Venäjän talous

Venäjän talous  -väärin korjattu

Pierre Manent, École des hautes études des sciences sociales-korkeakoulun rehtori kirjoittaa Commentaire-aikakauskirjan tuoreessa numerossa taloudellisen ja poliittisen liberalismin problemaattisesta suhteesta. Hänen mielestään on naiivia olettaa, että niiden välillä olisi sisäänrakennettu harmonia ja että maksimaalinen taloudellinen vapaus olisi aina kannatettavaa,

Siitä huolimatta Eurooppa on täynnä uskovaisia, jotka uskovat simppeleihin taloudellisen vapautuksen ja globalisaation oppeihin kuin kerran uskon sankarit kirkon dogmeihin. Uusi valkoisen miehen taakka on ollut suljettujen markkinoiden avaaminen, maailman kansojen yhteiseksi onneksi. Näinhän tapahtuu nyt myös Venäjän kohdalla WTO-jäsenyyden myötä. Jäsenyyden muuten lasketaan lisäävän Venäjän nyt jo hyytymässä olevaa kasvua melkoisesti.

Mutta voiko liberaali uskonto olla sokea kansakunnan edulle ja jopa suorastaan vahingollinen? Talouskasvun palvonta voi viedä sosiaaliseen katastrofiin tai ainakin aiheuttaa vakavia inhimillisiä ongelmia. Rahan kasaantuminen yhä harvemmille keinottelijoille tuskin millään tavoin korvaa sitä ahdinkoa, johon suuret joukot voivat joutua.

Alussa mainittu Manent mainitsee yhtenä kielteisenä esimerkkinä ”luovan tuhon”, jolle liberaalit ekonomistit nyökyttelevät. Ranskassa on teollisuudenaloja kuuliaisesti tuhottu, mutta luomistyö antaa odottaa itseään. Saksalle naurettiin vielä taannoin, kun se yhä vain panosti autojen ja työstökoneiden valmistukseen, vaikka jokainen tiesi, että nyt on panostettava tietotekniikkaan ja palveluihin…

Venäjä on myös, liberaalin uskonnon näkökulmasta tehnyt pahoja virheitä. Sitäkin kiusallisempaa on, että se ei ole estänyt hämmästyttävää talouskehitystä. Toki Venäjä on aina ollut sui generis. Sillä oni ennenkin ollut kykyä yllättää ne, jotka ovat luulleet sen tuntevansa. Kansalaissodan jälkeen, keväällä 1921 maan tila oli niin surkea, että normaalin, sivistyneen elämänmenon palauttaminen näytti kaukaiselta haaveelta. Suurteollisuus oli kokonaan pysähtynyt eikä pientä ollut, junia ei saatu enää liikkumaan ja miljoonat ihmiset nääntyivät nälkään. Vakuuttavampaa todistusta kommunismin kelvottomuudesta ei enää tarvittu.

Tuolloin, sotakommunismin konkurssipesän äärellä asiantunteva tarkkailija, Paul Rohrbach katsoi, että ilman todella merkittävää ulkoista apua Venäjää ei ylipäätään voisi enää saada jaloilleen. Apua taas kykenisi parhaiten antamaan Saksa, joka tosin vielä itsekin oli huonossa kunnossa. Lisäksi tarvittaisiin apuun pohjoismaat, siinä luvussa Suomi.

Venäjä toipui kuitenkin ihmeen nopeasti, kun kapitalismi palautettiin talonpojille uuden talouspolitiikan muodossa. Teollisuuskin saavutti vuosikymmenen lopulla jo sotaa edeltäneen tason.

Todella hämmästyttäviä tuloksia saavutettiin kuitenkin vasta sitten, kun Stalin sai 1930-luvun alkupuolella ajettua läpi uuden taloudellisen järjestyksensä, jota hän nimitti sosialismiksi. Trotskin ja muiden vakavien aatteen miesten protestit moisen terminologian johdosta kaikuivat kuuroille korville. Järjestelmä saattoi olla jonkinlainen fasismin muunnos, kuten sen vasemmistolaiset viholliset väittivät, mutta taloudessa se sai ihmeitä aikaan. Tämä koski erityisesti sotataloutta.

Taloustieteilijät ovat vieläkin ymmällään siitä, mitä Neuvostoliiton esittämät viralliset kasvuluvut oikein kuvasivat ja miten paljon vääristeltyjä ne olivat. Joka tapauksessa systeemi pystyi erittäin nopeasti laajentamaan raskaan teollisuuden tuotantoa aivan uudelle tasolle. Sodan syttyessä Neuvostoliiton tankit eivät suinkaan olleet pahvia, kuten monet olivat kuvitelleet.

Neuvostoliiton hajottua, 1990-luvun alussa Suomessa varauduttiin suurten, nälkäisten massojen vyörymiseen itärajamme yli. Tämä uhkakuva ei taaskaan toteutunut, mikä ei tarkoita, että siihen varautuminen olisi ollut tyhmyyttä. Tilanne oli todella huolestuttava.

Pienimmillään uuden Venäjän talous oli vain Hollannin kokoinen ja sen valtionbudjetti Ruotsin luokkaa. Supervalta oli naapurista hävinnyt kuin lumiukko keväällä.

Venäjän talouden tervehdyttämistä pidettiin tuolloin yleisesti erittäin vaikeana ja ehkä toivottomana tehtävänä.

Neuvostoliiton konkurssipesä ei ollut vuoden 1921 Venäjä, jonka talonpoikaisen pientalouden oli helppo nousta jaloilleen. Vanhentunut sotateollisuus ja kilpailukyvytön suurtuotanto näyttivät sen sijaan muodostavan yhden valtavan Rust Beltin, joka ei pystyisi koskaan enää tuottamaan muuta kuin tappiota.

Nousu alkoi samaan aikaan kun Putin tuli ensimmäistä kertaa presidentiksi. Sen siemenet oli kylvetty jo vuoden 1998 jättidevalvaatiossa, joka antoi kotimarkkinateollisuudelle lyömättömän edun. Sen jälkeen seurasi öljyn hinnan huikea nousu, mitä säesti vielä muidenkin raaka-aineiden suotuisa hintakehitys.

Näissä oloissa Venäjä oikeastaan saattoi vain voittaa. Toki korttinsa voi aina pelata myös huonosti ja pelissä tarvitaan myös tuuria, kuten Pekka Sutela uudessa kirjassaan Ruplan maa toteaa. Putinin talouspolitiikka on kuitenkin toiminut eikä ole väärin antaa siitä hänelle tunnustusta, olipa Pussy Riotista mitä mieltä tahansa.

Venäjän talouskasvun suuruus on se, joka ulkopuolista tarkkailijaa eniten hämmästyttää. Se myös jää helposti huomaamatta siltä, jonka kokemukset ja mielikuvat naapurimaasta ovat peräisin 1990-luvulta. Maa, joka näytti olevan verrattavissa Burkina Fasoon, onkin itse asiassa ainakin in spe Saksan vertainen yksikkö, kuten Sutela maalailee. Tosin se on vailla Saksan monipuolista vientipotentiaalia, mutta toisaalta sillä on valtava pinta-ala ja ydinpommi…

Muutos on tapahtunut taas kerran uskomattoman nopeasti ja muuan osaselitys asialle on, että myös taannoin vielä kovin aliarvostetun ruplan kurssi on sittemmin voimakkaasti noussut. Tämän ohella on tietenkin muistettava, että hurja kasvuvaihe on siivittänyt koko maailman taloutta viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Siitä on myös Venäjä saanut viimein osansa.

Venäjä ei ole enää halpatuotantomaa, palkat siellä ovat usein meikäläistä tasoa ja ylikin. Myös köyhyys, joka vielä hiljattain näytti olevan kaikkialla läsnä, on kutistunut varsin pieniin mittasuhteisiin ja syrjäytyminen on harvinaista. Tätä meikäläisten, rajan pinnassa asioineiden matkailijoiden saattaa olla vaikea uskoa.

Toki varallisuus Venäjällä jakaantuu epätasaisesti, mutta ei sen epätasaisemmin kuin Yhdysvalloissakaan. Varsin mittava keskiluokka, joka jo taannoin näytti huvenneen hyvin vähiin, on jälleen todellisuutta. Venäjän historiassa sen rooli on yleensä ollut varsin toissijainen, mutta asiat voivat muuttua. Keskiluokkaan sijoittuvat myös kansakunnan aivot, kuten intelligentsija on perinteisesti halunnut merkitystään korostaa.

Täytyy tosin muistaa, että aivoja on nyt myös muiden ryhmien käytössä. Venäjällä on jo enemmän internetin käyttäjiä kuin missään muussa Euroopan maassa. Tämä ei vielä sinänsä merkitse suurta älyllistä potentiaalia, mutta kuvaa sitä, että kansan koulutustaso on varsin korkea. Näin ei ollut vaikkapa vuonna 1917.

Venäjä on melko pitkälle noudattanut läntisten talousoppineiden suosituksia, niin sanottua Washingtonin konsensusta. Niistä on myös fuskattu. Jättiläisdevalvaatio ja runsas inflaatio lienevät olleet tarkoittamattomia asioita, mutta eivät näytä menoa haitanneen, päinvastoin. Halpa kotimainen kaasun ja öljyn hinta on pitänyt pystyssä kannattamattomia yrityksiä, joiden tuotto on oikeastaan negatiivista, kuten talousoppineet pohdiskelevat.

Mutta entäpä jos tämä onkin yksi onnistuneen toipumisen salaisuuksista? Venäjällä yritykset ovat enemmän kuin yrityksiä. Ne ovat yhteisöjä, joiden tappaminen olisi hävittänyt ympäriltään kovin paljon muutakin. Suomestakin tiedämme, mitä suurtuotannon lopettaminen tarkoittaa.

Tulevaisuudessa joka tapauksessa Venäjän talouden pullonkauloihin kuuluu Pekka Sutelan arvion mukaan juuri tämän ”luovan tuhon” puuttuminen. Muita ovat energiantuotannon kasvun lisääntyvät kustannukset ja logistiikkaongelmat. Euroopan kasvun pysähtyminen on myös Venäjän kannalta huono asia, samoin liuskekaasun ilmaantuminen sekä Yhdysvaltojen että Kiinan resursseiksi.

Pekka Sutelan mielestä ”kiinniottavan” kasvun edut on Venäjällä paljolti jo hyödynnetty, mutta sen haikailuille omasta innovaatiojohtajan roolista ei näy katetta. Myös väestökehitys on kasvun jarruna. Toisaalta maa on siirtolaisille houkutteleva.

Talousihme saattaa siis olla jo tulossa tiensä päähän ja ennusteet lupaavat Venäjälle jo yleisesti matalahkoa kasvua.

Venäjä on muutoinkin jo astumassa siihen kasvun vaiheeseen, jossa eteneminen alkaa olla yhä hankalampaa. Suuret kasvuprosentit ovat toki tyypillisiä nimenomaan ns. kehitysmaille, eivät korkeasti kehittyneille talouksille.

Pekka Sutelan uusi kirja, Ruplan maa on asiantunteva ja erinomaisesti kirjoitettu. Sen lukee huvikseen ja hyödykseen, mutta lukijan ja kaikkien muidenkin ongelmaksi jää, että tulevaisuudesta voidaan yleensäkin esittää vain arvauksia, valistuneita tai valistumattomia.

Taloustiede ja historia ovat parhaimmillaan selittäessään jälkikäteen, miksi kaiken piti tapahtua juuri niin kuin se tapahtui. Sekin on usein vaikeaa. En tiedä, pystyykö fysiikka vieläkään selittämään, miksi ampiainen voi lentää. Tietääkseni se on todistanut, ettei se ole mahdollista. Uskon fysiikan lakeihin, mutta en ottaisi vakavasti, mikäli joku niiden avulla minulle todistaisi, ettei ampiainen ainakaan tulevaisuudessa voi lentää, vaikka joskus siihen pystyikin.