Haittaa kunniasta

Haittaa kunniasta

Kunnia on vanhentunut käsite. Se kuuluu siihen feodaaliajan perintöön, jonka rippeetkin hävitettiin 1900-luvun totaalisissa sodissa. John Lukacsin kielikuvan mukaan 1900-luvulla oli vielä yksittäisiä henkilöitä, kuten Mannerheim, joille kunnia vielä merkitsi jotakin. Mutta he olivat kuin tuoksu tyhjästä konjakkipullosta. Jalo rypälejuoma oli jo maailmasta hävinnyt, jäljellä oli vain viipyilevä muisto.

No, jossakin päin Eurooppaa on vielä vendetta, venäläisessä varkaiden kulttuurissa ovat sääntönsä ja ”kunniavarkaansa” (вор в законе) ja Suomen romaneilla on väistämissääntönsä. Mutta tässä puhun nyt aikakauden yleisestä muutoksesta sellaisena kuin se koetaan hallitsevan eliitin ja älymystön tasolla.

Nietzsche oli niitä neroja, jotka aistivat uuden aikakauden tulon vapautumisena kaikesta vanhasta. ”Iloisessa tieteessä” hän runoili olevansa huimasti puhaltavan mistral-tuulen veli. Tämä tarkoitti täydellistä vapautta, kaikesta. Kyytiä saivat kaikki perityt ja sovinnaiset arvot ja niiden pöyhkeät kantajat:

Wer nicht tanzen kann mit Winden,
Wer sich wickeln muß mit Binden,
Angebunden, Krüppel-Greis,
Wer da gleicht den Heuchel-Hänsen,
Ehren-Tölpeln, Tugend-Gänsen,
Fort aus unsrem Paradeis!

Kunnia mainittiin tässä pölvästien ominaisuutena, yhdessä nipussa tekopyhyyden ja hyveen kera. Nämä ymmärrettiin nimenomaan siteiksi, jotka estivät tuulena pyörivän tanssin vapautta. Vapaus oli vapautta myös kunniasta.

1900-luvun historiasta sanalle ”kunnia” toki vielä löytyi käyttöä. SS-miesten vyössä oli tunnuslause ”Unsere Ehre heisst Treue”. Kunniasta oli tehty pelkkää uskollisuutta, joka vaati toteuttamaan alhaisimmatkin käskyt. Perverssimpää käsitteen rappiota on vaikea kuvitella.

Mutta tämä on totalitarismin yleinen logiikka. Sen perusideana on nimenomaan totaalisuus, kaiken alistaminen Leviathanin edulle. Mikään ei ollut arvokasta itsensä vuoksi, olennaista oli, ketä se palveli ja hyödytti. Yleisinhimillisten arvojen käsite voitiin kokonaan unohtaa.

Sinänsä tämä ei ollut uutta, idean oli muotoillut jo Machiavelli ja sen keksijä oli, ellen erehdy, itse Saatana, vastustaja, jolla oli Jumalan valtakuntaan nähden antagonistinen suhde.

Natsit olivat vapauttaneet itsensä kunniasta. Tämän myös Mannerheim ymmärsi tehtyään heidän kanssaan tuttavuutta. Hän lohdutti itseään sillä, ettei ollut Falkenhorstin kaltaisia tuttavia itse valinnut.

Natsien Ehre uskollisuutena oli koiralle sopiva hyve. Sen kantana on rehellisyys, Ehrlichkeit, joka SS-joukkojen tapauksessa alennettiin sokeaksi kaikenlaisten ylhäältä tulevien käskyjen tottelemiseksi.

Entä miten oli kunnian laita Venäjällä, joka verhoutui Neuvostoliiton valheelliseen kaapuun? Siellä Lenin teki selvää aristokratiasta, jonka rippeet Stalin vielä lopuksi ammutti vuonna 1937. Herrasmiehet, sikäli kuin heitä oli porvareissa, likvidoitiin nälkiinnyttämällä, ampumalla tai ajamalla maanpakoon. He eivät enää olleet uuden yhteiskunnan rakentamisen tiellä.

Totalitarismista Venäjällä ei vapauduttu ennen Neuvostoliiton romahdusta, mutta Stalinin kulttuurinen vastavallankumous palautti paljon sellaista, mistä Lenin oli halunnut päästä eroon. Ehkä kunniankin?

Jossakin määrin näin tapahtui. Venäjän sana tšest (честь) viittaa rehellisyyteen, kuten saksalainen ja ruotsalainen vastineensakin. Kunnia oli Venäjällä ennen vallankumousta ollut selvästi kovemmassa kurssissa kuin Euroopassa yleensä. Kaksintaistelut olivat sen ilmentymä ja Venäjällä ne vuosisadan vaihteessa joka sallittiin upseeriston piirissä, mitä voi pitää uskomattoman arkaaisena politiikkana. Asiaan voi tutustua vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu ( Pojedinok).

Upseerien kaksintaistelut saattoivat liittyä ”univormun kunniaan” (tšest mundira) tai sitten banaaleihin naisjuttuihin ja humalaisiin korvapuusteihin. Tässä suhteessa ne ilmeisesti olivat sukua primitiivisten ja traditionaalisten yhteiskuntien niin sanotuille ”kunniamurhille”. Keskeistä oli julkisesti pestä pois häpeän leima, hyvittää loukkaus. 1500-luvun Suomessa tämä asia oli myös hyvin tärkeä, kuten Pentti Renvallin tutkimukset osoittavat.

Nykyään ”kunnianloukkaukset” liitetään useimmiten helppohintaisiin vaatimuksiin, joita maineeltaan epäilyttävät henkilöt esittävän oikeudessa. Lainsäätäjä on näköjään jo ymmärtänyt, että kyseessä on arkaainen jäänne, käsite, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa ja laki on ilmeisesti pian muuttumassa.

Neuvostoliitossa upseerin kunnia käsitteenä ainakin jossain mielessä rehabilitoitiin. ”Kunniatuomioistuimetkin” palautettiin vuonna 1939. ”Kunniasana” ei kuitenkaan sopinut bolsevikille, hänen sanansa oli sen sijaan”luja” –”tvjordoje slovo kommunista”. Pioneereille ”kunniasana” sen sijaan sopi hyvin –”tšestnoje pionerskoje”.

Mutta pohjimmiltaan totalitaarinen yhteiskunta oli ja pysyi totalitaarisena. Se saattoi vain teeskennellä yleisinhimillisten tai absoluuttisten arvojen kunnioittamista. Viime kädessä sen epäjumala oli puolue, jolla kaikki oli alistettu ja jolla jonka edessä jokaisen oli ”laskettava aseensa”. Puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto (Партия –ум, честь и совесть нашей эпохи), lausahti joskus jo Lenin. Tarkoitus lienee ollut sanoa, että se korvasi nyt nuo vanhentuneet käsitteet. Vaikka länsimaissa ei ollut vastaavaa puoluetta, vapautuminen tuosta taakasta tuskin oli täällä sen vähäisempää.

Kunniassa sanan parhaassa merkityksessä on kuitenkin jotain ylevää, ihailtavaa. Kunnian mies on se, jolle hänen velvollisuutensa ovat tärkeämpiä kuin hänen etunsa ja jolle toisten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin hänen omat etunsa. Tämähän sopii myös käsitteeseen ”herrasmies” siinä mielessä, kuin se joskus käsitettiin.

Tietenkin ”kunnia” on saattanut tarkoittaa ja pyhittää myös monia mielettömyyksiä, kohtuuttomuuksia, raakalaisuuksia ja niin edelleen. Sen tärkeä merkitys on joka tapauksessa myös itserajoitus, voitto omista henkilökohtaisista pyyteistä, korkeamman periaatteen hyväksi. Ja tämä periaate oli ihmisen itse vapaasti ja omasta tahdostaan valitsema ja kunnioittama –ei mikään suuri ja mahtava Puolue tai SS, joiden turviin voitiin hiipiä. Sellaisen edessä oli joskus tapana ottaa hattu päästä. Enäähän sitä ei oteta muualla kuin haudalla.

Sille, joka ammentaa ymmärryksensä tästä elämästä poststrukturalistien, totalitaristien ja yleensä kelmien ajatuksenkuluja seuraten, ”kunnia” on naurettava käsite. Sellainen ihminen osaa kysyä vain: ”Mitä hyötyä siitä on?” Vastaus kuuluu –ei mitään. Siitä on vain haittaa eläimellisyytensä löytäneelle ihmiselle ja hänen itsetoteutukselleen.