Peiton jatkamista uusin keinoin?

Hölmöläisten purkutalkoot

Kuten tunnettua, elämme suunnitelmataloudessa, jossa poliitikot ovat ottaneet päämääräkseen vahvojen keskusten luomisen.

Vahvuuden ilmeisesti ajatellaan syntyvän siitä, että kasataan paljon alueita ja ihmisiä saman katon alle. Onpa kuulunut puheita jopa huippuyksiköistä, joita on pystytetty suunnitelman mukaan, liittämällä yhteen pieniä. Huipputuloksista on sen sijaan kuulunut vähemmän.

On kummallista huomata, että sama ideologia on nähtävissä samaan aikaan hyvin monella suunnalla. Yhdyskuntasuunnittelussa uskotaan, että mitä enemmän ihmisiä saadaan siirrettyä yhteen läjään, sitä parempi. Yliopistoissa kuvitellaan, että mitä suurempia yksiköitä luodaan, sitä parempaa jälkeä syntyy ja niin edelleen. Myös itsensä EU:n haluttaisiin kasvavan äärettömästi, jos se vain olisi mahdollista.

Ongelmaksi on pienten populaatioiden Suomessa tullut tuo iän ikuinen väen vähyys. Siihen on kuitenkin löydetty elegantti ratkaisu: otetaan väkeä yhdestä paikasta ja siirretään se toiseen.

Kukaan ei vielä ole uskottavasti perustellut, miksi esimerkiksi Savonlinnan ja Kajaanin opettajankoulutusyksiköt -entiset perinteikkäät seminaarit- piti siirtää toiseen paikkaan. Ilmeisesti ainoa hyöty asiasta koituu saavan osapuolen kunnallistaloudelle: valtion budjetista saadut palkkatulot ja opiskelijoiden elatus vilkastuttavat paikallista elinkeinoelämää ja kunnallistalous vahvistuu.

Koska kyseessä on aivan olennaisesti valtion varojen kohdentaminen uudelleen, pitäisi tällaiset päätökset aina tehdä valtion tasolla. Nyt asian taisivat hoitaa yliopistot, joille asioiden kokonaisvaikutuksilla ei ollut mitään merkitystä.

Ylen uutisissa kerrottiin, että Savonlinnassa alkavat nyt suuret purkutalkoot: ne kohdistuvat 1980-90-lukujen taitteessa rakennettuihin eli siis uusiin kerrostaloihin, joita puretaan useita. Kaikkiaan puretaan noin 500 asuntoa ja pelkästään opettajankoulutuksen siirtäminen pois kaupungista syö sen väestöä 2000 hengellä.

Työllisyyden kannalta asialla on ”myönteisiä” vaikutuksia sekä Savonlinnassa, jossa riittää vähäksi aikaa purkutöitä, että Joensuussa, jossa riittää vähäksi aikaa rakennustöitä. Valtion rahallahan tässä pelataan, joten mitäpä niitä suremaan, kunhan jotakin tehdään.

Pitemmällä tähtäimellä kyse tietenkin on Savonlinnan tahallisesta näivettämisestä, hölmöläisten peiton jatkamisesta, jossa näennäisenä hyötyjänä on Joensuu ja jossa kärsijöinä ovat, paitsi veronmaksajat kaikkialla, myös Savonlinnan koko talouselämä. Kaksituhatta ihmistä merkitsee melkoista joukkoa pyörittämään alueen palveluita. Vanha koulukaupunki on ennenkin myös sivistyskeskuksena hyötynyt paljon opiskelevasta nuorisosta ja heidän opettajistaan.

Toinen merkillisyys on varuskuntien lakkauttaminen. Ahtaasti ajatteleville sankarisaneeraajille varuskunnat ovat merkinneet vain kuluja ja siirtyminen entistä suurempiin yksiköihin on ymmärretty yksisilmäisesti vain rahan säästämisenä.

Kuitenkin myös varuskunnat, esimerkiksi Mikkelissä, ovat olleet merkittävä kulttuuri- ja identiteettitekijä. Asiaa ovat vahvistaneet joukko-osastojen perinteet, jollaisia kaikissa sivistysmaissa on osattu arvostaa. Meillä ne eivät ole painaneet mitään.

Joku sotilassoittokunta ei kukaties ole ollut aina alansa huippuyksikkö, mutta tosiasia on, että sellaiset ovat kouluttaneet suuren määrän alan taitajia. Sitä paitsi niiden panos erilaisten tilaisuuksien juhlistajana on ollut hyvin merkittävä. Asian huomaa sitten, kun se puuttuu.

Postmodernia menoa kannattavat tolvanat ovat kieltäytyneet ymmärtämästä enempää aineellisia kuin ei-aineellisia seikkoja, jotka yhdessä ovat tehneet pienistä paikkakunnista eläviä. Siltarumpupolitiikasta on tullut puolivirallinen haukkumasana ja sen vastakohtana pidetty vähämielinen keskityspyrkimys on sen sijaan ollut suosiossa, vaikka sen tuomista eduista ei ole paljoa kuulunut.

Muuan yleinen lainomaisuus on sen sijaan jäänyt vähälle huomiolle: jos jokin ei toimi, niin se luultavasti johtuu siitä, että se jokin on liian iso.

Valtavat metropolit, jotka näyttävät olevan postmodernin sukupolven jonkinlaisina ihanteena, ovat itse asiassa onnettomuuksia, joita voi verrata syöpäkasvaimiin. Niiden toiminta jopa normaalioloissa on vaikeaa ja tuottaa suuria vahinkoja ympäristölle. Niiden kasvu olisi pitänyt pysäyttää jo viime vuosisadalla, jolloin ne syntyivät, jos vain suinkin olisi voitu.

Kun ongelmat tulevat, ja jokainen kai ymmärtää, että ne ovat tulossa, ovat suurkaupungit jälleen niitä surmanloukkuja, joita ne ennenkin, historiallisten katastrofien aikana ovat olleet.

Nyt muotiin tullut resilienssin eli palautettavuuden käsite kannattaisi ottaa vakavasti. Mitä lähempänä luontoa eletään, sitä helpompaa on sopeutua katastrofeihin.

Mikäli sen sijaan pienten keskusten ja haja-asutuksen hyvinvoinnille viitataan kintaalla ja vieläpä varta vasten huononnetaan niiden olosuhteita jopa kalliilla hölmöläispolitiikalla, eivät tulevat sukupolvet tule tästä kiittämään.

Vähintä, mitä aluepolitiikassa voidaan tehdä, on jättää tekemättä sellaiset ratkaisut, joiden oheistuotteena on pienten paikkakuntien näivettäminen. Suorastaan rikollista on jo sellainen politiikka, jossa tällaisia ratkaisuja tehdessä uhrataan niihin miljoonakaupalla veronmaksajien rahoja.