sunnuntai 22. kesäkuuta 2025

Romaaneja

 

Tolstoita lukiessa

 

Oikeasti suuria kirjailijoita kannattaa aina lukea yhä uudestaan. Yleensä heidän kirjoissaan on yhtä ja toista myös kirjoitettu jollakin tavoin väärin tai ongelmallisesti, kukapa olisi täydellinen.

Suuren kirjailijan tunnistaa kuitenkin siitä aidosta intohimosta, joka kohdistuu totuuteen ja siitä taidosta, jolla lukija vakuutetaan olematta jankkaava, saarnaava tai karkea.

Sellaista ei opita millään kurssilla. Kun viranomaiset aikoinaan kysyivät Iosif Brodskilta, mistä hän oikein luuli saaneensa taidon kirjoittaa kaunokirjallisuutta, kun ei ollut lainkaan opiskellut alaa, tämä vastasi aina luulleensa, että se saadaan Jumalalta, so. synnynnäisenä lahjana.

Olipa taito peräisin mistä tahansa, se ei vielä riitä suuren kirjailija titteliin. On tietenkin osattava sanoa, mutta on myös oltava jotakin sanottavaa.

Tekoälyllä on luultavasti jo kirjoitettu paljonkin kirjoja. Luulen, että on mahdollista antaa robotille sellaisetkin eväät, että se kykenee kirjoittamaan tavalla, joka vakuuttaa arvostelijat siitä, että kyseessä on uusi vuosisataisnero.

Ehkäpä AI on jo osallistunut kirjallisten palkintojen hakemiseen ja ehkä pärjännytkin. Varmaa on, että ennen pitkää niin tapahtuu.

En mene vannomaan, että suuri ja syvällinen kirjallisuus, joka kajoaa ihmisen suuriin, eksistentiaalisiin kysymyksiin, olisi mahdotonta tekoälyn kirjoitettavaksi. Luulen, että tekoäly saattaa hyvinkin oppia vaikkapa Tolstoin maailmankuvan ja kykenee siltä pohjalta luomaan aivan uusia teoksia ja vaikkapa sijoittamaan ne toiseen aikakauteen.

Siloloin kaiketi on takana joka tapauksessa inhimillisen neron toiminta, hänen, joka ei ole pysähtynyt kumartelemaan sovinnaisuuksia ja latteuksia, vaan näkee niiden läpi.

Näin kesäaikaan, kun muillakin kuin meillä eläkeläisillä on aikaa lukea, kannattaa taas tarttua aitoihin klassikoihin, vaikkapa Tolstoihin, niin paljon arvostelua kuin Tolstoin näkemykset ansaitsevatkin.

Sota ja rauha (erikoisoperaatio) on Tolstoin kirjoista kiinnostavimpia. Se on samalla historianfilosofiaa ja historiankirjoitusta, jossa on omat ongelmansa. Joka tapauksessa sen kontekstina on Venäjän historia, jonka tulkitseminen on aina ollut rohkeutta vaativa tehtävä.

Sota ja rauha on sukua Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle. Kapteeni Tušin muistuttaa kovasti luutnantti Koskelaa ja kukkoileville Lammioille on siellä omat roolinsa (ks. Vihavainen: Haun karatajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Toinen Tolstoin suurteos Anna Karenina on sekin aikakautensa suurten kysymysten ja Venäjän ja venäläisyyden ikuisiin ja ajankohtaisiin ongelmiin pureutuva teos, jonka käsittäminen pelkäksi rakkausromaaniksi olisi aivan pinnallista (ks. Vihavainen: Haun anna karenina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Esimerkiksi Tolstoin Tunnustukset (ks. Vihavainen: Haun tunnustukset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) taas on pahasti neuroottisen persoonallisuuden tilitys, jonka johtopäätökset ovat suorastaan pähkähulluja. Sama koskee Kreutzer-sonaattia.

Silti Tolstoin kirjoja kannattaa lukea. Jotakin ikituoretta niissä aina on. Tässä blogi, jossa olen päivittänyt kokemustani muutamien vuosien takaa:

 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Tolstoi ja stereotyypit

Luin taas pitkästä aikaa Tolstoin Sodan ja rauhan. Taisi olla kolmas kerta vaiko sittenkin neljäs? Lukemisen syynä tietenkin oli se seikka, ettei kai kukaan ihminen vähemmällä tajua klassikoita kuin niitä yhä uudelleen lukemalla.

Lenin, joka mielestäni ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä tyhmä, niin vinksahtanut kuin olikin, kertoo ymmärtäneensä Nikolai Tšernyševskin kirjan Mitä on tehtävä? vasta kuudennella lukemisella.

Itse en suunnittele lukevani Sotaa ja rauhaa, saati Tšernyševskiä niin monta kertaa ja koetan päästä sovintoon sen ajatuksen kanssa, etten tule niitä koskaan oikein ymmärtämään, siis loppuun saakka, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Aina noista joka tapauksessa jotakin uutta on saanut irti.

Jokainen ymmärtää aina tavallaan. Tällä kertaa Tolstoi toi mieleeni muutamia epäkorrekteja ajatuksia (millaiset ajatukset ovat korrekteja ja mitä niillä tehdään?) eri aiheista. En väitä, että Tolstoi ajatteli ne ensin. Mutta aika erikoisia ovat vaikkapa Tolstoin naiset.

Naiset eivät ole sinänsä ja viime kädessä naurettavia olentoja, ei heitä ainakaan sellaisina yleensä koskaan pidetä. Viime aikoina muotiin tulleet naisklovnit ovat lähinnä säälittäviä, mutta sama tosin koskee yleensä muitakin ns. stand up-koomikkoja. Kyseessähän on muodikas briljeeraaminen muodolla, siinä sisällöllä ei varsinaisesti ole väliä.

Joka tapauksessa, perinteisesti yhdistämme naisiin pikemmin traagisuuden kuin koomisuuden. Myös vaikkapa kanalassa kukot ovat niitä, jotka ovat meistä aidosti naurettavia, kun taas kanat herättävät korkeintaan yleistä myötätuntoa eräänlaisella touhukkaalla vakavuudellaan, koska se ehkä vaikuttaa kohtuuttomalta ja siksi hieman koomiselta, kun otamme huomioon heidän asemansa luomakunnassa.

Naisten osa maailmassa on yhtä aikaa sekä ylevä että kohtalokas. Kukaan muu ei voi jatkaa ihmissukua. Miesten ylivoimainen enemmistö sen sijaan  on oikeastaan turhaa joukkoa, sillä ainakin teoreettisesti jo yksikin maskuliini riittäisi hedelmöittämään kaikki maailman naiset.

Toki lapset pitää elättääkin mutta senhän voisi tehdä myös kuhnurien orjajoukko eikä välttämättä aviomiesten armeija.

Niinpä miesten eksistentiaalinen asema on epämääräinen ja haavoittuva ja he joutuvat koko ajan hankkimaan asemansa ja todistelemaan olevansa jotakin.

Naisella ei tätä ongelmaa ole tai ainakaan sitä ei ollut Tolstoin kirjoittaessa kirjaansa. Nyt tilanne kyllä taitaa olla toinen, sillä yhä useampi nainen on valinnut, sanoisinko vapaaehtoisen mahouden ja saanut siten eräänlaisen miesroolin. Sodassa ja rauhassa tällainen merkitsi suurta tragediaa ja oli ankaran kohtalon sanelema ratkaisu.

Mikäli se sen sijaan on todella vapaaehtoinen, lienee sitä kuitenkin pidettävä komediana ja tässä(kin) ilmenee ns. uuden naisen uusi olemus.

Leo Tolstoi on mielestäni joka tapauksessa onnistunut hyvin harvinaisessa asiassa, nimittäin luodessaan naishahmoja, jotka eivät ole ainoastaan eräänlaisella kanamaisuudellaan huvittavia eli siis koomisia, vaan suorastaan naurettavia. Tarkoitan lähinnä kreivitär Helena Bezuhovaa, os. Kuragina.

Ajatelkaamme nyt hänen nerokasta johtopäätöstään, jonka mukaan ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimisiinmeno. Tässä asiassa hän kilpailutti kahta ylimystä, eikä mitään väliä ollut sillä, että hän jo itse asiassa oli naimisissa. Mitä varten laki ja uskonto olisi keksitty, ellei juuri niiden avulla voitaisi moisia pulmia selvittää?

Tolstoi piirtää hurmaavan Helenan sangen pirullisesti, mutta olihan hän tehnyt saman tempun ja paljon useammin myös miehille. Mutta kukapa ei olisi miesten kohdalla sellaista odottanutkin? Eihän sellaisessa mitään uutta ollut.

Ehkä tässä ei kannata erikseen mainita, että Tolstoin pitäminen naistenvihaajana ei tällä perusteella olisi sen fiksumpaa kuin pitää häntä samalla perusteella miestenvihaajana tai suorastaan ihmisvihaajana, misantrooppina.

Käytän tässä piruuttani sivistyssanaa, koska muistan, miten vihamielisesti Tolstoi suhtautuu sanamagiaan, siihen, että erilaiset tomppelit briljeeraavat käyttämällä ranskalaisia sanoja.

Kun Tolstoi kuvaa erilaisia hölmöjä, hän aina erehtymättä, tai siltä minusta ainakin näyttää, panee heidät käyttämään ranskan kieltä aina silloin, kun he haluavat sanoa jonkin asian erityisen vakuuttavasti, ikään kuin sanoilla sellaisenaan olisi joku erityinen totuusarvo, silloin kun ne eivät ole venäjänkielisiä.

Tässä tulee etsimättä mieleen se nykyään niin laajalle levinnyt kulttuuri-ilmiö, sanamagia, joka viime vuosina on kasvanut kuriositeetista suorastaan kulttuurin valtavirran tärkeäksi komponentiksi.

 Ajatelkaa nyt vaikkapa tuota n-sanaa ja kaikkea kummallisuutta, joka sen sanomisen ja sen välttämisen ympärille liittyy. Sanojen kahlitseminen olisi muuten toki vain huvittavaa, mutta kun siihen liittyy ajattelun kahlitseminen, on asia vakavampi. Siitä sitten toiste.

Myös Tolstoin stereotypiat ovat mainioita. Niin saksalainen, ranskalainen kuin venäläinen maalataan terävin vedoin. Puolalaiset jäävät vaisummiksi ja kukaties heidän roolinsa vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa oli sen verran arkaluontoinen, että kirjailija jätti sen varmuuden vuoksi oikeastaan kuvaamatta. Olihan se myös puolalaisten suuri isänmaallinen sota.

Samanlainen sivuuttaminen koskee Suomen sotaa ja siis ruotsalaisia, jotka jätetään itse asiassa kuvasta pois. Ainoastaan Armfelt tulee esille ja saa osakseen pari tylyä tokaisua. Kun maalataan suurta kangasta Venäjän kansan ja läntisen vihollisen kohtaamisesta, onkin parasta jättää pois ne seikat, jotka häiritsisivät liikaa itse asian ydintä, tai sitä, mikä nimenomaan kirjailijan ja hänen isänmaansa kannalta oli olennaista.

Samahan on sittemmin koskenut myös ja aivan erityisesti myös ns. Suurta isänmaallista sotaa 1941-1945. Tarkoitan sen esivaihetta vuosina 1939-1941.

Yhtä kaikki, saksalaiset kuvataan aika pirullisesti ja tämä koskee myös niitä, jotka palvelivat Venäjää uskossa ja totuudessa, usein alttiuttaan ja suorastaan venäläisyyttään aivan erityisesti korostaen, kuten kenraali Benningsen.

Kutuzov on voimaton rahjus ja muutenkin epäsympaattinen irstailija, mutta hoitaa suuren venäläisen roolinsa moitteettomasti juuri sillä, ettei yritä ohjailla tapahtumia. Se, mitä pitää tapahtua, toteutuu nyt joka tapauksessa. Ukko yrittää vain olla estämättä asioiden kulkua.

Ranskalaisten ylimielinen pöyhkeys ja viaton kuvitelma omasta ylivertaisuudesta saa puolestaan asianmukaisen, koomisen hahmonsa ja venäläisten suuri isänmaallinen suuttumus tulee sekin uskottavammaksi, kun sitä ei puleerata liikaa. Kaiken maailman pelkurit, tomppelit, julmurit ja muu roskaväki kuuluivat kuin kuuluivatkin myös Venäjän kansaan.

Kuvan moniulotteisuus tuo mieleen Tuntemattoman sotilaan, eikä tunnu uskottavalta, että jälkimmäistä olisi syntynyt ilman edellisen vaikutusta. Pyrkimys konkreettisen totuuden esittämiseen valheellisten abstraktioiden sijasta on Tolstoin voima, kuten myös Linnan. Rintalahan pyrki myös samaan.

Suurena aikakautensa todenpuhujana voisi mainita myös vaikkapa Joel Lehtosen. Nykyisistä ns. suurista kirjailijoista en sen sijaan ole löytänyt yhtään, jota voisi edes verrata noihin mestareihin ja joka edes yrittäisi tehdä jotakin vastaavaa. Matti Pulkkinen oli poikkeus. Hän oli näkijä, joka kuoli liian varhain ja toki myös Paavo Rintalalla oli hyvää yritystä. Mutta missä suuret kirjailijat ovat nyt?

Tuntuu joka tapauksessa hauskalta vielä nytkin lukea myös noita Tolstoin herkullisia stereotypioita, joita eri kansallisuuksista piirretään. Poliittisesti korrektille nykylukijalle ne arvattavasti ovat kauhistus ja hän pohtinee tykönään, miten oli mahdollista, ettei suuri kirjailija ymmärtänyt stereotypioiden pinnallisuutta. Hölmökö hän oli vai muuten vain taantumuksellinen?

Itse asiassahan suuri kirjailija tietenkin kuvaamansa ja luomansa todellisuuden ymmärsi paljon paremmin kuin lukija ja yhtä ja toista vielä sen lisäksi.

 Hölmön rooli on tietenkin sillä lukijalla, joka on sisäistänyt tai ainakin yrittää sisäistää poliittisen korrektiuden. Hänelle klassikoiden lukeminen onkin itse asiassa luvatonta tai ainakin arveluttavaa puuhaa ja hän mahtanee koko ajan miettiä, miten niistä olisi mahdollista saada ajanmukaisia. Teatterissahan näin tunnetusti myös tehdään ja kappaleiden nykyinen kiduttavuus selittyy osin juuri tällä.

No, kenelläkään tuskin on tai on edes koskaan ollut mitään pätevää syytä ylipäätänsä lukea sellaista kirjallisuutta, joka on poliittisesti korrektia, kuten sanotaan.

Tolstoi oli aikanaan poliittisesti niin epäkorrekti, että hän joutui kirjoitustensa tähden suuriin vaikeuksiin. Toisaalta hänestä myös tuli aikansa suurin moraalinen opettaja, jonka arvostus meilläkin nousi ylenpalttiseksi.

Myös Linna rikkoi sellaisen valheen kehän, joka oli kasvanut aikansa yksinkertaisen totuuden ympärille ja hänkin olisi joutunut suuriin vaikeuksiin, mikäli asia olisi ollut ns. valtaapitävien tahdosta kiinni.

Toki kaikki ne, jotka niin sanottuja tabuja yrittävät murskata, eivät suinkaan kuulu samaan kategoriaan kuin Tolstoin ja Linnan kaltaiset suuret todenpuhujat.

 Itse asiassa suurin osa noista epateeraajista taitaa olla pelkkiä apinoita, jotka haluavat herättää huomiota sen itsensä vuoksi. Idioottimaisen jouluseimen vieminen kirkkoon on tyypillinen osoitus siitä, millaisiin keinoihin kyvyttömät taitelijat joutuvat nykyään turvautumaan, kun sekä rohkeutta että näkemystä puuttuu.

Totuuden sanominen on kuitenkin kirjailijan varsinainen tehtävä, eikä yksittäisillä kuvilla, sanoilla tai johtopäätöksillä ole sen asian kanssa vielä paljoakaan tekemistä.

Linnan muuan erikoisuus oli, että hän käytti romaaneissaan ensi kertaa runsaasti kirosanoja ja muuta rahvaan kieltä, mutta ei se hänestä suurta todenpuhujaa tehnyt. Kuitenkin itse asia taisi sillä kerta hyötyä siitä.

Aikamme valheen noidankehä taitaa nyt joka tapauksessa ilmetä lähinnä ns. poliittisena korrektiutena. Tarvitsisimme taas Tolstoin kaltaista mestaria, joka osaisi hajottaa tämän valheen. Siihen ei riitä, että kirjoitetaan kirjoittamasta päästyä vaikkapa n-sanaa, eikä kiroilukaan taida mitenkään edistää asiaa.

Olisi kerrottava totuus ja vain totuus. Hassu juttu: myös Stalin kehotti tekemään tämän, kun muuan kirjailija kysyi, mitä hänen ammattikuntansa oikein pitäisi tehdä.

 

4 kommenttia:

  1. Suomen ongelma on pienuus, niin kansana kuin kielenäkin. Yhtenäisyys ja konsensus auttoi meitä pikavauhtia nousemaan sorronyöstä ja sodista. Mutta meille kävi kuin Hölmölän kylän väelle, joille Matti neuvoi laittamaan ikkunan pimeään tupaan. Yhtenäisyys ja konsensus olivat olivat kuitenkin vain hyviä työkaluja rakennettaessa Suomitupaa, mutta täysin sopimattomia kulttuurin ja elämän moninaisuuden viljelyyn, aivan samoin kuin ikkunoiden levittäminen joka seinän leveydeltä. Hirveintä on, että ruotsinkieliset, jotka alkuun toivat aivan hyvää erilaisuutta, ovat nykyään pahimpia yhdenkaltaisuusvaatimuksissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö toisaalta ole aika luonnollista, että kun täällä ikkunat ovat olleet vuosisatoja tiukasti kiinni ja eletty aikamoisessa pimeydessä, niin niiden aukaiseminen edes raolleen tuo auringonvaloa tupaan ja tekee hyvää suomalaisille? Ikkunoidenpesu on ainakin kesäisin paikallaan, ja sekin muuten kirkastaa näkymää ympäröimään maailmaan. Sama juttu silmälasien osalta.

      Poista
    2. Kannattaisi todellakin avata ne ikkunat Eurooppaan ja lopettaa jenkkien takapihan tuijottelu.

      Poista
  2. "Luulen, että on mahdollista antaa robotille sellaisetkin eväät, että se kykenee kirjoittamaan tavalla, joka vakuuttaa arvostelijat siitä, että kyseessä on uusi vuosisataisnero....

    Luulen, että tekoäly saattaa hyvinkin oppia vaikkapa Tolstoin maailmankuvan ja kykenee siltä pohjalta luomaan aivan uusia teoksia ja vaikkapa sijoittamaan ne toiseen aikakauteen."

    Olen nyt osaamisalueeni ulkopuolella, mutta luulen, että tekoäly pystyy kyllä kierrättämään ja muotoilemaan jo olemassaolevaa, mutta arvelen, että sille on mahdotonta neroille tyypillinen luomiskyky keksiä jotain aidosti uutta. Pohjimmaltaan tekoälyn kyky kun on varsin yksinkertaisten alhoritmien avulla tunnistaa jo olemassaolevan tyypilliset piirteet.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.