Intiaaneja löytämässä

Hurja reissu

Kristoffer Kolumbus, Päiväkirja ensimmäiseltä matkalta Uuteen maailmaan. Suomennos. Alkusanat, kommentit ja liitteet Antti Louhija. Gummerus, 1992, 164 s.

Alkuperäisdokumentit maailman suurista hetkistä ovat aina kiinnostavia ja ne pitäisi kääntää kaikille sivistyskielille. Ei ole realistista odottaa, että kaikki tässä maailmassa joskus osaisivat sujuvasti englantia tai edes kiinaa, jos nyt pitemmällä tähtäimellä ajatellaan.

Purjehtijanakin tunnettu Antti Louhija on tehnyt kulttuurityön kääntämällä Kolumbuksen ensimmäisen matkan päiväkirjan. Kyseessä ei ole varsinainen historiallis-kriittinen laitos, mutta sellaista kaipaava ei tarvitsekaan suomalaista käännöstä.

Sen sijaan kirja on viritetty suomalaiselle keskivertolukijalle, vaikkapa kääntäjän purjehtijakollegoille. Se ei pysähdy kohtuuttomasti tulkitsemaan tekstiä, joka muuten tarjoaa purjehtijalle monta pähkinää, jotka lähinnä selittynevät siitä, että editio jossakin vaiheessa oli maakrapujen käsissä ja navigaatioasiat tulkittiin varsin vapaamielisesti.

Kuten tunnettua, Kolumbuksen tarkoituksena oli purjehtia Intiaan ja niinpä hän myös nimitti alkuasukkaita intiaaneiksi eli intialaisiksi, mikä tietenkin on ajan mittaan aiheuttanut hieman sekaannuksia, kun Länsi- ja Itä-Intian sijainnit kovin kaukana toisistaan ovat olleet joillekin vaikeita käsittää.

Kun olin koulussa, opetettiin meille vielä kätevä konsti asiasta selviämiseksi: Brown Indian oli kotoisin Intian niemimaalta ja Red Indian taas Amerikasta. En tiedä, ovatko termit enää yleisessä käytössä, eikä asia minua erikoisesti kiinnostakaan. Aika joutavaa kikkailuahan tämä on näin suomalaisen näkökulmasta. Meillähän on asiaan kaksi sanaa: intiaani ja intialainen. Puhuminen suomessa alkuperäisistä amerikkalaisista olisi pelkkää idiotismia.

Kuulee usein kerrottavan, että Kolumbuksella oli käytössään kolme karavelia: Santa Maria, Pinta ja Niña. (Sivumennen sanoen huomasin aamukävelyllä, että Kaapelitehtaan vieressä olevan rakennuksen kyljessä luki yhä Nina, vaikka olin asian joskus teipillä korjannut…). Itse asiassa latinalaispurjeita kantavia karaveleja olivat vain kaksi jälkimmäistä. Santa Maria oli karakki.

Tässä on muuten pakko mainita, että myös minun sukuni käytössä on ollut karaveleita. Tervahöyryjen virallisessa rekisteriluokituksessa niiden tyypiksi mainittin kraveli, mikä on sama kuin karaveli. Niissä ei toki ollut latinalaispurjeita, mutta kyllä profiili oli samanlainen.

Mutta tervahöyryllä ei olisi kannattanut mennä uutta maailmaa etsimään. Vaikka Kolumbus tunnetusti meni sinne ns. perhereittiä Kanarian kautta ja tuli takaisin pohjoisempaa, pysyen pääosin suotuisten tuulien alueella, oli kyseessä etenkin paluumatkalla aika karu kyyti.

Luovimaan ei kumpaankaan suuntaan sentään jouduttu, mutta paluumatkalla oli sellainen myrsky (tai monikossa myrskyjä, että lukijaakin jo alkoi hirvittää.

Osittain jouduttiin menemään hirmuisessa ristiaallokossa, jossa eteenpäin päästiin vain muutama maili vuorokaudessa. Mikäli joku kuvittelee, että myrskyllähän se purjealus vasta oikein kiitääkin, kannattaa päivittää käsityksensä.

Kun miehistö jo useampaan otteeseen luuli olevansa tuhon oma, lupailtiin Jumalalle kaikenlaista, muun muassa pyhiinvaelluksia. Arvan sovitustyön suorittajaksi nosti koko miehistön puolesta itse amiraali peräti kolme kertaa, mikä varmaankin oli ansaittua. Taisihan se olla aikamoinen asshole, kuten kelpo kapteenin joskus pitääkin.

Kolumbus haukkui välillä laivat, jotka muun muassa vuotivat surkeasti. Laivamato teki tuhojaan. Matkanopeudessa ei sen sijaan ollut moittimista. Omien mittauksien mukaan jopa pullea karakki Santa Maria meni vuorokausitolkulla pari sataa mailia/vrk eteenpäin ja ylikin.

Suomentaja ja kommentaattori toppuuttelee näitä arvioita, mutta hänen arvioimansa kahdeksan solmun keskinopeus on sekin joka tapauksessa kadehdittava jopa sille Aleuteilla ja Uudessa Seelannissa käyneelle veneelle, joka minulla on kunnia omistaa. Toki (uppoumarunkoisen) aluksen potentiaalinen nopeus kasvaa sitä mukaa kuin aluksen koko kasvaa.

Matkalla oli sitten kaikenlaista kärhämää, kapinahengestä tottelemattomuuteen. Ensi tutustuminen intiaaneihin joka tapauksessa oli mitä viehättävin kokemus ja kaikkialla tulijoiden arveltiin olevan kotoisin taivaasta. Hyviä kristittyjä heistä tulisi ja uusi maailma oli täynnä loistavia satamia ja anteliasta luontoa. Näin vannoi Amiraali.

Maanpäälliseltä paratiisilta vaikutti siihen aikaan myös Haitin saari, mikä saattoi johtua siitä, ettei sen väestöä vielä ollut vaihdettu. Se oli jopa kaikkein ihanin paikka ja paratiisin veroinen.

Toki Espanjan synnit uudessa maailmassa ovat veriruskeat, mutta ensi kierroksella Amiraali piti huolta siitä, että alkuasukkaita ei peloteltu, vaan yritettiin varmistaa heidän sympatiansa.

Kaikenlaisia hyödyllisiä kasvannaisia uusissa maissa oli, raparperista lähtien ja niiden hyödyntämisestä odotettiin syystäkin suuria tuloksia. Kuitenkin suurin aarre oli kulta, jota noissa maissa ei pidetty kovin arvokkaana ainakaan lasihelmiin ja kulkusiin verrattuna. Se oli kuparin lisäksi kuitenkin ilmeisesti ainoa alkuasukkaiden tuntema metalli. Kovin hyvähän se ei ole, ellei tunneta sähkötekniikkaa.

Valloittajat olivat tuomassa Uuteen maailmaan rautakautta ja omia mikrobejaan, mikä merkitsi ennen pitkää tuhoa. On melko säälittävää ajatella, että nuo tavattoman herttaisiksi kuvatut kansat pyyhittiin itse asiassa pois maan pinnalta.

Joka tapauksessa Karibia (jonka nimestä näyttää johtuvan ihmissyöjien nimitys kannibaali) muistutti Kolumbuksen mielestä lähinnä maanpäällistä paratiisia. Hänen kuvauksissaan se muistuttaa Andalusiaa, mutta on kauniimpi ja hedelmällisempi.

Kuten Louhija aiheellisesti huomauttaa, Kolumbus näyttää olleen hyvin altis luonnonkauneuden ihailija, vaikka monet ovat erehtyneet kuvittelemaan, että luonnon ihaileminen Euroopassa olisi alkanut vasta romantiikan aikana.

Kuten kaikki historialliset alkuperäistekstit, myös Kolumbuksen päiväkirja on hyvin lukemisen väärtti. Vanhat dokumentit asettavat oman aikamme kontekstiinsa ja antavat meille perspektiiviä, kun haluamme tähän maailmaan orientoitua.

Kolumbuksen päivistä ei ole vielä kovinkaan monta sukupolvea. Sen ajan poliittinen korrektius oli olemassa eikä se aina ollut miellyttävää. Mutta se oli toista kuin tänään, mikä on jo hyvä asia sinänsä. Ihmiset sentään ovat puolessa vuosituhannessa eli parin kymmenen sukupolven aikana muuttuneet vain vähän, hyvin vähän.

Kulttuurinen omiminen

Kulttuurinen omiminen

Ilmiöiden leviäminen eli diffuusio on kulttuurien kehityksen peruskäsitteitä. Mikäli jokainen populaatio kehittäisi ja käyttäisi vain omia välineitään ja instituutioitaan, saattaisi maailma olla paljonkin nykyistä kiinnostavampi (kummallisempi), mutta ainakin se olisi olennaisesti primitiivisempi.

Yleensähän ollaan taipuvaisia katsomaan, että useimmat merkittävämmät keksinnöt ovat peräisin yhdestä alkulähteestä. Jotkut tosin lienee keksitty useammassa paikassa, ainakin jossakin muodossa, kun luonnonlait ovat kaikille samat ja niitä oppii kokeilemalla hallitsemaan, noin leikkisästi sanottuna.

Ehkäpä pyörät kaikkialla ovat peräisin jonkin pellepelottoman kerran älyämästä kaikkien pyörien äidistä. Vipu ja sen merkitys sen sijaan on varmastikin hoksattu monessa paikassa toisistaan riippumatta. Taitavat apinatkin keksiä vipuja tietämättä mitään edellisten sukupolvien ponnisteluista ja saavutuksista.

Joka tapauksessa, kaiken, mikä on meille hyödyllistä, me omimme myös itsellemme, sanoivatpa juristit mitä tahansa. Jos kyseessä on hyvin monimutkainen laitos, joudumme nöyrästi maksamaan rojalteja, muuten ei.

En halua tässä enemmälti syventyä immateriaalioikeuksien olemukseen, totean vain, ettei meillä tässä perinnäisessä skandinaavisessa oikeusjärjestelmässämme ollut aikoinaan tapana julistaa, että se, mitä joku keksii, on hänen omaisuuttaan, jota kukaan ei saa omaksua/omia. Varastaminen tai ryöstäminen on sitten toinen juttu.

Nyt joka tapauksessa olemme päässeet siihen tilanteeseen, joka on vallinnut anglosaksisen Common Law:n piirissä kaiketi jo kauan. Sen tulkintojen mukaan jollakin ihmisellä voi aina ja ikuisesti olla jonkinlainen avio-oikeus asiaan, jonka hän on ensimmäisenä hoksannut tai muuten vain rekisteröinyt. Huonoa analogiaa käyttääkseni, hän voi sitten vuokrata tuota puolisoaan muidenkin käyttöön haluamillaan ehdoilla.

Aku Ankassa esitettiin aikoinaan, että joku advokaatti keksi vaatia jokaiselta amerikkalaiselta korvauksia paikallisen ilman hengittämisestä. Se, ettei tällainen ole toteutunut, tuskin johtuu siitä, että paikallinen oikeusjärjestelmä sitä estäisi, sellaisesta nyt vain ei ole tullut hyväksyttyä tapaa.

Yhtä kaikki, maksimaalinen diffuusio ja siis myös omiminen, mikä on sama asia, on tähän mennessä ollut ihmiskunnan kehityksen tärkeimpiä mekanismeja. Sillä rahastaminen taas kuuluu samaan sarjaan kuin biologiassa loiset ja ihmiskunnassa ammattimaiset rosvot ja muut keinottelijat: siellä, missä on ruokaa, on sille aina myös ottajia, juristin koulutuksella tai ilman. Kaikkia keinoja koetetaan. Tämähän kuuluu talouden lakeihin.

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen onnettomuuksiin kuuluu, että se jäi tosiasiassa Ranskan vallankumouksen siunauksista paitsi, tai sanokaamme, että hyötyi niistä vain epäsuorasti, omimalla.

Niinpä siellä kyllä kerkeästi omaksuttiin ajatukset ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista, mutta sen sijaan mitat ja painot ja, mikä tärkeintä, oikeusjärjestelmä, jäivät vanhaan, primitiiviseen kuosiinsa. Asian seuraukset ovat päivittäin nähtävillä.

Kun valtio vielä sattuu koostumaan eriloisten ryhmien valtavasta tilkkutäkistä ja sen poliittinen järjestelmä korostaa jokaisen ryhmän erikoisoikeuksia, tavallaan uusimuotoisia (feodaali)privilegioita, jollaiset Napoleonin aikana poistettiin kaikkialta manner-Euroopasta, on väistämätöntä, että sitä katsellessaan eurooppalainen tuntee olevansa absurdin äärellä.

Oikeastaan piti käyttämäni imperfektiä. Tosiasia nimittäin on, että olemme omineet myös tänne Suomeen sellaisen amerikkalaisen ankkalinnakulttuurin, jolla ei täällä ole mitään luonnollista elinympäristöä.

Tässäkin asiassa pitää ehkä jo käyttää imperfektiä. Meillähän on näihin asti ollut suhteellisen homogeeninen kansallisvaltio kaksine kansalliskielineen ja yksine kulttuureineen, jonka molemmat kieliryhmät tunsivat omakseen.

Tilanne on muuttunut. En tarkoita vain sitä rinnakkaisyhteiskuntaa tai niitä yhteiskuntia, joita tänne ollaan innokkaasti ja valtiovallan määrätietoisella tuella rakentamassa. Myös koko ajatus kansallisesta, etenkin kaksikielisestä Suomesta on rapautunut. Tämä on laaja teema, mutta tarvitsee vain kysyä, miten moni suomenkielinen on ihan oikeasti lukenut Runeberginsa ja Topeliuksensa. Snellmania en viitsi mainitakaan.

Tuon vanhan kansallisen kulttuurin sijaan on kilvan omittu amerikkalaisia instituutioita. Useimmilla niillä on uudessa ympäristössään ollut kieltämätöntä hullunkurisuusarvoa, mutta nyt, puolen vuosisadan jälkeen hymy alkaa jo hyytyä.

Muistan, miten aikoinaan nauratti, kun meillä ns. älyköt polttivat sotilaspassejaan protestina Vietnamin sodan vuoksi. Ellei edes tällaisessa asiassa ymmärtänyt, millaiset asiat kuuluvat meille ja mitkä ei, saattoi järkevää ajattelua jo pitää toivottomana.

Mutta tämä oli vasta alkua. Sen jälkeen meillä alettiin ns. apinan raivolla omia yhä mielettömämpiä kulttuurisia vaikutteita ja instituutioita, feminismistä aina mustien oikeuksiin(!). Meillä ei sentään tainnut olla yhtään Black Lives Matter -mielenosoitusta, mutta jo Englannissa niitä oli…

Olen suuri parodian ystävä ja epätoivoni on ollut syvää, kun olen yrittänyt löytää tästä nykyisestä ns. kulttuuristamme jotakin, josta voisi parodian tehdä. Ennen maailmassahan meillä oli jopa pilalehtiä, jotka olivat tähän erikoistuneet, muistetaanpa nyt vaikka Arijoutsin Pippureita.

Mutta mitenpä teet parodian siitä, että intiaanihatun käyttäminen TV-ohjelmassa on kielletty sillä perusteella, että se loukkaa saamelaisia (vai olivatko kyseessä mustalaiset tai kirgiisit).

Kyllä tässä nyt on kyseessä niin apinamainen kulttuurinen omiminen, ettei ole enää kuviteltavissa ainakaan sen soveltajan enää ymmärtävän, että ylevän ja naurettavan välillä voisi olla jokin raja.

Olemme siis siirtyneet naurun tuolle puolen, kun amerikkalaisen kulttuurin ammattimaiset omijat ovat oppineet ajattelemaan, että nauraminen on taantumuksellista ja vahingollista toimintaa, josta on ehdottomasti rangaistava.

Kiellot, joilla säännellään jopa elämän kaikkein pienimpiä ja sinänsä merkityksettömimpiä asioita, eivät suinkaan ole vähäpätöinen asia. Niiden nieleksiminen ilman vastustusta, on merkki totalitaarisen vallan hyväksymisestä ja kunnioittamisesta eli orjan merkki.

On hienoa havaita, että YLE:n skandaalimainen päätös nostatti yleisössä vastareaktion. Vaikka kuulemme ns. korkeammalta taholta jatkuvasti, että häpeän aika on ohi, ei se siitä huolimatta pidä paikkaansa. Häpeärangaistus kulttuurisille tyhjän omijoille on yksi keino, jolla yhä voimme puolustaa oman identiteettimme rippeitä ja oikeuttamme suhtautua muihin kulttuureihin kuten haluamme ja meidän kannaltamme mielekästä on.

Diplomatian sankareita

Kettujen kettu

Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.

Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.

Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.

Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.

Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.

Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.

Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.

Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.

Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopoa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.

Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.

Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.

Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.

Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.

Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.

Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.

Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin  hylkäämistä.

Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.

Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.

Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.

Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.

Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.

Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.

Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.

Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.