Voimaantumisen huipuilla
Muistan joskus kultaisella
1970-luvulla hieman hätkähtäneeni, kun luin Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata.
Kirja oli mielestäni läpikotaisin falski
ja samaan aikaan sen läpikäyvänä piirteenä oli jonkinlainen filosofista
ajattelua tavoitteleva pohdinta, joka tapahtui uskomattoman naiivilla tasolla.
Kirja otettiin toki asianomaisissa
piireissä vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Siinähän oli suoritettu jonkinlainen
kulttuurinen salto mortale -uskomaton
hyppy aivan uudenlaiseen ajatteluun, jossa asioiden etumerkit vaihdettiin ja
kaikki tässä maailmassa oli uusilla ja entistä paljon uljaammilla paikoilla.
Muistelen, että Tikkanen nosti
kirjassaan esille myös sen ilmeisen häiriintyneen naisihmisen, joka oli ampunut
presidentti Fordia, huutaen jotakin sekavaa siitä, ettei tuo herra ollut ”teidän
johtajanne”.
Tämä teko, jota normaalijärjellä
ajatellen täytyi pitää vain surkeana sekopäisyytenä, nostettiin esille suurena
symbolisena tapahtumana: naiset eivät enää olleet vain väkivallan kohteena,
vaan saattoivat olla myös sen subjekteja: heidät olikin nyt otettava vakavasti…
Omalta osaltani tuo vakavasti
ottaminen, sikäli kuin asia koskee feministejä, loppui kyllä siihen paikkaan,
mikäli sitä oli koskaan ollutkaan. Pidin ajattelua sen verran suuressa arvossa,
että moinen, aivan ilmeisesti muiden elinten kuin aivojen avulla tuotettu visio
uudesta maailmanjärjestyksestä tuntui sivistyksen konkurssilta ja pilkalta.
Sittemminhän sai kyllä tottua
näkemään juuri tuon kaltaista sekoilua ajattelun asemesta ja oppi ymmärtämään,
että aplodeja tulee sitä varmemmin, mitä hullumpaa keksii esittää, mikäli
nimittäin kuuluu oikeaan viiteryhmään.
Itse asiassa olin aika hämmästynyt
siitä, että kun muuan mielisairas nainen tappoi ampumaradalla kolme miestä,
häntä ei kohotettukaan uuden voimaantumisen symboliksi. Ehkäpä selityksenä oli
jonkinlainen sensuuri? Olen jopa varma siitä, että sellaistakin hölynpölyä
kehdattiin kirjoittaa ja lehdille tarjota.
Tämän aamun lehdestä olen saanut
oppia, että Ruotsin akatemian jäsen Sara Stridsberg on kirjoittanut kirjan,
jossa hän käsittelee erittäin suuresti arvostamaansa Valerie Solanasia,
mielisairasta naista, jonka aivoissa syntyi ns. SCUM manifesti, jossa
vaadittiin miesten hävittämistä maan päältä.
Kirjoittaja oli kuulemma yllättynyt
siitä, miten röyhkeä ja villi tuo manifesti oli ja miten se rikkoi kaikkia
sovinnaisuuksia vastaan. Itse asiassa kyseessä oli asioiden kääntäminen
päälaelleen, näinhän ne miehet ovat naisia katselleet kautta aikojen…
Pitkä, koko aukeaman artikkeli ei
itse asiassa anna mitään vinkkejä siitä, millä perusteella tuo Solanasin
manifesti edustaa jonkinlaista huomionarvoista tai peräti kannatettavaa
filosofiaa tai millä perusteella se on järjellistä ajattelua ylipäätään. Vain
edellä oleva mieletön väite jätetään lukijan nautittavaksi.
Solanas nousi otsikoihin myös
yritettyään murhata pop-taiteilijana nimikuuluksi tulleen Andy Warholin, mikä näyttää
olleen jälleen yksi syy siihen, ettei häntä ole pidetty pasifistina. Tämäkään
ei kuulemma pidä paikkaansa. Ei kai sitten.
Kunnianhimoista tekstiä siis
näyttää olevan jälleen saatavilla myös suomeksi, Stridsbergin kirja kun on
käännetty myös meidän vähäpätöiselle kielellemme. Luulenpa, että suitsutusta
tulee riittämään, sillä eihän tärkeätä ole se, miten ajatellaan tai
kirjoitetaan, vaan se, mitä kuka kirjoittaa ja mitä hän kehtaa kirjoittaa.
Luvassa näyttää ainakin olevan
kukkuramitoin villeyttä, joka nykyään
on a priori suuressa huudossa. Ennenhän kulttuurissa arvostettiin
jalostuneisuutta, joka merkitsi nimenomaan voittoa villeydestä eli siis
primitiivisyydestä.
Haastattelu nyt on haastattelu enkä
tietenkään voi sanoa itse sen kohteena olevasta kirjasta mitään järkevää, kuten
siitä eivät sano haastattelija tai haastateltavakaan. Selvää on vain, että
huikeat kärjistykset ja normaalin arkiajattelun kanssa ristiriidassa olevat
väitteet ovat jotakin erinomaista. Ne voimaannuttavat.
Niinpä luulenkin, että olisi
kohtuullista ottaa myös tässä esille jokin huikea klassinen sitaatti. Mitenpä
olisi seuraava:
Selten denkt das Frauenzimmer,
denkt es aber, taugt es nichts…
(F. Nietzsche, Das Mädchenlied)
Sillee jännää tää voimaantuminen, että ns. tytöttely on ehdoton nej-nej, mutta pojittelu elää täysii:
VastaaPoistahttps://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005649450.html
"Mormonipoika tuli Suomeen"
Näin se vaan on.
"Pojittelu" lienee aika marginaalinen ilmiö niin yhteiskunnassamme yleisesti kuin mediassakin. Ehkä kyse lienee nyt enemmän siitä, että "suomalaisesta miehestä" ei keskustella yhteiskunnassamme samalla "intensiteetillä" eli vellota ja vatvota hänen sielunmaisemaansa kuin suomalaisen naisen kohdalla tehdään. Voisi taas kerran kysäistä, että oi miksi on näin ja kenen valintoja nämä ovatkaan? Uskaltaisin jopa sanoa, että aika monen suomalaisen miehen.
PoistaKyllä Anja Snellman (muistaakseni Suomen Kuvalehdessä) tuomitsi ampumaratamurhaanjan leimaamisen hääiriintyneeksi hirveäksi naisten sorroksi. Aivan kuin Märta Tikkanen oli tuominnut Fordin ampujien leimaamisen häiriintyneiksi.
VastaaPoistaEiköhän tämä ampumarata-Sanna ole edelleen hoidossa.
VastaaPoista"Otettiin vähän poikien kanssa". Näin olen kymmeniä kertoja soperrellut vaimolleni aamuyöstä ennen kännykkäaikaa. Pojittelu oli ihan luontevaa, vaikka oltiin 40-45 -vuotiaita
Naiset ovat voimaantuvinaan kun murskaavat patriarkaattia, ja musertavat maskuliinisuutta itselleen vahingoksi parhaassa mahdollisessa sivilisaatiossa, missä he ovat saaneet tasavertaiset mahdollisuudet toimia.
VastaaPoistaNäinhän se on mennyt. Olin kovasti perso naisten perään jo silloin kun meitä sukupuolia oli vain kaksi ja se toinen oli vielä heikompi, mutta olin myös kovasti tasa-arvon kannattaja ja olen vieläkin. Aloin kyllä jo 70-luvulla ihmettelemään kapakkanaisystävilleni, että onko se nyt aivan välttämätöntä aloittaa tuo tasa-arvo meidän miesten paheiden kautta.Kunnon vastausta en ole saanut vieläkään.
VastaaPoistaKyllähän feminismi on välttämätöntä, maailmassa pitää olla huumoria!
VastaaPoistaAri