Oliko meillä ennen historiaa?

Suomi ennen Suomea ja Nummisuutarin Eskon historiakäsitys

 Nils Erik Villstrand, Valtakunnaosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812. Suomen ruotsalainen historia 2. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki 2012. 424 s.

Aikoinaan Sakari Topelius ja osaltaan myös J.L. Runeberg loivat Suomelle kunniakkaan menneisyyden. Ruotsin valtakunnan historia oli loistava ja sen kansan kohtalot ihmeelliset. Se oli myös meidän historiaamme, josta oli syytä ylpeillä.

Suomi oli noina kuvattuina vuosisatoina osa Ruotsia. Sen osa oli usein raskas, mutta aina kunniakas. Sankarikuninkaat olivat meidänkin hallitsijoitamme ja Breitenfeldin, Narvan ja Lützenin nimet koristivat historiaamme siinä kuin Porrassalmen, Siikajoen ja Joutselän.

Suomen osana oli myös seistä kunniapaikalla idän barbariaa ja tyranniaa vastaan, ikimuistoisen pohjoismaisen vapauden puolesta. Jo 1500-luvulta lähtien Suomen vaakunan leijona polki jalkoihinsa idän käyräsapelia ja Karjalan vaakunassakin torjui sitä suoralla, oikeuden miekallaan.

Oli aika, jolloin Heinen ”Kahta krenatööriä” voitiin laulaa ilman ironian häivää:

 ”Mitä vaimostain, mitä lapsistain!

Surun kantaa ma voin suuremmanki!

Leivän kerjätkööt, jos on nälkä vain

–mun on keisari, keisari vanki!”

Noiden laulujen aika ei kyllä tainnut olla itse suurten sotien, vaan niiden kuvittelemisen aikaa. Joka tapauksessa se oli aikaa, jolloin Ruotsin historiaa pidettiin meillä itsestään selvästi omana ja läheisenä. Tuttuuden lisäämiseksi ruotsinkieliset etunimet historiassa suomalaistettiin ja valtakunnasta käytettiin nimitystä ”Ruotsi-Suomi”. Ruotsissa oli jo ammoin syntynyt ajatus siitä, että sen kansa oli Herran valittu kansa ja Topeliuksen mukana ajatus siirtyi suomalaisillekin.

Ja ihmeitähän historiassamme riitti: sankarikuningas Kustaa II Adolf oli ilmetty Paracelsuksen ennustama Pohjolan leijona, ”Löwe aus Mitternacht”, kuten saksalaiset kunnioittavasti sanoivat. Hänen johdollaan piskuinen joukko riensi puolustamaan oikeutta ja vapautta ja nöyryytti maailman mahtavat.

Venäläinen ylivoima lakaistiin matalaksi kaarlelaisten hurjalla hyökkäyksellä niin Narvassa kuin muuallakin. Melkein näin kävi myös Poltavassa, vaikka ei ihan.

Ironinen suhtautuminen ruotsalaiseen historiaamme löi läpi varsinaisesti vasta sotien jälkeen. ”Matalan katseen” historia nosti kaiken keskipisteeksi sorron ja sorronalaisen kansan. Sorrettuna oleminen oli kyllä tavallaan ansiokasta, mutta siinä ei ollut mitään hohtoa, vaan sen sijaan loputonta kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta, lyhyesti sanoen, pelkkää tylsyyttä.

”Ruotsi-Suomen” käsite kuului tämän uuden suuntauksen ensimmäisiin uhreihin. Sellaista valtakuntaa ei ollut. Koska Suomea sanan nykyisessä merkityksessä ei ollut, oli itse asiassa ajateltava, että oli olemassa vain Ruotsin valtakunnan läänejä. Koska Suomi ei ollut valtakunnan keskusta vaan sen periferiaa, se joutui antamaan enemmän kuin sai.

Ruotsin vallan ajan historia oli siis sorron historiaa.

 Eikö ”valtioyhteydessä” itse asiassa ollut kysymys vain siitä, että sortaja pakotti esi-isämme väkivalloin valtansa alle ja riisti sitten sekä heidän työnsä hedelmät että lopulta myös heidän henkensä loputtomissa sodissaan? Oliko Suomi mitään muuta kuin siirtomaa, jota vierasta kieltä puhuva herrakansa hallitsi ja riisti mielensä mukaan?

Näin venäläisetkin halusivat asian esittää jo 1800-luvulla. Silloin se torjuttiin, nyt hyväksyttiin.

Tämä sangen jyrkkä populaarin historiakuvan muutos, jossa Suomesta on tullut Ruotsin osan sijasta sen jonkinlainen siirtomaa, on viimein tapahtunut aivan hiljattain, vielä minun sukupolveni aikana. Näyttää siltä, että nykyiselle nuorisolle ajatus Ruotsin ja Suomen yhteisestä vanhasta historiasta on jo läpikotaisin vieras, yhtä vieras kuin ajatus Suomesta idän uhkaa torjuvana lännen etuvartiona.

Puhtaaksi viljeltyinä molemmat tulkinnat tietenkin joutavat historian roskakoreihin. Niiden täydellinen hylkääminen johtaa kuitenkin myös tolkuttomuuksiin.

Taannoin televisiossa esitetyt sarjat ”Kuninkaamme” ja ”Suomi on ruotsalainen” aiheuttivat osassa kansaamme varsin kiivaan reaktion. Aivan ilmeisesti niiden historiakuvaa pidettiin outona ja ”propagandistisena”. Tuntuu siltä, että joissakin piireissä kukoistaa Nummisuutarin Eskon ajattelutapa: ”Ellei saappaita olisi, ei taitaisi olla jalkojakaan!” –Ellei Ruotsi-Suomea ollut, ei voinut olla Suomeakaan. Oli siis vain riistetty siirtomaa.

Nils Erik Villstrandin teos Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812 tekee selvää tästä myytistä. Villstrand tarkastelee Suomea Ruotsin valtakunnan osana monesta perspektiivistä: aikalaiskuvausten, arvojärjestysten, eliittien, kansan ja kielen, esivallan ja kirkon kannalta. Käytetty aineisto on valtava ja kirjan kuvituskin on kiinnostava ja huolella tehty.

Kuten kaikki vakavat tutkimukset, myös tämä teos jättää monia kysymyksiä avoimiksi. Historian erityispiirteisiin kuuluu, että ne kysymykset, joihin tutkija pyrkii vastaamaan, vain harvoin olivat menneiden aikakausien ihmisten itselleen asettamia. Epäilemättä menneiden aikojen yhteiskunta perustui riistoon, joka joskus kasvoi suorastaan sietämättömäksi. Kansanryhmien välillä saattoi olla hankauksia, kieli muodosti tehokkaan esteen suomalaisten etenemiselle yhteiskunnan hierarkiassa. Rikkaudet siirtyivät periferiasta keskustaan ja niin edelleen.

Siitä huolimatta Ruotsin vallan aikaisesta menneisyydestämme löytyy kaksikielinen Suomi ja sen oma identiteetti. Tunnetun vanhan vertauksen mukaan oli jopa kaksikin Suomea, rannikon ja sisämaan alueet, mutta se ei merkinnyt epäilystä niiden yhteenkuulumisesta.

Sen sijaan voitiin havaita, että suomalaisten ja liki samaa kieltä puhuvien uusien alamaisten, ortodoksisten ”ryssien” eli karjalaisten välillä oli ”aita”.

Kielirajalla toki oli toki merkityksensä myös suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä, mutta siitä ei näytä yleensä tulleen merkittävää erottavaa tekijää, se ylitettiin, jos tarvetta oli ja kaupungeissa lingua francana saattoi palvella suomi. Kieliolojen muutokset –ja osittain niiden suhteellinen stabiilisuus- maalla ja kaupungeissa kuuluvat kirjan kiinnostavimpaan antiin.

Ruotsin aika, jota ei itse asiassa kannattaisi nimittää ”Ruotsin vallan ajaksi”, koska Suomi oli osa tuota valtaa, päättyi sitten 1800-luvun alussa. Villstrand on aiheellisesti jatkanut tarinaa vuoteen 1812, jolloin Suomen muotoutuminen sai päätepisteensä, kun Karjala palautettiin. Bernadotten politiikka ja Turun sopimus olivat tärkeitä myös Suomen kannalta.

Aleksanteri I oli tunnetusti Suomen rakastettu hyväntekijä, jota suorastaan palvottiin ja jonka suopeus teki monelle ”hyvälle Ruotsin miehelle” viimein mahdolliseksi valita isänmaakseen Ruotsin sijasta Suomen. Siitä huolimatta Turun rahvas vielä vuonna 1812 jaksoi hurrata paljon ponnekkaammin Bernadottelle kuin Aleksanterille.

Suomen ja Ruotsin satojen vuosien mittainen, ylimuistoinen yhteys ei ollut parissa vuodessa pois pyyhkäistävissä. Monissa syvärakenteissa se on yhä aivan voimissaan ja sen tiedostaminen kuuluu sivistykseen. Ei siitä kannata ottaa komplekseja.

Villstrandin kirja kuuluu ruotsinkielisten säätiöiden kustantaman projektin tuloksiin, mutta se ei tee siitä ”hurripropagandaa”. Sopii toivoa, että tämä erinomainen tietopaketti laajemminkin vaikuttaisi yleiseen historiatietoisuuteen, jossa Nummisuutarin Eskon sankarillinen, mutta hedelmätön ja hieman tylsä itsetehostus näyttää vielä vaikuttavan.