Maailman ihmeitä

Maailman ihmeitä

Teuvo Pakkala, Oulua soutamassa. Otava,1957 (1886),119 s.

Teuvo Pakkalan lapsiaiheisia kertomuksia luettiin ennen koulussa. En tiedä, luetaanko enää, mutta aihetta voisi olla.

Pakkala on siitä erikoinen kertoja, että hän tykkäsi samaistua lapsiin ja naisiin, mikä ei ollut kovin tavallista. Vertailukohteena tulee mieleen Kauppis-Heikki, joka niin aidon tuntuisesti osasi kuvata vaikkapa nuoren miniän alemmuuskompleksia: laiha tyttönen ei tuntunut huushollissa olevan paljon mitään. Muhkealla anopilla sen sijaan oli peräti kaksoisleukakin…

Myös Kauppis-Heikki kuvasi markkinaelämää, jota vasten rahvaan normaalia elämänmenoa oli hyvä tarkastella. Oli se suuren maailman meno sentään aikamoista ja sinnehän sitä piti renkipojankin aina välillä päästä.

Minusta tässä Pakkalan kirjassa on kiinnostavinta kuvaus Oulun kaupunkielämästä ja tarkat selostukset siitä, mitä tervarahoilla hankittiin.

Tämä oli sitä aikaa, kun kaiken maailman hullutukset alkoivat levitä syrjäkulmillekin. Eivät palkolliset mitään joutavaa ostelleet, paitsi nyt sen verran, että tiesi ostaneensa, vaikkapa vehnäleipää järsittäväksi iänikuisen rukiin sijasta. Eivät talollisetkaan tuhlanneet, jauhot olivat se tärkein, kun elääkin piti.

Yksi kerskakulutushyödyke sentään oli, taskukello. Ne oltiin tuntevinaan hyvin ja kukin kehui omaansa, oli se nyt sitten pintelikello, liivarikello tai kerrassaan silinterikello neljällä kivellä.

Kellot olivatkin aikansa rosvojen himoitsema kapistus ja niiden laadusta oli tapana puhella vakavissaan vielä 1950-luvulla. Lapsekkaimmat himoitsevat yhä superkalliita korukelloja.

Mutta tuohon aikaan jätkä hankki kellon statusesineeksi vain muusta tinkimällä ja renkimies sai usein vain kadehtia sivusta.

Mutta kyllähän sitä rahaa hänellekin kertyi, kun ei tuhlannut. Pakkalan tervansoutajat tuhlaavat hiukkasen, mutta määrän mukaan. Kun sulhanen haluaa huvittaa morsianta, hän ostaa tälle piletin höyryvenheeseen 20pennillä ja jää itse rannalle. Puolen tunnin kuluttua onnellinen morsian palaa retkeltään. Issikallakin ajellaan vain pari kulman väliä, mutta tuleepahan oltua herroiksi.

Markkinoilla liikkuu tosiaan myös käteinen raha ja kaikenlaista veijaria on sitä tavoittelemassa. Tervansoutajille ei siinä kuinkaan käy, vaikka viina meinaa viedä yhden miehen. Hän kuitenkin säästyy hukkuakseen sitten koskeen, mutta näitähän sattuu. Jossakinhan sitä ihminen päivänsä päättää.

Mutta tuo valtava rahan virtaus markkinoilla on merkille pantavaa, kun ei sitä rahaa kotioloissa tarvittu koskaan. Jossakin vanhassa saappaassa saatettiin säilyttää kolikoita.

Kauppis-Heikin kertomuksessa Savolainen soittaja kuvataan muuattakin henkilöä, josta oli tullut rikas, kun hän oli markkinoita kierrellyt soittelemassa ja ihmiset ovat heitelleet rahaa. Nuo rahat soittaja sitten testamenttasi johonkin hyvään tarkoitukseen, en muista mihin.

Nämä vain puolentoista vuosisadan takaisiin aikoihin palautuvat kertomukset ovat meille terveellinen muistutus siitä, miten niukasti tässäkin maassa elettiin vain muutama sukupolvi sitten.

Meistä on hyvin omituista, että joku ihminen viitsii ottaa ammatikseen kolikoiden pyytelemisen ohikulkijoilta ja sitähän se nykyoloissa onkin. Puolitoista vuosisataa sitten se kuitenkin olisi ollut periaatteessa jopa tie varakkaaseen elämään, mikäli moinen toiminta olisi sallittu.

Niin nopeasti on yhteiskunta muuttunut, että vain parin sukupolven takainen eli 1950-luvun maailma on nykynuorison näkökulmasta pelkkää eksotiikkaa ja sitä paitsi rutiköyhää aikaa.

En tiedä, tarjotaanko nuorisolle koulussa tai missään muuallakaan, mahdollisuuksia oppia ymmärtämään, mistä eli siis millaisista oloista me esi-isät oikein olemme tulleet.

Mitä merkitsee olla kehitysmaa eli siis takapajuinen maa, ei ole helppo oppia lukemalla, miten ennen elettiin ja mistä leipä saatiin.

Elämään kuuluivat myös huvitukset ja mahdollisuus kerskakulutukseen, mutta kiusaukset oli voitettava.  Pankolle ei meikäläisissä oloissa ollut hyvä jäädä makaamaan ja nälkä ja tauti saattoivat tappaa vielä ahkerankin. Lavea tie oli ainakin lyhyt.

Tietenkin kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, ja sillä on sen mukaiset tehtävät. Kuitenkin sillä on usein merkittävä arvonsa olosuhteiden kuvailijana ja aikansa arvostelijat yleensä myös kertoivat siitä mielipiteensä. Joskus he kyllä vihastuivat totuuden sanomisesta.

Joka tapauksessa aidot vanhat kertomukset välittävät niin monipuolista kuvaa niistä olosuhteista, joissa kerran jouduttiin toimeen tulemaan, kuka milläkin tavalla, että soisi kyllä myös nuorison niihin perehtyvän.

Pakkalan kertomukset ovat koruttomassa realismissaan mielestäni myös tässä suhteessa parempaa lukemista kuin ne saarnaavat tendenssikirjat, jotka ovat nousseet suurempaan arvoon.