Sankarien jäljillä

Hän oli täällä kerran

Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus seurata joitakin lajinsa yksilöitä, jotka kohoavat ylivertaisiksi, elleivät muuten kohoa, niin kohotetaan.

Muinaisina eli isoisän ja sitä vanhempina aikoina suurmiehet olivat joko maailman mahtajia tai sitten ikääntyneitä, yleensä miespuolisia hengen jättiläisiä. Molemmista valettiin pronssipatsaita seremoniallisiin tarkoituksiin.

On selvää, että sellainen henkilö, joka on vastuussa, sanokaamme miljoonan ihmisen kuolemasta, ansaitsee jo suurta huomiota. Jos häntä pääsee vaikka kättelemään, on jo itsekin hieman toisissa sfääreissä kuin tavallinen perheenisä, joka komentaa vain muutamaa mukulaa ja niitäkin vain näennäisesti, vaihtelevalla menestyksellä ja äidin luvalla.

Jopa suurmiesten jäljet ja heidän kulkemansa reitit täällä maan päällä saavat erityisen merkityksen sankarin joskus tapahtuneesta läsnäolosta.

Jeesuksen elämään liittyneet paikat, Via dolorosa ja vastaavat ovat saaneet suorastaan myyttisen merkityksen, mikä johtunee osittain niiden ympärille syntyneestä tarustosta.

Mutta kyllä kuolevaisten ihmistenkin toiminta on riittänyt antamaan gloriaa niille paikoille, joiden kautta he vaelsivat. Tämä koskee jopa poptähtiä Englannissa. Prinsessa Dianan kävelyreitti on suorastaan merkitty metallisin kilvin. Hänhän oli hyvin suuri ihminen ainakin suosionsa perusteella, ei kai nyt muuten.

Kensingtonin ja Hyde Parkin puistojen penkitkin on koristettu muistokilvin, joissa kerrotaan, miten vaikkapa Rudolf Steinerillä oli tapana istua juuri tällä pelkillä ja se saa turistin heti kiinnostumaan siitä, mitä sekin herra mahtoi oikeastaan katsella.

Ilman tuollaisia tietoja myös valtavan määrän suurmiesten ja huomattavien naisten vierailuja osakseen saaneet puistot jäävät mykiksi. Tiedämme, että jossakin täällä oli jotakin, mutta missäpä tarkkaan ottaen? Vasta se sytyttäisi mielikuvituksemme ja antaisi aihetta katsoa paikkoja uusin silmin.

Olkoonkin, että paljon on muuttunut: ainakin turisti sijaitsee nyt samassa koordinaattipisteessä kuin kerran aikaisemmin tuo historian kirjoista niin tunnettu henkilö, läheinen tuttavamme menneisyydessä!

Kuningasvierailut ovat maassamme olleet harvinaisia ja niinpä erilaisia kuninkaanmäkiä, kuninkaantammia ja vastaavia on jäänyt yhä nimistöön muistuttamaan menneistä. Sitä paitsi myös keisarit kunnioittivat maatamme vierialuillaan.

Keisarien vierailut tapahtuivat yleensä etelässä, rannikolla ja sen tuntumassa, missä myös oli parhaat liikenneyhteydet ja jotakin tarkastettavaa kuten linnoitukset, Haminan kadettikoulu tai yliopisto.

Vuonna 1819 Aleksanteri I kuitenkin teki aina huikean matkan uutta maataan pitkin ja poikin, ensin pitkin etelärannikkoa, sitten Pohjanmaalle ja sieltä itäisten korpien kautta takaisin Pietariin.

Siinäpä riitti paikallisille ihmettä ja hallitsijan arvon mukaista vastaanottoa varten oli joskus improvisoitava. Niinpä muuankin päivällinen nautittiin vasta rakennetussa tallissa, jossa eivät hevoset vielä olleet asustaneet. Rakennus taitaa yhä olla olemassa.

Tästä matkasta teki J. Nervander kirjan jo yli sata vuotta sitten ja vierailun muistoa taidetaankin hyödyntää myös turismissa, eikä ihme.

Aleksanteria on meidän maamme sentään kiittäminen enemmästä kuin yleensä osaamme kuvitellakaan. Aikalaiset sen sijaan olivat haltioissaan siitä, että raa’an miehityksen sijaan uusi valtiollinen yhteys oikeasti tarjosikin niin suuria etuja, ettei sellaisista ollut edes keksitty uneksia.

Kaikesta tästä kiitettiin sitten tsaari-enkeliä, joka käytti Suomea koekenttänään myös puuhatessaan Venäjälle uutta, liberaalia hallintoa.

Kuten tunnettua, siitä ei sitten taaskaan mitään tullut, mutta Suomi sai Aleksanterilta perinnön, joka taitavasti hoidettuna nosti tämän kurjalan kukoistukseen.

No, tokihan meillä on hyödynnetty myös kahden tyrannin muistoa. Tampereen Stalin-museo perustettiin juuri sen takia, että Lenin ja Stalin olivat siellä ensi kertaa tavanneet. Immolassa ei ole Hitler-museota syistä, joita tuskin kannattaa enemmälti pohtia.

Kyllä sillekin varmaan asiakkaita löytyisi. Sinne pitäisi tuoda se Sastamalassa nyt sijaitseva salonkivaunu, joka lienee hieman tyhjän panttina väärässä paikassa. Mikkelin salonkivaunu oli kyllä Mannerheimin käytössä, mutta ei Immolassa.

Asian pihvihän ei ole Hitlerin, vaan Mannerheimin juhliminen, tai itse asiassa sen muisteleminen, mikä lienee yhä tulkittava kunnialliseksi toiminnaksi, joten toimeksi vain.

Vuonna 1812 tai tarkkaan ottaen jo edellisen vuoden lopulla Aleksanteri I suuressa keisarillisessa armossaan päätti panna maansa aivan hiljattain muuttuneen rajan vielä kerran uusiksi.

Kun Ruotsi Haminan rauhassa vuonna 1809 luovutti Venäjälle Suomen, ei kyseessä ollut koko Suomi, vaan se osa, joka Suomesta oli yhä Ruotsin käsissä. Niin sanottu Vanha Suomi eli Rajajoelta Kymijoelle saakka ulottuva alue oli jo luovutettu Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhoissa. Melkoinen tynkä-Suomihan se suuriruhtinaskunta luovutushetkellä oli.

Asia muuttui olennaisesti, kun Vanha Suomi yhdistettiin vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen. Uusia kaupunkejakin tuli kourallinen: Viipuri, Lappeenranta, Hamina, Savonlinna, Sortavala ja Käkisalmi. Suuriruhtinaskunnan ja erityisesti suomalaisen kansakunnan kannalta tämä oli lottovoitto.

Asiaa ei kannata kuitata sillä, että näinhän oli tietenkin tehtävä, koska se yksinkertaisti hallintoa ja antoi suomalaisille aihetta pysyä uskollisina siinä suuressa sodassa, joka oli Napoleonin kanssa juuri nyt syttymässä.

Ei tähän mitään pakkoa ollut ja sitä paitsi asia oli hyvin epäsuosittu Pietarin ylimystön piireissä, joissa nuori keisari nyt oli muutenkin huonoissa kirjoissa.

Mistä sitten moinen armonosoitus suomalaisille? Eikö entisiäkin ollut jo enemmän kuin he olivat uskaltaneet edes odottaa?

Tunnettua on, että Kustaa Mauri Armfeltin aktiivisuus näytteli Vanhan Suomen palauttamisessa merkittävää roolia. Luultavasti jotakin merkitsi myös se, että keisari myös tiesi, millaisesta alueesta oli kysymys.

Vuonna 1803 vasta valtaistuimelle noussut keisari oli nimittäin tehnyt kiertomatkan Vanhan Suomen alueella, tarkastaen lähinnä sitä sinne rakennettua linnoituslinjaa, jonka kehittämisen generalissimus Suvorov oli pannut alulle ja joka oli muutama vuosi aiemmin saatu valmiiksi.

Sattumoisin, tämä oli kriisiaikaa, sillä Ruotsin kuningas Kustaa IV Adold oli innostunut uhittelevaan käytökseen ja muun muassa vaatinut Ahvenkosken rajasillan maalaamista kokonaan Ruotsin värein, aiemminhan värit vaihtuivat sillan puolivälissä.

Koska Ruotsin hyökkäys, kumma kyllä, ei kuulunut vain fantasian piirin, vaan siitä oli jopa tuoreita kokemuksia Kustaa III:n ajalta ja sopivan poliittisen konstellaation oloissa se olisi hyvinkin voinut uusiintua, oli keisarilla syytä kiinnittää huomiota myös tälle suunnalle. Ne linnoitukset maksoivat maltaita.

Itse en tunne tarkastusmatkan dokumentteja tai keisarin henkilökohtaisia muistiinpanoja noista asioista. Joka tapauksessa hän vajaa vuosikymmen myöhemmin oli sitten joka tapauksessa valmis irrottamaan nuo melkoiset alueet venäläisestä hallinnosta ja liittämään ne Suomen suuriruhtinaskuntaan, josta nyt oli tullut oma valtionsa, joskaan ei suvereeninen sellainen.

Aleksanteri I:n matka nykyisen Suomen ja silloisen Venäjän alueella vuonna 1803 ei ollut pelkkä huvimatka, jos sitä lainkaan. Sen sijaan se oli ilmeisen merkityksellinen ajatellen koko Suomen tulevaa historiaa.

Se ”Karjalan palautus”, joka vuonna 1812 tehtiin, oli monessa suhteessa ratkaiseva koko Suomen tulevan historian kannalta ja mitä keisariin tulee, hänen käsityksensä tuon palautettavan alueen oloista ja väestöstä varmasti rakentuivat paljolta niille havainnoille, jotka hän oli matkallaan saanut tehdä.

Niinpä on täysi syy huomioida myös tuo, tähän mennessä varjoon jäänyt matka, joka tapahtui vuoden 1803 kesäkuussa.

Jonkinlainen muistomerkki asiasta sopisi erinomaisesti Sulokavan Telekanavalle, joka oli yksi Aleksanterin tarkastamia kohteita, siis noita generalissimus Suvorovin kaivattamia kanavia. Sattumoisin tämä kanava on tien (Sulkavan-Virmutjoen-Imatran tien) varressa ja tarjoaa miellyttävän pysähdyspaikan vaikkapa piknikille.

Pronssipatsaan pystyttäminen sinne voisi mennä jo vähän överiksi, mutta QR-koodilla aukeavat tiedostot siitä, mitä juuri täällä joskus tapahtui, toisivat myös tämän seudun mukaan siihen historian vaalimisen uuteen trendiin, jonka tunnemme vaikkapa Lontoosta.

Historian elävöittämiseksi kannattaisi myös järjestää menneisyyden tapahtumien uusintoja. Itse asiassa Aleksanteri I:n vierailu lavastetaankin Sulkavan Telakanavalla uudelleen ensi kesänä, 15. heinäkuuta, iltapäivällä. Ohjelmaan kuuluu myös aikakauden tykistön ja jalkaväen toimintanäytöksiä. Kehotan merkitsemään kalenteriin!