Suuri
kriitikko ja nykyaika
On harvoja vuosisatoja, joita voitaisiin
nimittää yhden henkilön mukaan. Ehkä sellaisia ei olekaan, on vain lyhempiä aikakausia,
joihin joku tavalla tai toisella suuri mies on lyönyt leimansa: Aleksanteri
Suuri, Ludvig XIV, Hitler, Stalin…
Varsinaiset intellektuellit eivät koskaan
liene ansainneet niin suurta kunniaa, että aikakausi olisi nimetty heidän
mukaansa. Tämä sillä rajoituksella, että intellektuellien piiristä rajataan
pois uskonnon perustajat, jotka kyllä tavallaan kuuluvat tuohon kategoriaan.
Tietenkin voimme muistaa myös sen, että
Stalin halusi olla nimenomaan suuri teoreetikko (Toki Marxin ja Leninin ainoa
uskollinen oppilas), joka myös sai vallan toteuttaa teoriansa käytännössä.
Olihan se huikea rooli, kuten sittemmin myös hänen oppilaansa Maon asema
Kiinassa. Ihmisjumaluudestahan siinä oli kysymys.
Nyt saatamme joka tapauksessa elää jo
Orwellin aikakautta. Hän on kuvannut meidät jo lähes sata vuotta sitten.
Orwellista olen silloin tällöin
kirjoittanut ja kuuluu yleissivistykseen (mikäli sellaista yhä on) tuntea
ainakin hänen kirjansa 1984 perusajatus ja mielellään vielä myös Eläinten
vallankuous, joka oli huikean hauska, mutta tosi Neuvostoliiton alkuvuosien historia.
Orwell oli kuitenkin myös liberaalin
yhteiskunnan kriitikko, joka ymmärsi sen vaaran, joka näennäisesti vapautta
palvova (siis ei sitä kunnioittava, vaan palvova) yhteiskunta saattoi
muodostaa, mikäli sen jäsenet olivat kyllin lammasmaisia laumasieluja, mitä
ihminen itse asiassa taitaa lajityypillisesti olla.
Orwell ei ole pelkästään abstraktin
dystopian kriitikko, vaan myös herkkävaistoinen oman kotimaansa todellisuuden
analysoija, jonka kunnianhimona ei ole niputtaa asioita jonkin kaavan
mukaisiksi, vaan pyrkimys ymmärtää näkemäänsä todellisuutta, joka aina on
enemmän tai vähemmän ristiriitainen.
Juuri nyt kaivattaisiin orwellilaista
otetta sen maailman ymmärtämiseen, joka meillä on ympärillämme. Se ei tarkoita
ainoastaan sen liiankin ilmeisen ja masentavan totalitaarisen aineksen
nostamista esille, vaan myös muiden ja siitä usein riippumattomien ilmiöiden merkityksen
ymmärtämistä.
Erityisesti Ukraina sota on räikeästi osoittanut sen
intellektuaalisen tason, joka tällä vuosituhannella on kehittynyt yhä
surkeammaksi ainakin Euraasiassa ja Amerikassa. Asiaa ei kannata kuitata sillä,
että sota tyhmentää tai vaientaa jokaisen, joka kuuluu sen henkiseen
vaikutuspiiriin. Orwell kirjoitti sota-aikana yhtä terävästi kuin sen jälkeen.
Nykyinen omahyväinen typeryyden
kaikkiallisuus (kiitos termistä, Seppo Oikkonen) on luultavasti uusi ilmiö ja
kun asia sattuu yhteen toisen maailmansodan jälkeisen valtavan koulutustason ja
varallisuuden nousun kanssa, on se sitäkin huolestuttavampaa.
Aiemmin oli helppo ymmärtää toimeentulon
rajamailla taistelevien ihmisten fanaattisuutta ja kaiken toivon panemista
kaikkikäsittävään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, jonka edistämisestä tuli
sekulaarinen uskonto.
Nyt näemme tuon tilanteen parodian, jossa
ollaan usein jo niin pohjalla, ettei alemmas enää pääse. Aritmetiikkakin alkaa
olla kiellettyä ja vihattavaa vallankumouksellisuutta valtavirralle, joka
erilaisten vapaustunnusten alla pyrkii yhä julkeampaan mielipideterroriin.
No, näitä piirteitä demokratiassa on ollut
ainakin parisataa vuotta. tämänhän näki jo Tocqueville aikoinaan (ks. Vihavainen:
Haun tocqueville tulokset ). Mutta ovatko ne koskaan olleet yhtä yksinomaisesti
vallitsevina?
Tässä vähän lisää
Orwellista:
lauantai 8.
tammikuuta 2022
Englantilaisen
intellektuellin aikalaispohdintoja
The Collected Essays, Journalism and
Letters of George Orwell. Volume III. As I Please 1943-1945. Edited by Sonia Orwell and Ian
Angus. Penguin books 1971, 492 s.
George Orwell (1903-1950) on muuan
1900-luvun ensi puoliskon intellektuaalisista jättiläisistä -kuin majakka
yössä, joka auttaa orientoitumaan merellä myrskyävällä.
Hänen uransa oli hätkähdyttävä: Etonin
käynyt nuori mies toimi siirtomaapoliisina Burmassa, sitten opettajana ja
sitten vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa. Toisen maailmansodan aikana ja
sen jälkeen hän kirjoitti ahkerasti erilaisiin, myös äärivasemmiston lehtiin ja
samaan aikaan loi nerokkaat teoksensa Eläinten vallankumous ja 1984.
Orwellille tyypillistä on lähes maaninen
sitoutumattomuus. Jopa totaalisen sodan aikana hän kieltäytyy stereotyyppisistä
ratkaisuista, jotka tekevät elämän helpoksi niin monille. Hän pysyy aina
englantilaisena patrioottina, mutta huomauttaa aina silloin tällöin, ettei
kuvittele englantilaisten olevan jotenkin saksalaisia parempia…
Yksinkertainen sielu kysyy tietenkin heti
sen jälkeen, miksi sotaa sitten oikein käydään? Vastaus on tietenkin Hitlerin
politiikka, jota vastaan myös Orwellilla on paljonkin. Kaikki totalitaarinen
(hän käytti tuota sanaa jo sodan aikana) hallinto on lähtökohtaisesti pahaa ja
sitä on vastustettava.
Englantilaista yhteiskuntaa tai
paremminkin eräitä sen ilmiöitä vastaan Orwellilla on hyvinkin paljon
sanottavaa. Sen mieletön eriarvoisuus, ulkokultaisuus ja valheellisuus ovat
asioita, jotka olisi kyettävä voittamaan. Jopa BBC-ääntämys on vihattava
asia ja uutta normia olisi ehkä etsittävä maalaisen Yorkshiren murteen ja
lontoolaisen cockneyn suunnalta. Viimemainittuhan on kaikkein
halveksituin ääntämyksen laji…
Englantilaisen imperialismin rikokset
esimerkiksi Intiassa ovat monet, eikä niitä kannata puolustella ja koko
systeemi olisi mahdollisimman rauhanomaisesti ja pian purettava. Itse asiassa
englantilainen yhteiskunta on niin mätä, että sodan alussa Orwell suorastaan
kysyi, olisiko saatava ensin aikaan vallankumous, että maa pystyisi
selviytymään sodasta.
Mutta eihän tämä tarkoita sitä, että koko
englantilaisuus olisi vain tuhoamisen arvoinen asia. Lämpimänä patrioottina
Orwell ylistää yhä uudelleen maanmiestensä hyveitä -joita paheiden ja
epäkohtien olemassaolo ei suinkaan tee olemattomiksi.
Englantilainen suvaitsevaisuus on kullan
arvoinen asia maailmassa, jossa totalitarismi kasvaa joka puolella.
Englantilaisilta puuttuu hehkuvaa intoa taistella jonkin asian puolesta, mutta
riittää kyllä rauhallista päättäväisyyttä vastustaa pahaa.
Itse asiassa Englanti kaikkine paheineen ja
puutteineen nousee selvästi muiden kansakuntien yläpuolelle, voisi Orwellin
pohdinnoista päätellä, vaikka hän ei suinkaan alennu asiaa suoraan sanomaan.
Jopa englantilainen keittiö, jota on niin paljon parjattu, on kerrassaan mainio
instituutio ja sille on omistettu laaja essee.
Orwell hahmottelee myös täydellisen pubin,
jollaista valitettavasti ei hänen tiedossaan vielä ole, vaikka melko lähelle
sitä saatetaankin joissakin tapauksissa päästä. Tuntuukin tosiaan siltä, että
viihtyisä vanhan kansan pubi, jossa on takkatuli ja sympaattiset
tarjoilijattaret, on säilyttänyt jotakin olennaista englantilaisuuden parhaista
piirteistä. Turistikin sen vaistoaa ja ihastuu.
Orwellin tapa samaan aikaan kehua ja
haukkua tai ainakin ankarasti arvostella toiselta puolelta aivan samoja
asioita, on varmasti ärsyttänyt monia. Hän inhoaa aivan erityisesti asiaa, jota
nimittää -minusta epäonnistuneesti- nationalismiksi.
Orwell rinnastaa toisiinsa ja tuo ”nationalismin”
käsitteen alle niinkin erilaisia asioita kuin varsinaisen nationalismin,
brittiläisessä muodossa kehuskelevana jingoismina, militarismin,
jonka ilmentymille englantilaiset itse asiassa spontaanisti naureskelevat,
mutta se ohella myös kommunismin, poliittisen katolilaisuuden, sionismin,
antisemitismin, trotskilaisuuden ja pasifismin.
Kaikkien noiden tunnusten alla voidaan
havaita taipumusta samanlaiseen anti-intellektuaaliseen sitoutumiseen,
yksisilmäisyyteen, jossa todellisuudelle tehdään väkivaltaa ja kieltäydytään
näkemästä sen niitä osia, jotka eivät tue tiettyä asennetta ja näkökulmaa.
Nationalismeja on Orwellin mielestä sekä
positiivista että negatiivista laatua. Jälkimmäisestä esimerkkinä on
trotskilaisuus, joka on stalinismin negaatio ja itse asiassa elää vain sen
rikosten ja mielettömyyksien arvostelusta. Toki ne ovatkin monet ja kauhistuttavat.
Orwell ei ole unohtanut eikä pyyhkinyt muistista Ukrainan nälänhätääkään, joka
monelle suuren liittolaisen ihailijalle näyttää nyt (sodan aikana) olevan
yhdentekevä.
Orwellin keskeinen huolenpidon kohde on
kuitenkin intellektuelli, erityisesti englantilainen. Klerkkien petos,
-tätä Julien Bendan ennen sotaa käyttöön ottamaa käsitettä hän ei käytä- on
sodan aikana tullut yhä ilmeisemmäksi. Konkreettisia esimerkkejä riittää.
Kaikki on kuitenkin suhteellista.
Englantilainen intellektuelli saattaa olla yksipuolinen, mutta ei sentään
toisessa maailmansodassa enää täysin yksisilmäinen. Itse asiassa kielteinen
suhtautuminen kaikkeen englantilaisuuteen on kuitenkin yhä englantilaisen
intellektuellin tavaramerkki -ja tämä keskellä sotaa!
Kuitenkin on myönteistä, ettei saksalaisia
tämän sodan aikana enää leimata hunneiksi joilla pilakuvissa on sian pää. Itse
asiassa jo ensimmäisessä maailmansodassa mannermaalle lähetetyt sotilaat
oppivat siellä ihailemaan saksalaisten urheutta. Liittolaisia he taas oppivat
vihaamaan. Kuten niin usein, tässäkin mentiin liian pitkälle eikä sitten enää
ymmärretty Hitlerin vaarallisuutta.
Myönteistä kehitystä on ollut myös se,
ettei sotaa enää aloitettu -toisin kuin vuonna 1914- järjettömän innostuksen
vallassa. Myös sen loppuminen noteerattiin hillitysti. Ei sota ole juhlimisen
aihe.
Negatiivisen nationalismin lajeihin
kuuluvat Orwellin mielestä myös sekä anglofobia että antisemitismi.
Jälkimmäinen on hänen mielestään sodan aikana lisääntynyt, vaikka kaikki toki
ovat moraalisesti kauhistuneita natsien kaasu-uuneista, kuten
Orwell kirjoittaa. Ei se kuitenkaan itse ilmiötä hävitä.
”Nationalismi”, sellaisena kun Orwell sen
määrittelee, on sekä intellektuaalinen että moraalinen puute, vajavaisuus,
josta olisi päästävä irti. Tuttu ilmiöhän tämä on meilläkin. Se on ilmiselvästi
yhäkin olemassa ja juhlii yhä uusia voittojaan lähes rankaisematta, kuten
jokainen ajankohtaisia keskustelupalstoja seuraava tietää.
Sana ”nationalismi” on kyllä Orwellin
esityksessä yritetty levittää aivan liian kapeaksi sateenvarjoksi laajojen
asiakokonaisuuksien ylle, mutta termin tällaisen käytön voinee ymmärtää
aikakauden taustaa vasten. Sille sivistysnationalismille, jonka
tavoitteena oli pienten kansakuntien nostaminen kulttuurikansojen joukkoon, ei
ole mitään tilaa Orwellin galleriassa.
Toki minkä tahansa liikkeen tai aatteen
kannattajat voivat tehdä aarteestaan palvonnan kohteen ja siten vapautua älyn
ja moraalin hankalasta taakasta. Omakohtaiset muistelmansa tästä kirjoitti
aikoinaan neuvostoliittolainen toisinajattelija Lev Kopelev (И сотворил себе кумира, tämän germanofiilin teos
mainitaan usein myös saksalaisena versiona Und schuf mir Einen Götzen).
(ks. Vihavainen:
Haun копелев tulokset).
Kuten Orwellin kirjoitukset, myös
Kopelevin kirja olisi syytä suomentaa ja lukea aina silloin tällöin. Vaikka
maailma on muuttunut, kun totalitaariset diktatuurit ovat kukistuneet, ei se
merkitse sitä, että itse totalitaarinen ajattelu olisi mihinkään hävinnyt. Itse
asiassa taidamme elää sen uutta kukoistuskautta.
Orwellista lisää
esim. Vihavainen:
Haun engsos tulokset.
"lammasmaisia laumasieluja, mitä ihminen itse asiassa taitaa lajityypillisesti olla."
VastaaPoistaTaitaa valitettavasti tosiaankin olla lajimme perusominaisuus.
"Nykyinen 'omahyväinen typeryyden kaikkiallisuus' " kieltämättä osuva ilmaus - kiitos Seppo O. Onko sen juurisyy vanha kunnon spengleriläinen: länsimainen yhteiskunta on muun muassa hyvinvoinnin ja faustisen tulensa hiipumisen myötä kertakaikkiaan menettänyt eteenpyrkivän dynaamisuutensa ja keskittynyt itsensä viihdyttämiseen (hengiltä). Toistan - ellen jankuta - että olo on kuin 400-luvun alun roomalaisella: mahtavan kulttuurin rauniot ja muut jäänteet ovat vielä keskellämme, mutta kirves on jo puun juurella, sitten seuraavat pimeät vuosisadat eikä ole näkemässä (mahdollisen) uuden korkeakulttuurin nousua. Tuo aika taisi synnyttää haikeaa runoutta.
Blogi 8.1.2022: "Orwell rinnastaa toisiinsa ja tuo nationalismin käsitteen alle niinkin erilaisia asioita kuin varsinaisen nationalismin, brittiläisessä muodossa kehuskelevana jingoismina, militarismin...Nationalismeja on Orwellin mielestä sekä positiivista että negatiivista laatua...Sille sivistysnationalismille, jonka tavoitteena oli pienten kansakuntien nostaminen kulttuurikansojen joukkoon, ei ole mitään tilaa Orwellin galleriassa."
VastaaPoistaSurullista tosiaankin on, että Orwell ei osannut tehdä eroa pienten kansojen sivistysnationalismin ( ts oikeuden kehittää omaa kulttuuriaan vapaasti) ja suurvaltojen imperialistisen nationalismin välillä. Blogin julkaisun jälkeen helmikuussa 2022 alkanut Ukrainan sota antoi tuolle näkökulmalle vielä uuden twistinsä.
Sota on julmaa. Se ei salli leppoisaa nojatuolipohdiskelua tyyliin: toisaalta, mutta taas toisaata.
VastaaPoistaPitää päättää, pysäyttääkkö se päällekäyvä hyökkääjä tarvittaessa äärimmäisin keinoin vai tuleeko itse tapetusi. Ja tuo myös kansakuntien tasolla.
Kovin epäreilua kaikessa rauhassa filosofoivan humanismin kannalta. Elämä on.
Tähän on lisättävä, että sota in tyhmää. Jotkut ovat kuitenkin tyhmempää kuin toiset.
Poista"sota in tyhmää"
PoistaKun se olisikin noin, ikävä kyllä historia opettaa, että moni johtaja (esim Caius Julius Caesar) ja suurvalta on saanut kunniaa, menestystä ja mahtia sodan avulla. Se, päätekö tämä enää nykyaikana ja onko se moraalisesti oikein on sitten toisen keskustelun paikka. Itse olen kuitenkin tuossa suhteessa machiavellisti: tarkastelen maailmaa sellaisena kuin se on enkä sellaisena kuin sen pitäisi olla.
Ei se Machiavelli liity tuohon sodan tyhmentävään vaikutukseen millään tavalla. Ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tenkku
PoistaPuhuimme nähtävästi eri asioista: minä sodasta välineenä valtion ja sen johtajien kädessä, blogisti sodan tyhmistävään vaikutukseen kansan enemmistöön, varsinkin nykyaikana demokratioissa. Jälkimmäisestä olemme samaa mieltä, kanssakomentoija Seppo O. on usein puhunut sodan regressoivasta vaikutuksesta joukkoihin. Niinhän se on...
PoistaErikoista nationalismin ja kommunismin yhdistämistä voi ymmärtää brittien näkökulmasta, koska erityisesti Neuvostoliitto ruokki ja kannusti Afrikan ja Aasian alkuperäisväestöjen kansallistunnetta siirtomaaherroja vastaan. Siitä näkökulmasta katsoen monet siirtomaat itsenäistyivät aivan liian aikaisin. Neuvostoliittoa onkin vaikkakin epäsuorasti suurelta osin kiittäminen noissa maissa myöhemmin puhjenneista verisistä etnisistä siis nationalistisista konflikteista.
VastaaPoistaVanha imperialisti oli voimaton. Neuvostoliiton lisäksi myös USA ja oma kapinoiva nuoriso olivat imperialismia vastaan. Nöyryytys vain jatkui, kun kapinarähinät levisivät Pohjois-Irlantiinkin ja tiedustelupalveluihin uineet neukkusympatiseeraajat luovuttivat itään melkein kaikki salaisuudet.
Orwellilla olisi varmaan ollut kehityksestä lisääkin sanottavaa, jos olisi elänyt pidempään nähdäkseen.