Aika mennyt

 

Keskiaikaa Tukholmassa

 

Jos etsii vanhoja Ruotsin kuningaskunnan, siis tämän meidänkin valtiomme muistoja, niitä löytyy kaikkialta Itämeren ympäristöstä, myös Saksasta ja Puolasta ja tietenkin itärajan takaakin, Baltiasta puhumatta ja Liettuakin mukaan lukien.

Itse pääkallon paikalla eli Tukholmassakin on keskiajastakin tallella yhä jotakin, vaikka esimerkiksi Brunkeberg, vuori tai kukkula, joka aikoinaan oli Tukholman liepeillä käydyn suuren taistelun näyttämö, on nyt aivan ydinkeskustassa oleva alue, joka on jyrätty aivan tasaiseksi.

Siellä on nykyään jo vaikea kuvitella ympärilleen tuota vuonna 1471 käytyä taistelua perivihollista eli tanskalaisia vastaan. Sen sijaan Kristian II:n toimeenpaneman Tukholman verilöylyn (1520) paikka Suurtorilla tuntuu yhä elävältä, vaikka en tiedäkään, mitä kaikkea siellä on tosiasiassa jo muuttunut. Luultavasti kaikki nähtävissä oleva. Liekö torikaan enää entisellä paikallaan.

Mutta on Tukholmassa vanhaakin säilynyt ja tarkoitan nyt nimenomaan keskiaikaista, enkä noita1600-1700-lukujen rakennuksia, joita on paljonkin ja monet hyvinkin hienoja.

Riddarholmin kirkko, jonka rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja joka aluksi palveli fransiskaaniluostaria, on saanut kunnian tulla Ruotsin kuninkaiden hautapaikaksi ja siellä lepäävät Ruotsin hallitsijat Kustaa II Adolfista aina vuonna 1950 kuolleeseen Kustaa V:een saakka. Kristiina-kuningatar puuttuu sattuneesta syystä (ks. Vihavainen: Haun mahdoton tyyppi tulokset).

On siellä myös Maunu Ladonlukon hauta komeine patsaineen, mutta ruumis ei tutkijoiden mielestä ole aito. Siellä on myös Kaarle Knutinpoika Bonden hauta, jota näköjään on pidetty aitona.

Knutinpojan kallosta otettu kipsivalos on kirkossa näytteillä ja tekee hieman oudon vaikutuksen, yksi hampaista kun näyttää olevan kummallinen torahammas.

Siinä joka tapauksessa on myös muuan linkki Suomeen. Knuutinpoikahan oli peräti kolmeen otteeseen Ruotsin kuninkaana ja useimmat ovat nähneet kuvan pompöösistä historiamaalauksesta, jossa hän lähtee Viipurista kuninkaanvaaliin (ks. kaarle knuutinpoika lähtee kunikaanvaaliin - Поиск Изображения).

Viipurin linna, vuodesta 1475 lähtien vielä yhdessä siihen yhdistetyn Olavinlinnan kanssa oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä ja sen isännällä oli poikkeuksellisen suuret voimavarat ja myös mahdollisuus noudattaa omaa ulkopolitiikkaansa.

Erik Akselinpoika Tott, Sten Sture ja Nils Turesson Bielke olivat tässä asemassa jopa Kaarle Knuutinpoikaa, heikkoa kuningasta merkittävämpiä.

Sitäkin oudompaa on, että Tukholman Historiska museetin Ruotsi historia-näyttelyssä Viipuria ei ole edes merkitty kartalle, Vain Turku saa Suomesta tämän kunnian.

Ennen kuin siirrymme Historialliseen museoon, on mainittava Riddarholmin kirkon seremoniallinen käyttö Serafiimiritarikunnan jäsenten vaakunoiden sijoituspaikkana. Suomesta siellä on mukana useita presidenttejä, viimeisimpinä Kekkonen, Koivisto ja Ahtisaari.

Myös Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat serafiimiritareita, mutta heidän vaakunakilpensä lienevät kuninkaanlinnassa. Sieltä ne heidän kuoltuaan siirretään Serafim-soiton kaikuessa Riddarholmin kirkkoon.

Muuten, ritarit joutuvat luovuttamaan ritarikunnalle vaakunansa vaalilauseineen. Ellei sellaista ole, se tehdään. Kekkosen vaalilause on ”Sitä kuusta kuuleminen” ja Ahtisaaren ”Se pystyy, ken uskaltaa”.

Mannerheimin vaalilause ”Candida pro causa ense candido” (Puhtaalla /vitivalkoisella/ miekalla puhtaan /vitivalkoisen/ asian puolesta) oli laadittu Tanskan Elefanttiritarikuntaa varten ja hän valitsi sen itselleen vuonna 1922 eli siis vasta muutama vuosi sen sodan jälkeen, jossa oli johtanut valkoista armeijaa. Se tietenkin kelpasi myös serafiimiritarikunnalle.

Seremonialliseen käyttöön vihitty Riddarholmin kirkko loihtii juhlallisen tunnelman, vaikka siellä ei ole jumalanpalveluksia pidetty enää vuoden 1809 jälkeen. Sieltä kiireisen keskiaikaturistin kannattaa siirtyä esim. uberilla Norrmalmin Narvavägenille, Historialliseen museoon (Historiska museet).

Mainio sotamuseo (Armémuseum), joka sijaitsee lähellä, on aikataulusyistä nyt jätettävä rauhaan (ks. Vihavainen: Haun armemuseum tulokset).

 Historiska museetin (ks. Vihavainen: Haun historiska museet tulokset) näyttelyt ovat perinteisesti olleet kovasti nykyisen Ruotsin alueelle sijoittuvia ja Suomea harvemmin (liian harvoin) mainitsevia. Kovin kiinnostavia ja hyvin tehtyjä ne ovat taas kerran.

Muuan teema on nyt noituus ja 1600-luvun paholaishysteria, josta esitetään paljon konkreettisia tapauksia. Paralleeleja nykyaikaan tulee väistämättä mieleen. Otteet vanhoista asiakirjoista ovat sekä ruotsiksi että englanniksi.

Toinen, pienempi teema, on verilöyly Visbyn muurien edustalla vuonna 1361, kun tanskalaiset teurastivat siellä 1800 ruotsalaista, puolet Gotlannin asukkaista. Itse asiassa koko museo vaikuttaa tällä kertaa melkoiselta kauhukammiolta, jossa kidutettujen ja tapettavien huudot kaikuvat.

Ruotsalaisten ja tanskalaisten kansallinen perivihollisuus onkin keskiajalta 1700-luvulle ulottuva teema, jolla varmasti on ollut jälkivaikutusta paljon kauemminkin ja luulen, ettemme me Suomessa oikein pysty ymmärtämään asian merkitystä. Venäjää en muista mainitunkaan tämänkertaisissa näyttelyissä.

Keskiaikaisia aarteita, kuten Pyhän Birgitan värttinäluu kullatussa kotelossaan, on sopiva määrä esillä ja laaja viikinkiajan näyttely on vaikuttava huolella tehtyine teemanäyttelyineen, joissa muun muassa kerrotaan viikinkilaivan ja sen purjeen valmistamisesta. Aarteitahan näillä rosvoilla oli myös runsaasti. Suurelta osin korujen mallit ovat samoja kuin meilläkin.

Hallitsijoista Kustaa Vaasa nousee voimakkaasti esille ja hänen kerrotaan vaikuttaneen maan historiaan enemmän kuin kukaan toinen. Nyt häntä ei kuitenkaan enää pidetä herttaisena maan isänä, vaan todetaan myös varjopuolet, häntä kutsutaan usein myös tyranniksi. Toki sille onkin perusteita (ks. Vihavainen: Haun ylikangas vaasa tulokset).

Nordiska museetin yleisilmeelle antavat leimansa kaksi sankaria: Kaarle X Kustaa patsaana museon ulkopuolella ja valtava Kustaa Vaasan patsas sisäpuolella. Muutenhan vanha historia loistaa siellä poissaolollaan.

Molempien maine on hiukan yli sadassa vuodessa laskenut merkittävästi, mikä kuvaa uutta asennetta historiaan. Kaiken keskipisteessä ei enää ole kansallisvaltio ja sen mahti, vaan pikemminkin se pieni ihminen, jonka kustannuksella kaikki ”suuruus” hankittiin.

Tässähän sitä olisi esimerkkiä venäläisillekin. Sellaisesta alkoi jo olla selviä merkkejä useammassakin museossa Neuvostoliiton romahdettua, mutta nyt on matka takaisin henkiseen taantumaan taas hyvässä vauhdissa.

 Saapa nähdä, miten historiakuva meillä kehittyy nykyisen poliittisen käänteen oloissa.

Ruotsi ja me

 

Mainio naapurimme

 

Nyt kun Pietariin ei viitsi yrittääkään, ovat Tallinna ja Tukholma taas lähimatkailijan valtteja. Tukholma tekee aina melkoisen vaikutelman, vaikka siellä olisi vain ne muutamat tunnit, jotka halparisteily tekee mahdollisiksi.

Onhan tälläkin palstalla tullut usein puhuttua Tukholman museoista, joista kiinnostavimpiin minun mielestäni kuuluvat Militärmuseet, Livrustkammaren, Historiska museet, Sjöhistoriska museet, Strindbergin kotimuseo ja onhan niitä. Tekniikan museo oli ennen mainio Newcomenin höyrykoneineen, mutta jossakin vaiheessa lässähti, kun siellä yritettiin luoda illuusiota kaivoksesta.

Nordiska museet, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakennettu kolossi on aina kiinnostava, vaikka sen näyttelyt usein ovat melkoisen jonninjoutavia. Koko rakennuksen mahtavuus, sen edessä seisova Kaarle X Kustaan patsas obeliskeineen, joissa on aidosti mahtaileva sanoma, kertoo menneestä ajasta, joka oli kovin toisenlainen kuin nykypäivä. (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=felix+suecia ).

Ruotsalaista kulttuuria voi arvioida vaikkapa sen mukaan, mikä siinä on Kaarle-kuninkaiden, tarkoitan Kaarle XII:n ja Kaarle X Kustaan asema. Tuossa Nordiska museetin portaiden edessä ”voittamaton” Tanskan ja Puolan kukistaja ratsastaa korskeana kuin Gattamelata ja monumenttien tekstit tuovat mieleen Pariisin riemukaaren tai Moskovan Kristus Vapahtajan kirkon -voitosta voittoon!

Kaarle X Kustaan valloitukset on jo aikoja sitten sidottu tiukasti osaksi valtakuntaa. Oli aika, jolloin Skoone, Blekinge ja Hallanti eivät vielä alistuneet kohtaloonsa ja jolloin suomalaisiakin kutsuttiin hätiin torjumaan eteläisen perivihollisen hyökkäystä. Savonlinnan seudulta värvätyt Burghausenin mustat rakuunat kaatuivat siellä lähes viimeiseen mieheen, mikä oli merkittävä suoritus.

Siihen aikaan, kun Roskilden rauhan voittajaa kunnioitettiin mahdikkaalla patsaalla, oli myös Kaarle XII:n kunnia korkealla, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=felix+suecia ). Ruotsalaiset ylpeilivät sotasankaruudestaan ja kun Henrik Ibsen Peer Gyntissä maalasi eri kansallisuuksille niitä kuvaavat kliseekuvat, tuli ruotsalaisia edustamaan herra Trumpeterstråhle – melkoisesti Falstaffiin vivahtava kansansa sotasankaruudella ylpeilijä.

Mutta Ruotsi alkoi pian kunnostautua aivan eri tantereilla ja kykeni ennen pitkää kohottamaan koko kansansa elintasoa sellaisiin korkeuksiin, joita ei tuota museota ja sen muistomerkkejä rakennettaessa vielä kuviteltu mahdolliseksi. Ruotsista tuli suurvalta aivan uudessa mielessä: kansankoti, jokaisesta jäsenestään huolehtiva äitivaltio, jonka erityisenä tunnusmerkkinä oli kiltteys.

Kun puoli vuosisataa sitten olin Tukholmassa hieman kesätöissä, minuun teki suuren vaikutuksen ruotsalaisen työmiehen tyyppi, jolle näytti olevan ominaista suuri arvokkuus ja itsetunto. Nuo miehet olivat pukeutuneet milteipä tyylikkäisiin ja merkittävän puhtaisiin sinisiin haalareihin ja heidän intelligentin ilmeensä perusteella saattoi hyvin kuvitella, että he kävivät iltaisin teatterissa ja konserteissa.

Sitä paitsi myös esiintyminen oli pidättyvän hillittyä, ehkä usko, että kiroilu oli erityisen tyypillistä heidän keskuudessaan. Ero suomalaiseen, saati venäläiseen tuon ajan duunariin oli varsin selvä. Jälkimmäisissä saattoi olla tiettyä reiluuden ja aitouden tuntua, mutta myös selvää alaluokkaista raakuutta. Erityisesti suomalaisissa oli aistivinaan peittelemätöntä kaunaa ja vihaa.

Venäläiset olivat kyllä luku sinänsä. He olivat välittömämpiä kuin ruotsalaiset tai suomalaiset ja usein hyvin ystävällisiä. Intelligenttiys ja arvokkuus olivat siinä joukossa kuitenkin harvinaisia.

Ruotsalainen kiltteys, joka on jo kauan sitten korvannut Trumpeterstråhlen helppohintaisen ylpistelyn keskeisenä ominaisuutena, on luku sinänsä. Se näkyy kaikkialla ja sen vastareaktio, raggareiksi nimetty joukko on sen sijaan nykyään jo yleensä huomaamaton. Nykyään ns. uusruotsalaiset muodostavat sen sijaan Tukholman kaltaisissa paikoissa usein enemmistön. Ongelmat ovat tunnettuja eikä niistä sen enempää.

Jokainen hyve muodostuu liiallisena paheeksi, on vanha antiikin periaate, jonka vaikutuksen näkee niin Ruotsissa kuin meillä, Venäjästä puhumatta. Ruotsalaiset hölmöilivät avaamalla maansa ovet sepposen selälleen kenelle tahansa, joka viitsi saapua paikalle. Satoa korjataan nyt. Armeija alettiin alas, koska maa, jonne kaikki ovat tervetulleita, ei sellaisella tee mitään.

Meillä oli tietenkin pako matkia aina esikuvana toiminutta naapuria miltei kaikessa. Armeija sentään jätettiin paikalleen. Meillä on omat kansalliset myyttimme, joilla on oma elinkaarensa. Kaarle X Kustaa ja Kaarle XII eivät enää ole meidän sankareitamme, vaikka eihän siitäkään niin pitkä aika ole.

Venäjän atavistinen kulttuurikehitys on tuonut nyt vuosikymmenten takaa nykypäivään omat sankarinsa, Suvorovista suureen miesten tapattajaan, Žukoviin. Reaktiona naapurin regressioon alkaa meilläkin ruotsalainen kiltteyden kultti taas saada rinnalleen primitiivistä militarismia. Pakkohan se on jollakin tavalla reagoida tähän Zeitenwendeen.

Kehitys on tavattoman valitettavaa. Ruotsi on ollut omanlaisensa suurvalta ja esikuva koko maailmalle. Suomi on ollut sen kuuliainen oppipoika ja monessa suhteessa päässyt esikuvansa rinnalle ja välillä aina sen edellekin. Ruotsalaisilla on taipumusta tehdä asiat överiksi ja samahan se on meilläkin.

Saapa nähdä, miten ruotsalainen kulttuuri lähivuosina suhtautuu sotahistoriaansa, joka usein oli niin sanotusti loistavaa, mutta tarjosi toki kansalle vain noita tunnettuja verta, hikeä ja kyyneleitä. Meillä on jo noussut mielestäni aivan kummallinen tarkka-ampujan kultti ja merkkejä on siitäkin, että esimerkiksi jatkosotaa aletaan käsitellä aikakautensa kontekstissa, kun se jo hyvän aikaa on sen sijaan saanut palvella erilaisten kansallisten itseruoskijoiden temmellyskenttänä.

Vaarana on, nyt ja aina, se, että asiat tehdään överiksi. Venäläisten vihaaminen ja vähättely ovat vaarallista typeryyttä siinä kuin hyväuskoisuus ja maniaksi muodostunut kiltteys. Tämä pätee niin historiassa kuin nykypäivänä.

Ruotsin ja Suomen sotilaalliset saavutukset ovat olleet millä tahansa mittapuulla suuret, mutta niiden ottaminen kansallisen tietoisuuden ja ylpeyden mittapuuksi merkitsisi regressiota, paluuta infantiilille tasolle.

Vapaa Pohjola on ollut maailmalle ennen kaikkea esikuva sosiaalivaltion ja humaanin oikeusvaltion rakentamisessa. Sekin on ollut vaativaa työtä, jossa kohtuuden säilyttäminen mielettömien ylilyöntien sijasta on useinkin ollut se vaikein asia. Olipa meilläkin vuosi 1918, jota monet yhä ihaillen muistelevat.

Maailmassa on yllin kyllin valtioita, jotka ovat vaipuneet eläimelliselle militarismin ja vihan tasolle. Sillä alalla kilpailu on kova eivätkä tulokset houkuttele niitä laakereita tavoittelemaan.

Sen sijaan Suomi, kuten Ruotsikin ovat suorittaneet todellisen urotyönsä rakentaessaan yhteiskuntaa ja valtiota, jossa ihmisen on hyvä elää. Toivotaan nyt, että tämä todellinen kutsumuksemme saisi jatkua.