Ääni on Jaakobin ääni, mutta...

Tsarski put eli Herran tie ja sen maalliset apulaiset

Ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp., historiatieteiden kandidaatti Leonid Petrovitš  Rešetnikov johtaa merkittävää instituuttia nimeltä Venäjän strategisten tutkimusten instituutti eli RISI, englanniksi Russia’s Institute of Strategic Studies eli RISS.

Kyseessä on presidentin hallinnon rahoittama ja hallinnoima organisaatio, jolla on useita filiaaleja Venäjällä sekä myös ulkomailla, Turkissa, Bulgariassa ja Ranskassa, nyt myös Suomessa.

Instituutti julkaisee omaa lehteä sekä kirjoja, sillä on myös oma TV-ohjelma RISI-TV, jonka tunnuksena on silmä ja lause ”Me tiedämme enemmän”.

Yllätys ei liene, että instituutin ideologiassa Venäjän imperiumilla, Euraasian liitolla, ortodoksisella uskonnolla ja Venäjän sotilaallisilla perinteillä ja yleensä imperiaalisella isänmaallisuudella on keskeinen asema ainakin päätellen sen julkaisujen aihepiiristä. ”Russofobia” on  vihollinen, joka vaikuttaa myös slaaviveljien keskuudessa ja sille on omistettu jo kaksi konferenssia.

Instituutin johtaja Rešetnikov on aivan hiljattain julkaissut kirjan[1], jonka RISI:n humanististen tieteiden tutkimuskeskuksen johtaja M.S. Smolin on arvostellut instituutin lehdessä[2]. Kuvio vaikuttaa tässä tapauksessa siis hieman sisäänlämpiävältä, mutta ainakin lukija tuntee saavansa jonkinlaisen takuun siitä, ettei arvostelija pahasti väärennä tekijän tarkoituksia.

Arvostelija toteaa heti aluksi, että kyseisen teoksen kirjoittajalla on todella sanoma, jonka hän on halunnut ilmaista loppuun saakka. Kirja on siis tunnustuskirja (ispovedalnaja). Kirjoittajan oma ”paluu Venäjään” oli vaikea ja kulki ateistisen neuvostoideologian voittamisen kautta. Kirjoittajan eettinen rigorismi ja hengellinen eheys vetoavat lukijaan.

Kirjoittajalle Venäjä ei merkitse vain maallista, vaan myös hengellistä ulottuvuutta. Se ei ole vain suuri valtio, vaan ”Jumalan valtaistuimen jalusta”, paikka, jossa Hyvän ja Pahan voimat kohtaavat leppymättömässä taistelussa.

Ei ollut mikään sattuma, että ”saatanallinen” vallankumous tapahtui nimenomaan Venäjällä –juuri siellä oli pyhyyttä, mitä voitiin häväistä. Saksassa tai Englannissa ei pyhäinjäännöksiä ja ihmeitä tekeviä ikoneita ollut.

Paradoksaalista kyllä, juuri aineellisen vaurauden kasvusta tuli yksi yhteiskunnan vallankumouksen tärkeimmistä syistä. Monet eivät kestäneet rikkauden viettelyksiä ja halusivat elää ”vapaasti”, kuten Ranskassa. Helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset olivat saman ketjun renkaita vanhan Venäjän hävittämisessä.  Bolševismin tarkoituksena oli Venäjän täydellinen hävittäminen ja muuttaminen maailmanvallankumouksen tukikohdaksi. Helvetillinen julmuus ja suoranainen kansanmurha olivat bolševikeille tunnusomaisia. Sen aloittaja oli Lenin ja Stalin oli hänen seuraajansa. Hän ei ollut mikään Venäjän tsaarien työn jatkaja.

Venäjän federaatiossa vaikuttaa yhä neuvostovallan mätäneminen, lainaa arvostelija tekijää; ”Tätä joka suhteessa vastenmielistä prosessia edistää huomattavasti liberalismi… se on venäläiselle sielulle absoluuttisen vieras ideologia, joka tarttuvan bakteerin lailla syö kansakuntamme organismia… Liberalismi ja kommunismi yhtyvät itse pääasiassa –kristillisyyden jyrkässä hylkäämisessä, erityisesti ortodoksian, valtion, kansakunnan ja kansan hengellisen ytimen hylkäämisessä. Sieltä juuri tulee historiallisen Venäjän ja sen traditioiden ja kansanomaisen kulttuurin vastustus”.

Arvostelija lopettaa tekstinsä kenraaliluutnantin johtopäätökseen, jonka mukaan ”Venäjä voi olla vain imperiumi, muuten se tuhoutuu sivilisaationa. Me venäläiset olemme imperiaalinen kansa ja meillä on Jumalan edessä vastuu niistä kansoista, jotka ovat eläneet ja elävät meidän kanssamme”.

Edellisestä voinee jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Kiinnostavaa on ainakin se, että Rešetnikov torjuu jyrkästi sen bolševismin arvonpalautuksen, josta eräillä tahoilla on ollut merkkejä näkyvistä. Tämä luettakoon hänelle kunniaksi. Sitäkin kummallisempaa kyllä sitten on, että kenraali näyttää mielihyvin hyväksyvän stalinistit yhteistyökumppaneikseen, kuten taannoin Helsingissä pidetty seminaari osoitti.

Varmaankin kannattaa kysyä, mitä tehtäviä RISI näkee juuri meidän pienessä maassamme. Se näyttää joka tapauksessa Suomesta yllättävän kiinnostuneelta ja mieleen tulee, miten NKP:n kansainvälisessä osastossa Suomi aikoinaan oli paljon ”kokoaan suurempi”.

Olemmeko me nyt joidenkin tahojen kuvitelmissa jo luonnollinen tai ainakin potentiaalinen osa imperiumia? Olemmeko me ehkä lupaava informaatiosodan koekenttä? Vai onko tämän päivän Pobedonostsevien mielestä juuri meidän maassamme niin paljon hurskaita, että se voisi heidän ansiostaan pelastua länsimaisen kulttiuurin yhteiseltä tuholta, kuten Sodoma ja Gomorra aikoinaan olisivat voineet, mikäli hurskaita olisi ollut riittävästi?

Vastauksia emme tiedä. Vain yksi merkittävä asia on tiedossamme. RISI on meillä saanut kannatusta jopa dosenttitasolla ja siellä aivan erityisesti. Tosin dosentteja on tässä tapauksessa vain yksi ja hänen henkilönsä lienee varma takuu sille, että normaalit, säädylliset ihmiset kiertävät tämän instituutin kaukaa.

---

[1] L.P. Rešetnikov, Vernutsja v Rossiju, Treti put ili Tupiki beznadežnosti. Moskva FIB, 2013, 232 s.

[2] M.S. Smolin, Tsarski put i besovskije tupiki,// Problemy natsionalnoi strategii 1/2013