Kehnouskin kehittyy

 

Lättähatut ja viisas mies

 

1950-luvulla nähtiin maailman kaupunkien kaduilla uudenlainen tyyppi. Todellista uutta toki lienee ollut vain niin sanotussa tyylissä, ei itse tyypin henkisessä rakenteessa ja pyrkimyksissä.

Suomessa puhuttiin lättähatuista, Englannissa Teddy boys-tyypeistä, Saksassa oli käytössä termi die Halbstarken ja Ruotsissa raggare.

Kyseessä oli nuori mies, joka matki uusimpien elokuvien narsistisia ja suorastaan psykopaattisia sankareita, jotka tunteettoman puolihuolimattomasti tekivät mieletöntä väkivaltaa ja näyttivät koko ajan ikävystyneiltä.

Tämän tyypin tunsi yleensä kussakin maassa pukeutumisestaan ja ilmeestään tai pikemmin ilmeettömyydestään. Hän oli eräänlainen intellektuellin vastakohta ja pyrki mahdollisimman suureen sokkivaikutukseen juuri sillä, ettei välittänyt mitään toimintansa seurauksista tai oikeastaan mistään muustakaan.

En tiedä, mistä länsimainen kulttuuri omaksui käsitteen katu-uskottava, mutta itse asia lienee liittynyt tähän nuoriskulttuurin alueeseen, jonka ideana oli luoda ympärilleen pelon ilmapiiri: kukaan ei voinut taata, etteikö tuo hullu tekisi mitä tahansa, jos saisi pienenkin aiheen.

Se, joka on katsonut Trumpin esiintymisiä netistä, tunnistaa heti tyypin. Kyse on lättähatusta ja sen käyttäytymis- ja puhetavasta. Yhtäältä suolletaan aivan tolkutonta omakehua ja pelotellaan vastustajia, joiden oletetaan pelkäävän, että tuo hullu saattaa tosiaan tehdä mitä tahansa. Toisaalta kehotetaan alistumaan ehdoitta, koska muuta mahdollisuutta ei ole.

Vielä hiljattain näytti siltä, että jokin raja tässä kaikessa sentään on ja että koko tuo narsistinen puheteatteri on vain teatteria. Nyt on jo syytä pelätä, että mies on yhtä tyhmä ja piittaamaton kuin puheensakin ja että hänen toimiaan ei ohjaa mikään vakava päämäärähakuinen suunnitelma, vaan sokea usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Hillitseviä voimiakaan ei ole.

On syytä pelätä pahinta, sillä Trumpin vastapelurit eivät ole häntä korkeammalla tasolla, vaan jopa matalammalla. Tarkoitan tässä mullaheita, jotka ajanlaskunsa mukaan elävät nyt 1400-lukua. Itse asiassa heidän henkinen tasonsa näyttää pikemminkin olevan rinnastettavissa siihen, mikä oli lännessä 1100-luvulla. Israelin johto taas näyttää henkisesti elävän ehkäpä 1000-lukua EKr.

Vuonna 1955 Bertrand Russell, Albert Einstein ja muutama muu merkittävä tieteen ja filosofian edustaja antoivat yhteisen julkilausuman Pugwashin pikkukaupungissa Nova Scotiassa. Siihen kannattaa yhä tutustua. Valitettavasti se huolestuminen uuden maailmansodan mahdollisuudesta, joka siinä esitetttiin, ei suinkaan ollut aiheeton (ks. Statement: The Russell-Einstein Manifesto – Pugwash Conferences on Science and World Affairs).

Albert Einstein oli viisas mies, minkä uskoisin useimpien tunnustavan. Hänen henkilökohtaisetkin muistiinpanonsa ja kirjoituksensa ovat tutustumisen arvoisia. Valitettavasti maailman mahtimiesten henkinen taso tuntuu jäävän valovuosien päähän neron ajatuksista.

Tässä joka tapauksessa hieman noista Einsteinin ajatuksista:

 

lauantai 18. tammikuuta 2020

Neron mietteitä

Neron aivoituksia

Agadirissa on muutama kirjakaupppa, vaikka muhamettilaisissa maissa kirjoja yleensä tuoteaan erittäin vähän.
Ylimalkaisen otannan perusteella liikkeessä nimeltä Lecture pour tous oli ranskankielistä kirjallisuutta noin 80 prosenttia, englanninkielistä 10 prosenttia ja loput sitten arabiankielistä. Saattoi toki jotakin olla myös berberiksi, heillähän on tuo kreikkaa muistuttava omituinen kirjaimisto.
Käsiin jäi muutama ranskalainen klassikko ja englanninkielinen kirja nimeltä Bullshit Jobs.
Siitä varmaan myöhemmin. Rupesin lukemaan Albert Einsteinin tunnettua mietekirjaa Comment je vois le monde. Champs sciences 2009, 245 s.
Kirjahan on alun perin kirjoitettu saksaksi, mutta se on Einsteinin luottomiehen kääntämä ja ansainnee luottamusta siinä suhteessa.
Kirja on siitä erikoinen, että se kirjoitettiin alun perin vuonna 1934. Sen jälkeen otettiin uusia painoksia, joihin lisättiin aina ajankohtaista tekstiä vuoteen 1952 saakka.
Kirjassa on lähinnä neljä ajankohtaista teemaa, pasifismi,  juutalaisten ongelmat, taistelu natsismia vastaan ja eräät tieteen ongelmat.
Kiinnostavinta kuitenkin on muutamien ikuisten kysymysten pohdiskelu, joka on pyritty tekemään mahdollisimman selkeästi ja yleistajuisesti. Elämän tarkoitus, olemassaolon mysteeri, hyvyyden, totuuden ja kauneuden olemus ja kirjoittajan henkilökohtainen suhde niihin saavat paljon tilaa.
Tilityskirjojen perinteen mukaisesti Einstein ei kaihda suuriakaan tunteenpurkauksia. Hän on yleensä hyvin lempeä, mutta sävy muuttuu, kun puhutaan sodasta ja armeijasta. "pahimpana laumainstituutioista pidän armeijaa" hän kirjoittaa. "Vihaan sitä".
Kirjoittaja kertoo halveksivansa ihmistä, joka saa tyydytystä siitä, että marssii rivissä musiikin tahdissa. Hän kertoo vihaavansa rajusti sotasankaruutta ja mieletöntä väkivaltaa tylsän nationalismin nimessä. Sota taas on kaikista asioista halveksittavin.
Sen sijaan Einstein tuntee kaikkein suurinta kunnioitusta elämän mysteerin äärellä. Se tunne on kauneuden ja totuuden perustana ja herättää taiteen ja tieteen.
Pelonsekaisen kunnioituksen ympäröimänä tämän mysteerin salaisuus synnyttää myös uskonnon.
Einstein sanoo olevansa syvästi uskonnollinen siinä, mutta vain siinä mielessä, että hän, kuten monet muutkin, tuntee, että on olemassa jotakin hänen ymmärrykselleen saavuttamatonta, jonka vaikutus kuitenkin tunnetaan.
Einstein ei kuitenkaan voi kuvitella jumalaa, joka palkitsee ja rankaisee omia luotujaan tai sitä, että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen.
Olemisen mysteeri on joka tapauksessa havaittavissa ja Järjen voi nähdä ilmenevän elämässä.
Entä onko elämällä tarkoitusta ja onko tämä kysymys edes mielekäs? No, ellei joku kykene sellaista näkemään, hänellä ei tosiaankaan ole mitään syytä elää.
Yhteiskunnallinen elämä erottaa ihmisen eläimestä ja viime kädessä hän on koko ihmiskunnan jäsen. Ihminen on todella ihminen, kun hänen toiminnallaan on vain yksi tavoite: yhteinen hyvä ja edistys...
Yhteiskunta on olemassa vain yksilöiden hyväksi, mutta se tapahtuu yhteisön voimin. Sotien välisenä aikana kirjoittaja huomaa ikäviä piirteitä, joista yksi on esteettisessä maailmassa tapahtuva kehitys: maalaustaide ja musiikki rappeutuvat ja ihmisistä tulee tylsempiä (moins sensibles).
Einsteinillä on paljonkin sanottavaa tieteen ja uskonnon suhteesta. Uskonto lähtee ihmisten ahdistuksesta ja toisaalta sosiaalisista vaistoista. Kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan moraalisia.
Einsteiniä kiinnostaa erityisesti sellainen uskonto, jota hän sanoo kosmiseksi ja joka ei tunne antorpomorfista jumalaa. Hän näyttää ihailevan buddhismia ja Schopenhaueria sen tulkkina. Itse asiassa kaikkien aikojen kerettiläiset ovat olleet siihen taipuvaisia.
Hänen uskonnossaan ei ole määriteltyä jumalaa, mutta taiteen ja tieteen tehtävänä on herättää tunto jumalallisesta, jos nyt saan tulkita kirjoittajaa.
Hänen uskonnossaan, ei ole ahdistuksen eikä moraalin jumalaa, sillä moraalikin tulee hyvin toimeen ilman sitä.
Tutkijan uskonnollisuus ilmenee siinä, että hän hämmästyy ja nousee ekstaasiin luonnon lakien harmonian edessä, jotka paljastavat niin ylivertaisen intelligenssin ihmisen kykyihin verraten. Tästä tunteesta tulee hänen elämänsä hallitseva laki, joka antaa hänelle rohkeutta ja kykyä nousta egoististen pyyteiden yläpuolelle.
Henkilönä Einstein on hyvin vaatimaton eikä lainkaan hyväksy omaan persoonaansa kohdistuvaa palvontaa. Samaan aikaan hän esittää tutkijan ihanteessaan melko poikkeuksellisen ylevän hahmon, jollaiseksi ainakin itse pyrkii.
Tuntuu hieman siltä, että meidän aikamme on jo menettänyt jotakin sen maailman puhtaudesta ja ylevyydestä, joka ympäröi vielä Einsteinin ajan kulttuurin etummaisia edustajia.

Samoihin aikoihin ilmestyi maailmaan se matalaotsainen narsismi, joka ennen pitkää ryömi myös akateemiseen maailmaan ja on nyt kyseenalaistamaton osa sivilisaatiotamme.
Siihenkin aikaan oli toki liikkeellä myös aatteita, jotka halusivat prostituoida niin tieteen kuin taiteen, mutta ajatus niiden puhtaudesta eli yhä.
Kannattaisikohan sitä vielä kaupata nykyisille yliopistoille?