De Sade sive Natura

Sive Natura

Joskus valistuksen vuosisadalla, kun eurooppalaisen ajattelun terävin kärki irtisanoutui auktoriteettien pauloista, alkoi persoonallisen Jumalan käsite tuntua sekä tarpeettomalta että loukkaavalta. Niinpä maailmankaikkeuden salattuun olemukseen tyydyttiin viittaamaan kaksimielisesti Deus, sive Natura. Jumala eli Luonto.

Luonto ilmeni sekä luovana että luotuna, natura naturans ja natura naturata. Viimemainittu, eli luotu luonto oli kaikki se, mikä seuraa Jumalan luonteen välttämättömyydestä tai hänen attribuuteistaan ymmärrettyinä Jumalassa oleviksi asioiksi, joita ei voi olla olemassa eikä ajateltavissa ilman Jumalaa, päätteli Spinoza ylevästi.

Luonto sivilisaation vastakohtana alkoi hurmata valistuksen henkeä. On väitetty, ettei romantiikka itse asiassa ollut reaktiota valistuksen järkeisuskolle, vaan sen toinen ulottuvuus. Miksi järjen olisi täytynyt olla kylmää, kun natura oli mitä suurimmassa määrin kuumien intohimojen valtakuntaa. Järjen, ration tehtävänä tuskin voi olla luonnon muuttaminen vaan pikemminkin sen oikeanlaatuinen ymmärtäminen.

Valistuksen edustaja puhtaimmillaan oli markiisi Donatien-Alphonse-Francois de Sade, jonka filosofiset intressit suuntautuivat erityisesti seksuaalisuuden tutkimiseen, varsinkin kivun ja väkivallan kannalta. Täydellinen vapaus kuului markiisin tunnuksiin. Ancien régime telkesi libertiinin Bastiljiin, josta hänet vapautettiin ikimuistoisena heinäkuun neljäntenätoista vuonna 1789. Kansanjoukko repi silloin kappaleiksi sekä itse linnoituksen että sen päällikön, jonka sydän tökättiin kepin nenään ja kuljetettiin riemusaatossa ympäri vapaata Pariisia.

Tässä ei ehkä maksa vaivaa ryhtyä enemmälti tutkistelemaan de Saden henkisiä perillisiä, joihin varmasti kuuluu merkittävä osa nykyistäkin ranskalaista älymystöä samoin kuin yleensä sitä läntistä aktivistien joukkoa, josta puoli vuosisataa sitten käytettiin nimitystä uusvasemmisto. Pelkästään Michel Foucaultin opetuslasten piiriin voitaneen lukea koko nykyinen feminismi.

Ajatus luonnon jumalallisuudesta on kaikkea muuta kuin selkeä. Missään ei ole kerrottu, pitäisikö jumalallisuutta kunnioittaa vai pitää yhdentekevänä. Jos luonto on Jumalaa, niin silloin elukatkin ovat sitä. Ehkä jumaluus löytyykin parhaiten juuri petomaisuudesta?

Tämä ajatus ei ollut niinkään vieras sille joukolle, joka huumaantui Saksassa kansallissosialistien aatepuurosta, joka vyörytti järjettömyyden tueksi järjen argumentteja darwinismista eugeniikkaan ja sosialismista perinnöllisyystieteeseen. Kaikki kelpasi, kunhan se tuki Asiaa.  Miksei olisi?

Asiaa vastaan puhuvat argumentit voitiin sen sijaan ohittaa. Jos oli päätetty, että jumaluus oli omassa kansassa, ei ollut mitään ylempää auktoriteettia, joka olisi voinut tämän kyseenalaistaa. Jos kansan natura oli sen oman edun tavoittelu kaikin keinoin, ei petomaisuus ollut niiden joukossa muita huonompi, jos se kerran toimi. Ehkäpä se jopa oli verraton etu?

Järjen tehtävänä tällaisessa ”jumalan eli luonnon” maailmassa ei voinut olla mikään muu kuin toiminnan palveleminen. Koska niillä, jotka joutuivat tämän toiminnan uhreiksi, oli asioista pakostikin erilainen käsitys, heidät oli kukistettava. Tämä saattoi tapahtua vain toiminnan eikä argumentaation keinoin, kuten kaikki toiminnan filosofiat marxilaisuudesta feminismiin ymmärtävät. Tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen. Politiikan ultima ratio on väkivalta. Sille kannattaa jo hieman kumartaa ja se voi myös pakottaa niin tekemään. Sen saaminen omaan hallintaan on politikoinnin korkein tavoite.

Koskaan sitten 1800-luvun ei luonto ole ollut niin tärkeä yhteiskunnallinen ja moraalinen argumentti kuin se on nyt. Ihmisen käyttäytymisen luonnollisia normeja etsitään apinoilta ja hiiriltä. Absoluuttinen vapauden ja itsensä toteuttamisen vaatimus on yleensä normaalina taustaoletuksena de Saden hengessä.

Valitettavasti tämä asetelma sisältää väistämättömiä ristiriitoja. Jo saman kansan naiselle ja miehelle itsensä toteuttaminen voi tarkoittaa eri asioita. Luonto saattaa myös esittää erilaisia tarpeita ja vaatimuksia eri ihmisryhmille, kansoille ja heimoille. Kaikkien maksimaalinen halujen tyydyttäminen ei ole samaan aikaan mahdollista.

Kenen on annettava periksi ja miksi? Onko jokin taho jollakin perusteella niin paljon muita parempi, että sillä on oikeus pakottaa muut muottiinsa? Vai voisiko yhteiskunta pirstoutua heimoihin, joista jotkut olisivat esimerkiksi moniavioisia, toiset harjoittaisivat ihmissyöntiä ja kolmannet pedofiliaa? Kaikki taipumustensa mukaan? Miesten ja naisten ohella rekisteröitäisiin erilaisia muita identiteettejä, joilla kaikilla olisi omat erikoisoikeutensa? Eikö tässä olisi eräänlainen uuden ajan Amerikka, vapaus ilman puritanismia, deus sive natura? Kenellä on oikeus tuomita? Millä perusteella? Vox populi, vox dei,

Mutta olemmeko oikeasti menossa kohti kaiken sallivaa moniarvoisuutta? Kuten valistuksen aikana, on nytkin havaittavissa vapautumisen rinnalla myös aivan päinvastainen tendenssi. Tätiryhmät, jotka näköjään ilman mitään epäilyksiä arvelevat edustavansa kaikkien ihmisten todellista ja oikeaa luontoa, ovat alkaneet vaatia yhä enemmän kieltoja ja rajoituksia erityisesti miesten luontaisten taipumusten kahlitsemiseksi. Räikeänä esimerkkinä on seksin oston kieltäminen. Tässä tarkoituksessa pyritään holhoamaan myös väärin ajattelevia naisia.

Mistä on peräisin se mandaatti, jonka perusteella yhden ryhmän, jopa enemmistön luonnolliset taipumukset kriminalisoidaan?

Entä missä on se Jumala, joka pyhittää periaatteen, jonka mukaan feminismin arvosteleminen on rikos…? Eikö tämä tarkoita sitä, että jumaluutena ei enää ole natura sinänsä, vaan sen yksi ja muista poikkeava osa osa: natura naturatan erikoistapaus? Kyse on siis klassisesta epäjumalanpalvonnasta. Kuten juutalaiset Siinain korvessa tekivät jumalakseen kultaisen vasikan, samoin ollaan nyt tavallaan pyhää lehmää nostamassa kaikkien nautojen perikuvaksi ja mittapuuksi.

Olisi tietenkin aivan yhtä barbaarista, mikäli idolina ja absoluuttisena ihanteena olisi sonni kaikkine sonnimaisine taipumuksineen. Ongelmana on se, että jumalallisuuden rajoittaminen erikoistapaukseen, pars pro toto, kuten kaiken konkreettisen jumaloiminen ideaalisen sijasta merkitsee porttia barbariaan. Jos me julistamme pyhiksi luodun ja äärellisen, natura naturatan ja teemme sen luojan ja äärettömän mittapuuksi, olemme nivusiamme myöten barbariassa, Jos olemme johdonmukaisia, joudumme silloin turvautumaan vain väkivaltaan saadaksemme asiamme näyttämään oikealta. Mutta näinhän on ennenkin tehty.

De Sade istui vuosikaudet Bastiljissa ja sitä ennen Vincennesin linnassa. Kävin viikko sitten siinä vankityrmässä, joka oli hänen kotinaan. Paikka vaikuttaa pätevältä filosofisen inspiraation lähteeksi. Sen kunniaksi nämäkin rivit.