Peilit on peilejä

Jos naama on vino

Muuan Alexander Klimburg näyttää kirjoittaneen kirjan The Darkening Web: The War for Cyberspace. Siinä hän tarkastelee niin sanotun ison viisikon (Microsoft Apple, Facebook, Amazon ja Google) toimintaa informaatiosodankäynnin tekniikoiden kehittämiseksi.

Tätä ne harjoittavat yhdessä USA:n valtion kanssa ja sen tuella. Kirjoittaja paheksuu NYRB:n arvostelun mukaan sitä, että samalla valtio on antanut yksityisille korporaatioille suuren vallan ilman vastuuta. Myös ulkomaat, kuten Venäjän tapaus osoittaa, voivat helposti käyttää noita samoja systeemejä hyväkseen.

Nyt sitten on syntynyt tilanne, jossa muutama miljardööri on vastuussa siitä, että suuri yleisö säilyttäisi luottamuksensa informaatioon, mikä olisi terveen demokratian kannalta välttämätöntä. Tällä hetkellä luottamus on järkkynyt.

Ajatellaanpa nyt vaikka sitä, että miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ovat vapaaehtoisesti antaneet itsestään runsain mitoin tietoa Facebookille. Sen ansiosta sillä on käytettävissään algoritmit, joita voidaan hyödyntää tehokkaissa informaatio-operaatioissa, olipa niiden tarkoitus mikä vain.

Kun Fb oli vielä nuori, Zuckerbergilta kysyttiin, miksi hän oikein luuli, että ihmiset olisivat valmiita antamaan henkilökohtaisia tietojaan hänelle. Hän vastasi tavalla, jota nyt varmaan katuu: ”Koska ne ovat kyllin hölmöjä luottaakseen minuun (They trust me -dumb fucks)”.

No, onhan tuota itsekin tullut annettua kaikenlaista tietoa, myös osallistumalla idioottimaisiin ”testeihin”, jotka itse asiassa ovat vain tapoja saada lisää informaatiota kuluttajan preferensseistä.

Silti en ole hiukkaakaan levoton oman itseni suhteen. Pitäkööt tietonsa ja tyrkyttäkööt tavaraansa, ehkä ostan ehkä en. Parempi idea se mainonnan suuntaaminen potentiaalisille asiakkaille on kuin se vanha tapa suoltaa paperille ja jakaa tuhansille ja taas tuhansille ihmisille monen kilon verran materiaalia, joista he eivät takuulla ole hiukkaakaan kiinnostuneita.

Mutta entäpä se kauhea disinformaatio, joka nyt on korvannut totuuden suuren yleisön tietoisuudessa? Onko suurella vitosella lähes koko kehittyneen maailman väestö pihdeissään ja voivatko ne halutessaan syöttää sille mitä haluavat?

Olen varmaankin vanhanaikainen, mutta en näe tässä erityistä vaaraa. Sikäli kuin vaara on olemassa, se ehkä pikemmin kumpuaa uuden ”älykkään” sukupolven konformismista kuin nettifirmojen mahdista. Tosin sosiaalisen median määrätietoinen manipulointi (bannaukset) ilmeisesti muodostaa informaatiota vääristävän tekijän.

Toisen maailmansodan aikana valtio pyrki pitämään käsissään informaationhallinnan mekanismit. Niihin kuului sekä sensuuri että tietyn, tarkoitushakuisen aineksen syöttäminen kansalle niin tiedotusvälineiden kuin laajan, salaisen asiamiesverkoston välityksellä.

Kilpailevaa informaatiota oli kuitenkin runsaasti liikkeellä. Suomessa, jossa radion kuuntelua ei käytännössä mitenkään valvottu eikä vastaanottimia takavarikoitu, kuunteli suuri osa kansaa sekä Neuvostoliiton lähetyksiä, että BBC:n propagandaa. Edellisiä oli joskus pakkokin kuunnella, koska sitä ajettiin kotimaisten lähetysten päälle.

Neuvostopropagandan teho jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi ja tämä johtui siitä, että sen laatija oli menettänyt kaiken uskottavuutensa. Britit sen sijaan säilyttivät vanhastaan nauttimansa prestiisin ja syöttivät sen turvin määrätietoista propagandaa, joka tehosi.

Silti sekään ei aikaansaanut mitään mielialojen romahdusta. Itse kukin ymmärsi, että meille sodan julistaneella maalla ei mahtanut olla vain pyyteetön totuuden etsintä mielessään. On kiinnostavaa, että Suomi, joka talvisodassa oli saanut osakseen kaikkien kunniallisten valtioiden sympatiat, joutui jatkosodassa yksin taistelemaan joka suunnalta tulevaa informaatiohyökkäystä vastaan, mutta pärjäsi silti.

Brittipropagandalla oli omat valttinsa. Se saattoi vedota sotivien osapuolten voimavarojen epätasaisuuteen, joka tulisi määräämään sodan lopputuloksen. Nimimerkki Abacus eli helmitaulu oli tämän argumentaation symboli.

Neuvostopropaganda sen sijaan, perinteidensä mukaisesti, ei kaihtanut sanomasta mustaa valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Tämä ei sinänsä ollut vielä kohtalokas virhe, sillä sehän oli toiminut omassa maassa ja vastaava taktiikka oli käytössä muun muassa Saksassa.

Suomella oli kuitenkin oma historiansa ja kun neuvostopropaganda oli talvisodan aikana sortunut niin laajaan totaaliseen valheeseen, ettei sitä voinut edes millään korjauksilla paikata, ei se enää voinut aloittaa puhtaalta pöydältä.

Karkeiden valheiden välttämistä se ei välittänyt edes yrittää. Kun se päivästä päivään toisti väitteitä, jotka olivat lähtökohtaisesti valheellisia kuten esimerkiksi sitä, että saksalaiset ylläpitivät Suomessa väkivaltaista miehityshallintoa tai etteivät neuvostokoneet pommittaneet siviiliväestöä, se puolusti toivotonta asiaa.

Neuvostopropaganda oli niin tökeröä, että suomalaiset jopa itse levittivät sitä. Esimerkki on nimimerkki Jahvetin (Yrjö Kilpeläinen) kokoama kirja Suomi Neuvostoliiton radiossa, joka sisälsi talvisodan propagandaa ja julkaistiin jatkosodan aikana.

Toki vihollisen propaganda sisälsi myös tosiasioita. Ongelmaksi tuli, että kun yleinen uskottavuus oli mennyt, ei niitä otettu vakavasti.

Suomen propagandamiehet havaitsivat myös puolestaan, että kaikki, mikä vähänkin haiskahti propagandalta, muuttui kansalaisten silmissä heti epäluotettavaksi.

Niinpä uskottavuudesta pyrittiin pitämään kynsin hampain kiinni, ja vältettiin epätosien uutisten välittämistä. Joskus tämä tosin johti siihen, että pidettiin parhaana vaieta. Valhe paljastui ennemmin tai myöhemmin.

On selvää, ettei tiedonvälitys totaalisen sodan oloissa voinut täyttää kaikkia sananvapauden ihanteita ja siksi myös suomalainen informaationhallinnan politiikka sai osakseen arvostelua ja epäluuloja. Kaiken kaikkiaan sen suoritusta voinee kuitenkin, asianhaarat huomioon ottaen, pitää varsin tyydyttävänä.

Poikkeusoloissa, demokratian puolustamiseksi, oli turvauduttu pohjimmiltaan epädemokraattisiin menetelmiin, kuten sensuuriin. Kyseessä oli kuitenkin koko järjestelmän itsepuolustus eikä periaatteellinen totuuden vastustaminen tai valheen suosiminen. Totalitaaristen valtioiden propagandaministeriöt eivät voineet omasta puolestaan sanoa samaa.

Kun nykyään puhutaan kansan helposta höynäytettävyydestä ja herkkäuskoisuudesta, kannattaisi varmaankin pohtia, mitä menneistä kokemuksista voitaisiin oppia.

Mielestäni yksi ilmeinen opetus voisi olla, että kansa ei ole niin tyhmää kuin luullaan ja että se haistaa herkästi sen, kun sille halutaan syöttää tarkoitushakuista propagandaa.

Toinen voi olla se, että kun tiedotusvälineet ovat kerran eksyneet selvästi totaaliseen valheeseen, saattaa luottamuksen palauttaminen olla mahdotonta. Ajattelen nyt vaikkapa tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, joka ei edes ole ainoa laatuaan.

Se strategia, että valhetta vältetään sanomasta jättämällä jotakin olennaista kertomatta, on myös huono ratkaisu, sillä totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki.

Luulen, ettei aikamme totuusvajeen ongelmaa voi palauttaa uudenlaisiin välineisiin, kuten sosiaaliseen mediaan ja feikkiuutisiin, joita netissä levitetään. Niiden merkitys taitaa sittenkin olla lähinnä marginaalinen.

Edellä mainitussa Klimburgin kirjassa esitetyt luvut niiden ihmisten määristä, jotka Amerikassa altistuivat venäläisten hallitsemalle propagandalle, ovat erittäin pieniä, muutamia miljoonia... Ei sitä paitsi ole syytä uskoa, että nuo altistuneet olisivat noin vain muuttaneet mielipiteitään moisen kontaminaation takia.

Mikäli hallitsevat tiedotusvälineet säilyttävät uskottavuutensa eli pysyvät totuudessa ja korjaavat mahdollisimman pian virheensä ja niitä tehokkaasti katuvat, ei liene erityisempää syytä pelätä vihamielistä propagandaa, tuli se mistä tahansa.

Mikäli sen sijaan itse riennetään asettumaan läpinäkyvän propagandan välineiksi, sorrutaan välillä totaaliseen valheeseen ja pantataan tietoja, joita yleisöllä olisi oikeus odottaa, on vaihtoehtoisella medialla ilman muuta niin sanotusti sosiaalinen tilaus.

Kuten muuan venäläinen (!) kirjailija joskus totesi: ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino.

 Rudyard Kipling, runossaan Tommy Atkins sanoi oman versionsa teemasta ”kyllä kansa tietää”:

For it's Tommy this, an' Tommy that, an` Chuck him out, the brute! "
But it's " Saviour of 'is country " when the guns begin to shoot;
An' it's Tommy this, an' Tommy that, an' anything you please;
An 'Tommy ain't a bloomin' fool - you bet that Tommy sees!