maanantai 11. marraskuuta 2013

Russofobia selittää kaiken?



Russofobia selittää kaiken?

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.
Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.
Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.
Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.
Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.
Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.
On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.
Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.
On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.
Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.
Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.
Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.
Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.
Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.
Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.
Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.
Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

17 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus.

    Kuulun itse toki niihin kolmeen prosenttiin jotka suhtautuvat Venäjään aika negatiivisesti jos näin nyt Suomessa ylipäätään saa sanoa. Varmaan paljon useampi kuin 3% suhtautuu negatiivisesti, mutta ihmiset nyt harvoin sanovat edes itselleen mitä ajattelevat vaan valehtelevat ensi itselleen ja sitten muille.

    Negatiivisesti siis siinä mielessä, että koen Venäjän Suomea uhkaavana maana, mutta en siinä mielessä ettenkö rakaistaisi Tsehovia.

    VastaaPoista
  2. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

    Tämä on mielenkiintoinen väite.

    Kuinka kauan Venäjän modernisaatioprosessi kestää ja onko modernisaatioprosessissa samantapaisia välivaiheita kuin siinä modernisaatioprosessissa mikä Saksassa tapahtui, jos ajatellaan modernisaatiota vaikkapa prosessina Preussin vaaliruhtinaskunnasta 1960-luvulle.

    Voimmeko siis siinä mielessä rauhallisin mielin odottaa Venäjän modernisaation etenemistä.

    Onko modernisaatio pelkästään positiivinen asia. Olemmeko me jotka ajattelemme että modernisaation viimeinen vaihe on Rappio ja Romahdus aivan väärässä? Olemmeko historian kyynikkoja ja demoneja?

    VastaaPoista
  3. Itse asiassa ei sitä missään ole etukäteen kirjoitettu, että mentäisiin kaikki saman kaavan mukaan. Myös WVS:n tulosten mukaan erot ovat maiden välillä aika suuria, myös kehittyneiden kuten esim. Japani ja Ruotsi. Myös esim. anglosaksiset maat ovat arvoiltaan selvästi erilaisia kuin pohjoismaat, vaikka kehittyneinähän niitä lienee pidettävä. Muslimimaat ovat sitten luku erikseen.
    Kyllähän tämä kehitys kovasti muistuttaa rappiota niiden kriteerien mukaan, jotka sille aina historiassa on annettu. Mahtaako sitten tulla rutina vaiko vai hoituuko kaikki kitinällä? Kyynikko voisi vielä sanoa, että turha kitistä, mutta olisi omituista, jos sekin kiellettäisiin.
    Venäjän historiassa on vielä kiinnostavaa se, että siellä oltiin aikoinaan kovasti radikaaleja eli siis hypermoderneja, tosin ilmeisesti aika suppeissa piireissä.

    VastaaPoista
  4. RISI/RISS

    Joitakin vuosikymmeniä sitten kuulin "Голос Америки" radion lähetyksessä USA:n ortodoksisen kirkon päämiehen puheen, jossa mm. sanottiin, että Venäjä oli rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.

    RISI/RISS:n strategisena tehtävänä onkin sekoittaa kaikki historialliset puurot ja vellit sekaisin, jotta Venäjän rikokset Jumalaa vastaan (Stalin venäläisten Barabbaksena) joutuisivat maton alle ja historialliset puurot ja vellit selitettäisiin kulttuurikuiluina ja mysteerioina. Sanaa "мистерия" RISI/RISS:läiset eivät tietenkään käytä, koska se tarkoittaa harvainvaltaa. Runoilija Vladimir Majakovski kirjoitti runon "Мистерия-Буфф" vähän ennen kuolemaansa.

    VastaaPoista
  5. Mites modernisaatio sitten etenee Turkissa? Tai pikemmin ottaa takapakkia kun Erdogan harjoittaa reottomanisaatiota. Tämä tuli mieleen kun luin Pamukin Istanbul-kirjaa. Luen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Modernisaatio etenee siten Turkissa, että Erdogan on liberalisoinut taloutta voimakkaasti, vaikka hän on muuten konservatiivi. Turkki on ollut eräänlainen puolisosialistinen valtio Ataturkin ajoista. Vieläkin siellä Ataturk on tabu, jota ei saa arvostella. Juhlapäivinä valtion virastojen ulkoseinille nousevat kymmenmetriset Ataturkin kuvat. Pamuk edustanee enemmänkin Turkin liberaalia älymystöä, joka on ollut aina enemmänkin Ataturkin ja CHP puolueen linjoilla.

      Poista
    2. Olen toki tietoinen että Erdogan on liberalisoitunut taloutta ja parantanut jossain määrin myös mm. kurdien ja jopa kristittyjen asemaa. Toisaalta voiko häntä nyt oikeasti modernisaation ajajaksi kutsua.

      Pamukin kirjasta ei saa kovin atatyrkkiläistä kuvaa. Tasavallan historia esitetään aika ankeana ja ottomaanien aikaa muistellaan osin kaiholla. Suru on Istanbulin oleellisin selittävä tekijä Pamukin mielestä. Suru ottomaanien vallan romahtamisesta. Tosin varmasti häntä vierastaa uusi valta, joka puhuu Ottomaani-vallan uudelleen synnystä (kuten ulkoministeri Sarajevossa pari vuotta sitten), mutta on hänen silmissään kai nousukasmaista. Ja se uusi valta uhkaa menestyksellä hänen universaalia arvoaan eli surua.

      Mutta en tunne Pamukia muuten - olen vain lukenut Istanbul-kirjaa. Olen puolivälissä kirjaa nyt. No kerran kuuntelin yhden haastattelun jossa tätä surua analysoitiin myös. Hänelle Istanbul on ikuisesti köyhä, ikuisesti romahtaneen suurenmoisen valtion entinen rappeutunut ja köyhtynyt pääkaupunki, mistä hienot puiset palatsit ovat yksi toisensa jälkeen palaneet.

      Poista
    3. Pamuk on sanonut näin: "Thirty thousand Kurds have been killed here, and a million Armenians. And almost nobody dares to mention that. So I do."

      http://en.wikipedia.org/wiki/Orhan_Pamuk#Pamuk.27s_statements

      Poista
  6. Edelliselle kommentoijalle; Suomi on koko yhteisen taipaleensa aikana ollut Venäjälle erityinen, kaikista kaunein ja myös herkin kruununjalokivi.
    Historia välittää sitä sanaa, että Venäjä on ainoa, joka ei koskaan tule pettämään Suomea.
    Ja 39-40-luvun korttia ei tarvitse ottaa esiin, se tilanne oli pitkälti rekonstruoitu ulkopuolelta.

    Ja Euroopan arvoista; ei Venäjän ole velvollisuus yhtyä Euroopan arvoihin. Jos ollaan geopoliittisesti narsisteja ja paras anti on kritisoiminen ja opettava asenne suhteessa "opetettaviin", silloin älyllinen kehitys on pysähtynyt, näin tuntuisi olevan käymässä nyt Euroopalle. Eurooppa ei ole koskaan ollut niin yksisilmäinen kuin tänään ja Venäjä on viisas pitäessään pientä välimatkaa.
    Outoa, että valtion päämiehet, poliitikot jne. eivät enää lue vanhoja viisaita tarinoita.

    VastaaPoista
  7. Tämähän on kiinnostava teema, onko modernisaatio väistämätöntä. Vanha marksilainen viisaushan sanoo, että yhteiskuntarakenne määräytyy tuotantorakenteesta. Itse en tällaista determinismiä osta, oikeastaan olen taipuvainen jopa uskomaan täsmälleen päinvastaista syy-seurausyhteyttä. Mutta tietty viisaus tuossakin on: yhteiskunnan kokonaisuutena, arvoineen uskomuksineen moraaleineen kaikkineen täytyy olla jotenkin yhteensopiva tuotantorakenteensa ja käyttämänsa tekniikan kanssa. Esimerkiksi, jos teollinen yheiskunta tarvitsee koulutettuja työläisiä, pitää nämä opettaa lukemaan, ja tällaisella muutoksella voi olla paljonkin kaikenlaisia seurauksia koko yhteiskunnalle, vaikkapa työväenliikkeen synty.

    Eli jos valitaan modernisaatiolle näin väljä määrittely, niin kyllä, Venäjänkin on modernisoiduttava. Ja tämä tarkoittaa jonkinlaista arvojenkin modernisaatiota. Mutta kuinka pitkälle meikäläisen esikuvan mukaan tarvitsee mennä, se onkin jo toinen kysymys. Jonkinlainen individualismi kaiketi väistämättä kuuluu asiaan, sillä teollisen ajan ja nykyisen ajan suurin ero on siinä, että ihmisten työssään ja muutenkin täytyy toimia oma-aloitteisesti, ilman johtoa. Ei kylläkään välttämättä itsenäisesti, mutta toimintakehys ei enää ole mikään hierarkia, tehdas, kirkko, puolue, vaan mieluumminkin erilaiset vertaisverkot ja verkostot. Tällaisissa puitteissa ihminen voi olla henkisesti hyvinkin epäitsenäinen, mutta itsenäisesti hänen on kuitenkin toimittava, itse arvioitava mitä hänen tulisi milloinkin tehdä ja laittaa toimeksi.

    Mitä meidän tilanteeseen tulee, arvojenkin osalta elämme ilman muuta keskellä murrosta. Ehkä arvomaailmakin lopulta taas uusintaa itsensä, siis se viime kädessä määritelmiä pakeneva hyvä, taikka hyvä elämä, saa taas uuden muotoilun, joka vastaa syntynyttä uutta todellisuutta. Ehkäpä se mukailee aktivistien suosimaa periaatetta "think globally, act locally," yksittäiseen ihmiseen sovellettuna. Eli vaikka, tunnusta yleispätevät hyveet, mutta mieti itse, miten sovellat niitä omaan tilanteeseesi. No jaa... Ainakaan tämä ei olisi niinkään kaukana burkelaisesta konservatismista, joka yhtyy liberaaleihin näiden vaatiessa yksilönvapauksia, mutta ei siksi, että ihmisen olisi hyvä tehdä vapaasti mitä huvittaa, vaan siksi, että valtio ei voi olla se, joka sanoo, miten ihmisen tulisi elää. Tämä tiedon täytyy tulla jostain korkeammasta lähteestä.

    VastaaPoista
  8. Arvojen "modernisaatio" on vain yleistys, joka rajoitetusti pätee joihinkin yhteiskuntiin. Japanikin on aivan riittävän moderni nykyaikaiselle taloudelle ja tekniikalle, mutta edes monikulttuurisuus ei taida siellä kukoistaa, siitähän myös Putin sanoutui irti Valdai-klubin puheessaan.
    Mutta se Himasenkin kuuluttama arvokkuus saattaisi todella olla se, mitä kannattaisi keskittyä tavoittelemaan. Nythän siirtolaiset kokevat Suomeen saapuessaan shokeeraavan arvokkuuden riiston, jota ei sossuraha oikein taida korvata, niin vaikea kuin gutmenschin onkin sitä ymmärtää.
    Huntington aikoinaan yritti selittää, miten kulttuurien konflikti voitaisiin välttää, mutta kirjasta taidettiin lukea vain otsikko. Venäjä haluaa (osittain) olla oma kulttuurinsa, vaikka onkin länsimaisessa kiinni lähes joka kohdasta. Niin kauan kuin yleisinhimillisiä perusarvoja ei rikota, sillä kai pitäisi olla siihen oikeus.
    Tietenkin asiasta on erimielisyyttä, mutta ehkä maan sisäisellä enemmistölläkin pitäisi olla asiaan sanomista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän Venäjällä on oikeus ainakin yrittää kulkea omaa tietään, en todellakaan halua kiistää sitä. Totean vain, että juuri Venäjälle seuraavan askeleen ottaminen saattaa olla tavattoman vaikeaa maan perinteisen "valtiollisuuden" takia. Myöskin Länsimaat ovat jatkuvana houkutuksena ihan vieressä, huomattavan moni venäläinen onkin jo valinnut maastamuuton. Kun venäläiset kokevat olevansa uhattuina, tietyllä tapaa se on ihan totta, venäläinen kulttuuri on koko ajan vaarassa integroitua läntiseen.

      Japani on kyllä hyvä esimerkki siitä, että modernisaation ei tarvitse tapahtua yksi yhteen länsimaisten esikuvien kanssa. Mutta on se myös esimerkki siitä, että siitä huolimatta modernisaatio vaatii isoja muutoksia.

      Poista
  9. Jonkinlainen individualismi kaiketi väistämättä kuuluu asiaan,

    On kumminkin outoa että individualismi on niin kovassa huudossa samaan aikaan kuin Suomessa hyvin suuri osa bruttokansantuloista siirretään "solidaarisesti" kansalaisilta toiselle.

    Eli olemme hyvin riippuvaisita toisistamme - tosin valtion kautta eli uskomme olevammme itsenäisiä mutta emme ole, Ilmeisesti kyse onkin samantyyppisesti itsenäisyydestä ja yksilöllisyydestä kuin 14-vuotiaalla joka luulee olevansa jo iso tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totean vain, että nykyään työtehtävät ja tekniikka yleensä on muuttunut niin, että yhä vähemmän ihmiset työskentelevät konkreettisesti yhdessä, mahdollisesti vieläpä suoraan työnjohdon alaisuudessa. Tämä elämäntapa on siirtynyt nykyään lähinnä harrasteisiin, kuten vaikkapa joukkueurheiluun. Tämä taas vaatii ihmisiltä enemmän itsenäisyyttä, ihan vain tällä konkreettisella tasolla, joka vuorostaan väkisinkin vaikuttaa arvomaailmaan. Mutta tämän vaikutuksen suhteen en ole deterministi, vaan asian voi ratkaista monellakin tapaa. Voihan esimerkiksi olla, että omaehtoisen tekemisen vastapainoksi syntyy nimen omaan vahvasti yhteisöllinen elämänkatsomus, missä jossain abstraktimmassa mielessä työskennellään muiden kanssa ja yhteiseksi hyväksi. Mene ja tiedä.

      Poista
  10. Mutta se Himasenkin kuuluttama arvokkuus saattaisi todella olla se, mitä kannattaisi keskittyä tavoittelemaan. Nythän siirtolaiset kokevat Suomeen saapuessaan shokeeraavan arvokkuuden riiston, jota ei sossuraha oikein taida korvata, niin vaikea kuin gutmenschin onkin sitä ymmärtää.

    Hyvä pointti.

    VastaaPoista
  11. Jos Suomi ei olisi kaupallinen valtio jossa kaikki ovat ostettavissa, niin Amerikan Pekalta tilattu tulevaisuussuunnitelma käsittelisi suomalaisten kansanihmisten kultturellista menestysmahdollisuutta globalisoituvassa maailmassa.
    Siinä varmaankin korostuisi Barack Obaman esikuvallisuus vaatimattomista oloista lähteneen mahdollisuuksille "säätyläisten" perinteisesti hallitsemassa maassa.

    VastaaPoista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.