Voi tätä kaunan määrää

 

Kauna ja sen kantajat

 

Paavo Lipposen sanastossa ”kaunalla” on keskeinen asema. Hiljattain ilmestyneessä muistelmateoksessaan hän käyttää sanaa kymmeniä kertoja ja on suosinut sitä jo kymmenien vuosien ajan.

Muistan, miten tämä sananvalinta joskus yllätti minut, kun ajattelin, että mies sentään edustaa maamme johtavaa kaunapuoluetta. Mikäli kaunan kantamisesta tulisi häpeällistä ja sopimatonta, muuttuisikin kai puoluekenttämme aika radikaalisti.

Mitäpä muuta nykyaikainen tyypillinen suomalainen puolue muuta tavoittelisi, kuin rangaistusta tai ainakin rajoitusta väärin perustein menestyneille toisen yhteiskuntaryhmän edustajille. Jokainenhan ymmärtää, etteivät rikkaat ole rikastuneet omalla työllään, joten on oikeutettua kantaa heille kaunaa.

Syytön uhri yhteiskunnassa on vain köyhälistö, alaluokka, jolla kaikin mokomin voisi antaa kaiken vallankin, sillä sehän käyttäisi sitä vain riistäjiä vastaan ja ottaisi takaisin sen, mitä ne siltä ovat ottaneet.

Tähän tapaan ainakin kulki marxilainen ajatuksenjuoksu aikoinaan. Nythän se ei ole aikoihin enää ollut vakuuttava. On yhä tavalllisempaa ajatella, että ihmiset ovat saattaneet luoda hyvinvointinsa omilla ansioillaan. Mikä merkittävää, tällaista mielialaa on jopa taustaltaan marxilaisisa puolueissa, lukuun ottamatta niiden infantiileja, radikaaleja versioita.

Tämä ei merkitse sitä, että kapitalismi ilman muuta toteuttaisi oikeutta. Kaikenlaiset järjettömyydet ja kohtuuttomuudet novat siinä toki mahdollisia. Kuitenkaan niiden vastustaminen ei välttämättä edellytä kaunaisuuden nostamista korkeaan arvoon.

V.I. Lenin tajusi hyvin kaunan poliittisen merkityksen pohdiskellessaan vallankumouksen toteuttamismahdollisuuksia. Ajatuksensa hän esitti kirjasessa ”Valtio ja vallankumous”. Hän lähti siitä, että ne, joita kansa kadehti, oli heti aluksi näyttävästi asetettava sorrettuun asemaan, jolloin joukot vakuuttuisivat siitä, että uusi valta on tosissaan ja haluaa muuttaa kaiken.

Tuo entisten sortajien sortaminen ei sinänsä hyödyttänyt uutta järjestelmää muuten, kuin tyydyttämällä kaunaa, suosimalla niitä, jotka kadehtivat parempiosaisia. Lisäksi siihen liitettiin varakkaamman kansanosan eksproporiointi eli heidän omaisuutensa ryöstäminen.

”Grab nagrablennoje”, ryöstä ryöstettyä olikin niin sanotun Lokakuun vallankumouksen suuri tunnus, jolla Venäjä saatiin lopulliseen sekasortoon ja halvaannutettiin vanhan valtiokoneiston jätteet. Siitä saa Suomikin kiittää itsenäistymistään.

Aleksandr Jakovlev, enjtinen politbyroon jäsen ja perestroikan arkkitehti kuvasi bolševikkien ”kumousta” vertaamalla sitä ryysyköyhälistön elämään: sen elämäntapaan kuului sytyttää talonpojan lato palamaan saadakseen sen äärellä lämmitellä ja paistaa siinä kanoja, jotka nekin olivat varastettuja… (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jakovlev).

Mutta kun vanha hallinto oli tuhottu, oli kauna tehnyt tehtävänsä. Tai ainakin melkein. Kyllä Stalin sille vielä löysi runsaasti käyttöä, ensin kollektivisoinnissa ja sitten suuressa terrorissa. Aina riitti kaunaisia, jotka halusivat kostaa oman kyvyttömyytensä ja saamattomuutensa niille, jotka olivat menestyneet. Aina riitti sellaisia eteenpäin pyrkijöitä, jotka halusivat täyttää taskunsa puolueen tuella.

Ja niin edelleen. Mikäpä puolue olisi kokonaan vapaa kaunasta? Olisiko sellainen edes onnellisten omistavien puolue, tuo entinen kansallinen kokoomus?

Se saattaisi olla lähinnä sen kaltainen. Kiinnostavasti se on nyt yhteistyössä perussuomalaisten kanssa, joille kauna sentään on tärkeä poliittinen käyteaine.

Mutta eihän politiikka koskaan yhden asian ajamista ole. Demokratiassa sen täytyy perustua kompromisseihin. Vai voisiko maamme saada taas yleiskaunaisen hallituksen, joka keskittyisi ulosmittaamaan olemassaolevia menestyneiden etuja ja rahoittaisi toimintansa vanhaan tapaan velalla?

Ehkäpä se olisi tie onneen?

Joka tapauksessa olisi kiinnostavaa, mikäli kaikki puolueet tekisivät jonkinlaisen kaunaisuustestin ja julistaisivat avoimesti suhteensa tähän suomalaisten perinteiseen asenteeseen.

Tässä vielä vanhempia ajatuksia kaunasta:

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Katkeruus ja kauna

 

Suomalaisista 1800-luvulla koottu kansatieteellinen aineisto oli Venäjällä aika laajaa. Moskovalainen Anna Leskinen on tehnyt siitä väitöskirjankin.

Muuan asia, joka noiden tutkimusten yhä uudelleen toistuvissa stereotypioissa eli kokemukseen pohjautuvissa yleistyksissä suomalaisesta kansanluonteesta pistää silmään, on suomalaisten kaunaisuus, zlopamjatnost. Suoraan käännettynähän se merkitsee pahan/ilkeyden muistamista.

Zloba, pahantahtoisuus tarkoittaa jokseenkin samaa. En ole tarkistanut, mitä sanoja Bobrikov käytti, kun hän kehotti murskaamaan suomalaisten pahuuden ja vastustushalun ilmaukset. Kaipa se oli zloba.

Etnografien laatimissa karakteristiikoissa mainittiin muistaakseni useinkin se, ettei suomalainen koskaan unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan pysyi siis kaunaisena.

Meillä katkeruus ja kauna yleensä yhdistetään toisiinsa tiukasti. Katkeruus syntynee yleensä oikeutetusta vihasta, joka kohdistuu kärsittyyn vääryyteen. Katkeruus on meillä kuitenkin jokseenkin samaa kuin kaunaisuus, molemmat hienoja asioita, koska oikeuden voitto tässä maailmassa on kultaakin kalliimpi.

Venäjässä asia on ehkä hieman toisin. Katkera, gorki (vrt. Aleksei Peškovin pseudonyymi) on vaikkapa jokin kovin väkevä ja vaikeasti koettava asia. Tunnetussa keskitysleiriläisten laulussa Vaninski port, kerrotaan, miten päähenkilö joutui maailmassa juomaan katkeran maljan pohjaan: горькую чашку до дна, пришлось мне выпить во свете.

No, onhan katkeruudella suomessakin tämä merkitys, mutta minusta siinä ylivallan saa kyllä kaunaisuus, kestävä mentaliteetti. Periaatteessa toki voi vaikkapa joku ihminen kertoa jonkin asian katkerasti tai itkeä katkeraa kohtaloaan olemassa silti kaunainen.

Lähden kuitenkin siitä, ettei kaunaisen konnotaatio ole venäjän gorki-sanassa kovinkaan vahva. Olisi kai kummallista, mikäli joku kehtaisi ottaa kirjailijanimekseen Kaunainen. Sen kunniaksi sitten vielä nimettäisiin Kaunaisten kaupunki…

Sivumennen sanottuja, se pikku paikkakunta, jossa Lenin kuoli, ei ollut sama kuin myöhempi Gorkin kaupunki (Горький), vaan mäkiä tarkoittava Gorki (Горки), myöhemmin Gorki leninskije. Sekaannus syntyy siksi, että kansallinen translitterointimme vaatii jättämään adjektiivin lopusta pois ns. lyhyen i:n (й-краткий). Ihan tyhmä juttu kyllä ja suotta sekoittaa systeemimme muuten loistavaa selkeyttä.

Mutta mitä tähän kaunaan tulee, se lienee ihan oikeasti muuan merkittävä kansanluonteemme piirre. Ja huomautan tässä hyvin painokkaasti, että on pelkästään typerää väittää, ettei koko kansanluonnetta ole olemassa.

Se, mitä asialla tarkoitetaan ja mikä on sen empiirinen sisältö, se on taas juttu erikseen.

Joka tapauksessa, kaunaisuus on vakava asia ja sitä tuskin kannattaa sivuuttaa olankohautuksella. Luulen, että se ulottaa juurensa ihmissielun syvimpiin syövereihin. Se koskettaa kieltä nimeltä arvokkuus (lat. dignitas) ja se taas on inhimillisen olemassaolon peruspilari. Sitä voidaan myös loukata.

Francis Fukuyama, tuo kuuluisa maailmanlopun, anteeksi historian lopun ennustaja, on fiksu mies. Hän on arvioinut uudelleen aiempaa megaluokan analyysiään kulttuuristamme ja ottanut nyt selittäväksi peruskäsitteeksi tuon arvokkuuden (dignity).

Miksi ihmeessä ne maailmankirjat siis oikein menivät sekaisin, eikä historia loppunutkaan? Kun tavallaan koko totuus näytti jo löydetyltä ja voitiin odottaa yhtenäisen diskurssin sulkevan piiriinsä koko maailman, kuin keskiajalla konsanaan, kävikin aivan päin vastoin.

Kaikissa länsimaissa ilmestyi voimakkaita elementtejä, jotka kiistivät julistetut totuudet ja haastoivat ne omilla diskursseillaan, siis nuo populistit.

Sen sijaan, että olisi vain leimannut nuo ihmiset typeriksi, kuten hänen lahjattomammat epigoninsa yhä tekevät, Fukyama ymmärsi, että nyt oli kyse jostakin syvemmästä. Ihmisen olemassaolon perusteita oli loukattu.

Ei se ollut olennaista, että ihmiset tulivat toimeen paremmin kuin koskaan ennen. Vaikka Euroopan kaikki pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön, jonka tarkoituksena olisi tehdä yksi ainoa kengänkiillottaja onnelliseksi, he eivät siinä onnistuisi. Tai onnistuisivat he hetkeksi, mutta vain hetkeksi, sillä kengänkiillottajalla oli sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Tämän kirjoitti brittihistorioitsija (Lontoossa asuva skotti) Thomas Carlyle pari sataa vuotta sitten, eikä asia ole vanhentunut.

Ellei ihmisen arvokkuutta turvata hankkimalla/luomalla hänelle työ ja sosiaalinen miljöö, jossa hän voi tuntea olevansa merkityksellinen, hänen elämänsä alkaa tuntua sietämättömältä. Hän masentuu. Hän kantaa kaunaa sille yhteiskunnalle, joka puhuu hänelle vierain käsittein ja kertoo, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

On tietenkin mahdollista elää myös slummikulttuurin maailmassa, rikoksen ja huumeiden parissa. On luultavaa, että sekin voi antaa tyydytyksen ihmisen arvokkuuden tarpeelle.

Sen sijaan työttömän toivoton elämä, josta ei voi löytää tyydytystä inhimilliselle arvokkuudelle, on jotakin muuta.

Luulen, että ns. aktiivimallilla on yritetty parantaa tätäkin asiaa. Luulen myös, ettei se ole onnistunut eikä onnistu.

Koko tilanne lienee joka tapauksessa viime kädessä hyvin riippuvainen siitä globalisaatiosta, jonka nimiin kaikki tai lähes kaikki vannovat, kun eivät muutakaan ymmärrä eivätkä uskalla. Ja auttaisiko jokin muu?

Mutta mitäpä tässä siis voisi tehdä? Täysimittainen paluu protektionismiin olisi suuri onnettomuus koko maailmalle. Osittain sitä jo Amerikassa toteutetaan ja eurooppalaiset tekevät samaa Venäjän kanssa, kun eivät muutakaan osaa. Siitä tosin hyötyy vain Venäjä.

Sen sijaan kannattaa vakavasti pohtia sitä, onko järkevää ja perusteltua tehdä tässäkään asiassa ehdottomia ja kaikkialle ulottuvia yleistyksiä. Joillakin aloilla protektionismi olisi tarpeen myös työllisyyden ja huoltovarmuuden näkökulmasta eikä romahduttaisi globalisaation yleisiä siunauksia. Vegaanien nollatoleranssilogiikalla joka tapauksessa päästään asiassa kuin asiassa takuuvarmasti metsään.

Eihän meillä ole mahdollisuutta enää vaikuttaa tällaisiin asioihin, sanotaan. Eipä taida nyt vielä olla, mutta maailma taitaakin olla muuttumassa. Ehkäpä kannattaisi alkaa pohdiskella, mitä me omalta osaltamme voisimme tehdä?

Katkeruuden ja kaunan varastot ovat varmaankin meillä kansainvälisestikin ottaen huomattavan suuret. Tämä siitä huolimatta, että sosiaalivaltio on meillä varsin avokätinen, useimmille.

Raha ei kuitenkaan tule koskaan riittämään niiden poistamiseen. Kyseessä on todellinen ongelma, joka tulee heijastumaan myös vaaleissa. Jospa tuleekin arvokkuusvaalit? Vai olisiko kaunavaalit sentään todennäköisempi vaihtoehto?