvaa Wilkunaa innosti Tolstoin sijaan hänen siellä lukemansa Maila Talvion teos, ”Elämän leikki”, jossa oli kuvaus siitä, miten perinpohjaisesti kaikki muuttui, kun ylitettiin Venäjän raja ja siirryttiin Saksan puolelle. Edellisessä maassa (itse asiassa kai sitten Puolassa) kaikki oli kurjaa ja surkeaa, karja nälkäistä ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.

 Kun ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys. ”Hiki vuoti raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niin kuin omantunnon rauha”. Venäjä näytti siis edustavan epämääräistä ja rehellisyydeltään epäilyttävää haihattelua, lyhytjänteisyyttä,  juoppoutta ja velttoutta, kun taas Saksassa vallitsi selkeys ja päättäväisyys ja, Maila Talvion sanoin ”Jumala yhä jatkoi luomistyötä ihmisen kautta”.

Tässä yhteydessä voi todeta, että myös Saksassa samaan aikaan otettiin etäisyyttä modernin kulttuurin velttouteen ja aistillisuuteen, joka tulkittiin feminiiniseksi ja vaadittiin paluuta aitoon germaaniseen maskuliinisuuteen. Englantilainen tutkija Ritchie Robinson on katsonut, että Saksassa tätä velttoutta ja aistillisuutta symbolisoivat juutalaiset, jotka Otto Weiningerin tunnetussa teoksessa ”Sukupuoli ja luonne” määriteltiin naisellisiksi. Niinpä siis saksalaisuuden oli karistettava harteiltaan tämä modernin yhteiskunnan rappioilmiö ja palattava miehekkyyteen. Tämä taas tarkoitti sotilaallisuutta, itsekuria, sankaruutta ja jopa barbaarisuutta.

Juutalaissyntyinen Weininger teki Wienissä itsemurhan vain 23 vuotiaana. Ehkä hän piti asiaa hyvinkin miehekkäänä. Eivätpähän ainakaan feministit päässeet enää kiusaamaan.

Uutta miehekkyyttä eivät vaatineet vain lukuisat germaanisuutta ja saksalaiskansallisuutta ihannoivat kuppikunnat, vaan myös eräät ”itseään vihaavat” juutalaiset kuten Maximilian Harden ja Walther Rathenau. Myös sionismin perustajaisiin kuulunut, kulttuurin rappion teoreetikkona tunnettu Max Nordau tunnisti tämän velttouden kansansa ongelmana. Hänen mielestään sen oli aikaansaanut ghettoelämä ja se voitiin pyrkiä voittamaan sekä ruumiinkulttuurin että rodunjalostuksen kautta.

Omituinen paikka oli tuo vuosisadan alun Wien, josta kahdeskymmenes vuosisata sai loputtoman aarteiston ammennettavakseen.

Venäjällä ei oltu pekkaa pahempia. Max Nordau, joka tulkitsi modernin kulttuurin ilmiöitä rappion ja suorastaan fysiologiaan ja rotuun liittyvän sairaalloisuuden näkökulmasta, tuli vähäksi aikaa myös Venäjällä hyvin suosituksi.

Totisesti, yli-ihmiselle tai ainakin nyt korkeammalle ihmiselle oli tilausta, jos niin sanottu korkeakulttuurikin alkoi olla yhtä sairaalloista leperrystä ja feminiinistä vinkumista.

Nietzsche tuli myös Venäjällä erittäin suosituksi ja jotkut ovat pitäneet häntä jopa länsimaisista filosofeista venäläisimpänä. Nietzschen lukuisista seuraajista monista tuli myöhemmin bolševikkeja, jotka Maksim Gorkin tavoin etsivät yli-ihmisen rakennuspuita uudesta, sosialistisesta yhteiskunnasta.

Gorkin nuoruudenteoksissa ja hieman myöhemmissäkin hätkähdyttää hänen tapansa sokeerata tolkuttoman väkivallan kuvauksilla. ”Aro-Nietzsche” löysi mieleisiään poroporvarillisen moraalin yläpuolelle asettuneita hahmoja yhteiskunnan marginaalien joukosta. Mutta jos Jumala oli kuollut, niin miksi ihmisen tuli vaivautua noudattamaan juutalaista orjamoraalia?

Vladimir Solovjov oli sanonut: ”ihminen on tullut apinasta, siispä rakastakaamme toisiamme”! Mutta parodia alkoi jo olla mahdotonta.

Venäjällä oli tarjolla rajatonta rakkaudenoppia julistava Tolstoi ja sitten siellä oli kovuuden ja raakuuden ihailijoita anarkisteista ja bolševikeista mustasotnialaisiin. Barbariakin alkoi tuntua mielekkäältä. Miksei olisi? Kun maailmansota sitten syttyi, kirjoitti Maximilian Harden uhmakkaasti englantilaisille: ”Wir sind die Barbaren!” Venäjällä Aleksandr Blok ei jäänyt pekkaa pahemmaksi: ”Da, skify my!” , hän runoili, tosin vasta 1918, kun sota oli Venäjän osalta jo käyty. Skyytit tekivät nyt kurjimman temppunsa ja jättivät Euroopan suojattomaksi kuten bolševikit vetäytyessään sodasta. Blokin Venäjäkin taisi olla perinaisellinen?

Monet Venäjän tulkitsijat kuten Nikolai Berdjajev ovat pitäneet sitä luonteeltaan feminiinisenä. Tullakseen täydelliseksi tai edes saadakseen jotain aikaan naisellinen prinsiippi tarvitsi Weiningerin näkemyksen mukaan miestä. Maximilian Hardenin mukaan juutalaiset olivat Saksan feminiininen elementti ja kuuluivat yhteen kuten mies ja vaimo. Koska avioero ei ollut mahdollinen (kukaan ei kuvitellut, että juutalaiset olisi voinut esimerkiksi karkottaa), oli vaimon mukauduttava miehen tahtoon eli assimiloiduttava.

Ne suomalaiset, jotka Kyösti Wilkunan tavoin ilmeisesti näkivät Venäjässä vastaavanlaisen feminiinisen elementin, olivat ilmeisesti hankalassa tilanteessa. Mikäli suomalaisuus olikin maskuliinista eikä neitseellinen Suomi-neito, kuten tällä kertaa ilmeisesti täytyi olettaa, ei venäläisyys sopinut sen puolisoksi, koska se oli liian suuri. Venäläisyyden assimiloiminen suomalaisuuteen oli ainakin yleisvaltakunnallisella tasolla mahdotonta, ellei se sitten ollut jo tapahtunut vuosisatoja sitten, kuten puolalaiset patriootit väittivät.

Koska valtakunnan ja suuriruhtinaskunnan suhde itse asiassa oli yhä avoliiton asteella oli kai jonkinlainen kieltäytyminen yhteiselämästä ainoa ratkaisu.  Suomen oli pysyttävä erillään idästä. Vuonna 1917 kaikki meni päinvastoin: raja-aidat aukesivat ja rahvas karkeloi ryssien kanssa. Mitä tästä oli pääteltävä?

Ehkäpä tästä vuosisadanvaihteen henkisestä pohljobkasta oli mahdollista tehdä aivan mitä tahansa johtopäätöksiä. Kyösti Wilkuna oli jo vuonna 1913 runoillut: ”Tulkohon sota/ ja veriset vaatteet…”

 Kun vankilan portit sitten aukesivat, Wilkuna lähti innoissaan sotimaan ja kukkoili mielellään valokuvissa kivääreineen. Akkamaisuuttako siinä pantiin kuriin? Vaiko pikemmin irstasta aistillisuutta ja feminiinistä velttoutta?

Suomi-neito oli vuonna 1917 langennut. Ryssänmorsiamet ja ”svabooda” todistivat sen. Saksasta päin saatiin asialle tervehdyttävää lääkettä, jota Wilkunakin oli kaivannut. Oliko neidolla itse asiassa lesbosuhde feminiinisen Venäjän kanssa vai ei, selittäköön se, joka tästä sotkusta luulee saavansa tolkkua. Ainakin maskuliinisen elementin vahvistamista pidettiin yleisesti välttämättömänä kulttuurin pelastamiseksi. Siinä sitten tapettiin aika monta miestäkin.

Maila Talviolle Wilkuna oli ilmeisesti ainakin jonkin verran velkaa, noin henkisesti ellei muutoinkin. Jostakin selittämättömästä syystä hän kuitenkin joskus kertoi vihaavansa tätä. Välit tästä tietenkin hieman kärsivät.

Mutta Wilkuna ei tainnut päästä sopuun itsensäkään kanssa päätellen siitä, että hän vielä melko nuorena miehenä teki itsemurhan, vaikka oli päättänyt elää peräti 63-vuotiaaksi.

Tällaisissa tapauksissa, kuten Weiningerinkin kohdalla, tulee ulkopuoliselle, jonka pitäisi pysyä erossa asioista, joita ei ymmärrä, kiusaus kysyä: kuka tappoi kenet?

Mutta mitäpä se kenellekään kuuluu.